Vastuuta vähän koirallekin - Mari Leiviskän koulutuksessa

Voi kun olisi sellainen äppi, joka muuttaisi puheen valmiiksi blogitekstiksi. En mä kerkiä nykyään(kään) kirjoittaa ollenkaan niin paljon kuin haluaisin. Kirppu on lakannut arvostamasta päiväuniasiaa, ja muutaman viikon trendinä on ollut noin puolen tunnin piipahdus nukkumatin kainaloon. Huh. Itse arvostaisin kovastikin päiväunia, niin Kirpun kuin omiani. Ja koska ruuhkavuosina aika on kortilla (joo, ootteko kuulleet), sitä pitää jakaa sen mukaan mitä kulloinkin on pakko tai haluaa just silloin tehdä. Jos mulla on kovasti töitä, muu koneella istuminen jää väkisin vähemmälle. Juoksemaan on pakko välillä päästä, ja ollaan me treenattukin nyt kulunut kuukausi ihan kiitollisina. Mut voi kun vaan olisi sellainen äppi! Mulla oli niin loistava kehityskertomus äitienpäivän tapahtumistakin mietittynä, mutta en koskaan kerinnyt kirjoittaa sitä mielestä interwebbiin. Se alkoi [noni nyt se heräsi, jatkan illalla..]...

Ollaan oltu tosi paljon terassilla pitelemässä ilmoja. 

Luumu kyttää (epä-)elämää Härkätiellä.

Paras välipala on jaettu. 

Emmäätajuu miksei nää otukset hakeudu varjoon..?

[Illalla noin kahdeksan tuntia myöhemmin, 45 minuutin päiväunien, seitsemän tunnin hulvattoman menon ja toista tuntia kestäneen yöunille nukuttamisen jälkeen...] Eli siis se äitienpäivätarina. Se alkoi seesteisen aurinkoisesta aamuhetkestä, mulle varta vasten katetusta aamiaisesta edellisenä iltana saatujen kukkien koristaessa aamiaispöytää. Aamiaista seuranneesta normihässäkästä, joka syntyy siitä kun sekalainen määrä tän perheen jäseniä asemoituu poistumaan talosta ja järjestäytymään autoon. Siitä paniikista mikä syntyy, kun huomataan, että Luumu on jäänyt matkasta ja nököttää varmaan mielensä pahoittaneena pihalla. Siitä tunteesta, joka muuttuu helpotuksesta remakaksi nauruksi, kun se todella on siellä pihalla oven takana ruohonkorsi edelleen suussa (ssussaatana, varmaan koskaan enää uskalla jäädä märehtimään pihan antimia siinä kohtaa kun autoa pakataan lähtövalmiiksi). Päivä jatkuu Vaarniemen laavulla, makkara paistuu ja maistuu ja edellisenä iltana loihtimani maailman paras braunie myös. Populaa on Vaarniemen metsikössä liikkeellä, mutta kiire ja hulina rauhoittuvat siitä huolimatta, kun voidaan kerrankin vaan  o l l a. Kun ei ole kiire mihinkään, kuulee hiljaisuudessakin kaikenlaisia ääniä. Kallioiden ikääntymistä, muurahaisten askeleita ja lehtien tursahtamista puihin. Fiiliksen viimeistelee merenrannalla rauhaksiltaan lounastava peura, jonka silmistä heijastuu aurinko ja kumajaa äiti maa. En sittenkään vaihtaisi päivääkään.

Tämmösii kukkii <333 

Pojat matkalla laavulle, Luumukin mukaan noukittuna.

Luumu oli niin onnellinen, kun sai lähteä matkaan kerrankin ihan ilman pikkusiskoa.
Mooi pääsi mun kanssa samana iltana 12 km:n juoksulenkille ja kenties arvosti sitä enemmän. 

Kyllä meillä saa lapset taluttaa staffeja ihan pienestä asti. Not. 

Tän tarinan mä olisin siis kertonut, jos olisin ehtinyt. Saitte nyt hätäisen version. Kuten tuntuu että kaikesta muustakin nykyään. Hätäinen versio on myös tulossa meidän koulutuspäivästä Vantaalle Mari Leiviskän oppiin, sillä mä tajusin että jos mä en ollenkaan avaan niitä siellä esiin tulleita juttuja, ei mulla oo pohjia kertoa Mooin tokohommista muutenkaan. Eli palataan pari viikkoa taaksepäin päivään, jolloin neljän ruuhkaan juuttumisesta (kehtaanko edes turkulaisena myöntää, etten todellakaan ottanut tällaista asiaa reittisuunnittelussa huomioon) ja vimpasta liittymästä ohi ajamisesta huolimatta löydettiin jotakuinkin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, ja vietettiin lopulta ihan huippuilta Vantaalla. 

Agendalla oli noutoa ja seuraamista, mutta koska oltiin uudessa paikassa, halusin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja tehdä vähän kehääntuloja. Sain Mooin hyvin viriteltyä tulevaan treeniin kentän ulkopuolella tekemällä perusasentoja (aluksi vaikeaa keskittyä ja kääntää häiriölle ja äänille selkä) ja revittämällä lelulla irti-käsky-palkka-ketjuja. Vaatimuksena mulla oli tälle virittelylle ympäristön sulkeminen sen verran pääkopan ulkopuolelle, että Mooi kykenisi leikkimään äänen kanssa. Siis pärisemään mulle takaisin. Se on sen kanssa aika hyvä mittari siitä, että sillä on aivoherneet laitettuna oikeeseen kippoon, eli ajatukset tokossa - ei naapurin touhuissa. Ollaan sentään jonkun verran noita kehääntuloja tehty, ja viime kesänä saatiin aika hyvin se (liikkuri)häiriöstä luopuminen ajettua läpi. Pitihän sen kanssa olla tarkkana ettei haksahda nuuskuttelemaan kentälle asetettuja törppöjä tai Marin taskuja, mutta kaiken kaikkiaan oli kivasti mukana hommissa ja saatiin siirtymät "liikkeiden aloituspaikoille" hyvin tehtyä. Jopa alkuperusasennoissa ei tarvinnut auttaa, mikä oli itsellekin ihan mukava bonari. 

Rituliinan kans isolla kirkolla. 

Ihan sillee ilman mitään kauheit houkutteluja saatiin tämmönen kuva... niinpä.

Mari halusi kuitenkin terästää ajatusta häiriöistä luopumisesta, joten tehtiin vielä muutama siirtymä Marin ohitse, kun hän istui keskellä kenttää ja koetti houkutella Mooia luokseen. Ekalla kerralla pikkulikka meinasikin korvat luimussa ja selkä onnesta mykkyrällä kiiruhtaa uutta ystävää tervehtimään, mutta tästä kun sai hyvin ajoitetun palautteen (aijaijai ethän sä nyt sinne voi mennä kun meillä on täällä homma kesken), ymmärsi saman tien mistä puuhassa on kyse ja vältti tekemästä samaa mokaa uudelleen. Toisto toistolta Mooi kävi rennommaksi, ja lopetettiin puuha siihen, kun se ihan lopulta malttoi luopua ihanasta Marista.

Tässäkin Mooista paistaa hyvin se luonnonlapsi läpi. Sillä on todellinen halu tehdä oikein, mutta se ei vielä muista kaikkia sääntöjä eikä se varsinkaan ole yleistänyt osaamiaan. Eli tyyliin että jos meidän kotikentän treeneissä ei saa mennä nuuskuttelemaan treenikaverin taskuja, ei niitä saa mennä nuuskuttelemaan missään muuallakaan kentällä. Mulle on jäänyt tuo palautteen antamistapa vanhastaan Luumun kanssa treenaamisesta, mutta se toimii Marin mukaan myös Mooin kanssa todella hyvin. Palaute kertoo sille saman tien missä se moka tuli tehtyä, ja kilttinä tyttönä se ei halua haksahtaa samaan enää uudestaan. Luumua pehmeämpänä tapauksena sen kanssa asiat on tosi nopeasti nostettu pöydälle ja taputeltu kasaan... Luumu vaikka tietäisi tasan tarkkaan joka ikisen säännön, se valitsee itse koska niitä noudattaa. Jos Mooi meinaa mennä luvatta tsekkaamaan vaikka jonkun hassun esineen kentällä, se kääntyy kannoillaan saman tien kun sille vaan sanoo että tuleppas tänne sieltä. Luumua taas ei saisi päästää ollenkaan niin vapaaseen mielentilaan, että sillä kävisi mielessä käydä omatoimisesti tsekkailemassa asioita. Kun jos se on päättänyt käydä vaikka jonkun tötsän tsekkaamassa, se käy sen tsekkaamassa ihan sama mitä mä sen perään huutelen. Kilttiä poikaa sekin on, gaad nous, mutta se on vaan ollut Mooia enemmän koura ojossa, kun omaa tahtoa jaettiin. 

Kevään ekat muurikkakestit. Niin paras innovaatio ikinä™.
Suklaakastiketta, kermavaahtoa ja mariannemuruja. Saa käyttää, mut ei oo pakko. 

Voisin ottaa sitä innovaatiolättyä.

Päivän pähkinä oli nouto, mutta jätettiin se kuitenkin suosiolla seuraavaan settiin. Oli parempi aloittaa/jatkaa seuraamisella, jotta voidaan "vaikeat" hommat tehdä sitten, kun paikka on jo vähän tutumpi. Mua vähän hävetti näyttää Marille meidän seuraamista, sillä me ollaan tehty yli kahden askeleen seuruita ihan jumalattoman vähän - käännöksistä tai temponvaihdoksista puhumattakaan. Tehtiin kuitenkin pieni pätkä kaikenlaista, välipalkkasin namilla. Mooi unohteli peruasentoja, ja oli kauttaaltaan liian takana. Se ei käytännössä ymmärtänyt, että perusasento-käsky tarkoittaa sivulletulon ja parin askeleen siirtymien lisäksi myös etenemistä. Se seurasi paremmin jopa mun kanssa -siirtymäkäskyllä, koska se tiesi että siinä liikutaan eteenpäin. Tehtiinkin seuruun alkuun tosi kätevä pari miniaskelta > vauhtiin. Eli palkattiin ensin niistä kahdesta miniaskeleesta, jotka Mooi osaa tosi hyvin, eteenpäin. Sitten tehtiin niin, että parin miniaskeleen jälkeen otankin kunnon vauhdin päälle enkä tosiaan jää katselemaan tuleeko se sieltä perässä vai ei > ja palkka eteen. Ihan parilla toistolla Mooi sai jutun juonesta kiinni, ja seuruu oli jo ihan tosi makeen näköistä! Me voidaan ihan kisoissakin käyttää tätä paria miniaskelta seuruun alussa, ja ainakin tällä hetkellä se toimii ihan sairaan hyvin. Huikee juttu siis! Mulla on ollut ihan kamalat vartaloavut seuruussa Mooin kanssa, sillä koska mä oon onnistunut rakentamaan sen perusasennon liian taakse (tietysti koska Luumu aina edisti, aina!), mä oon joutunut kyyristymään sen puoleen nähdäkseni sen, ja sitten se on väistänyt mua entisestään. Mut tällä eteenpäin "harppomisella" ja eteenpäin palkkaamisella me saatiin se noidankehä nyt toivottavasti lopullisesti tallattua maan tasalle. 

Joskus tekee vaan mieli sulkea kaikki muu ulkopuolelle, eikö? 

Nukutushommia, staffi selän päällä, kuinkas muuten. 

Voi söpöä! En kestä. 

Tää on meidän yhteinen harrastus tää kymmenen minuutin iltajooga. 

Kevätposse. Pikkujäpää sit kuitenkin joskus väsyttää... 

Ihanat. 

Haha mä kokeilin käydä Luumun kans juoksemas silloin, kun Mooi oli
levossa fyssarin jäljiltä (ainiin se kävi siellä. kaikkee pientä oli, mut kaikki saatiin hyvin auki.
ei kuulemma uskoisi, että ei ole koskaan käynyt ennen. loistavia uutisia siis!)
Joo mut siis ei tullut mitään meidän juoksemisesta. Äijä halus laiduntaa, nuuskutella jiiänee koko ajan.
Ja valjaatkin oli liian pienet (onko hartiat kasvaneet parissa vuodessa..?), ja ne ärsytti ja ja ja...

Tehtiin kokonainen tunti Marin kanssa töitä, ja olinkin aika pääjumissa sen jälkeen kun (oltiin vielä käyty palluttelemassa Vantaalla viisviikkoisia staffipentuja ja) lähdin ajamaan kotiin päin. Kun ei ole ketään joka ottaisi koulutuksesta videota tai kirjoittaisi muistiinpanoja, ajatukset sekaantuvat ja ne on pakko jotenkin päästä purkamaan. Puhelin siinä sitten Honorin ääninauhalle kaikki koulutuksen herättämät ajatukset (en kehdannut treeniryhmää vaivata ehkä puolituntiseksi venyneen pakinan kanssa...), ja kaikenlaisia hauskoja huomioita nauhalta näin jälkikäteen löytyikin: "siihen nähden et ihan oikeesti mä en kehtaa edes myöntää kuin vähän me ollaan treenattu niinku seuraamista, ni se oli kyl ihan kiva, mut et se oli tietysti kahvilla, mut et sil on luontaisesti sellanen ihan niinku, et se siis seuraa mua (naurua). (Lisää naurua) Mut et ei sen kaa oo joutunu tekee yhtään niin paljon hommii ku mitä Luumun kaa, se vaan tulee siin mun vierellä, se on tosi suora, mut et ainoo on, et se jätättää. Mut et sen kun mä saan korjattuu, ni pärjätään nää alemmat luokat jo ihan tosi hyvin." Että niin. Ihan hävettää tosiaan myöntää, että Mooi on noin hyvä siitä huolimatta että mä oon tehnyt sen kanssa niin vähän. Tai määrä on kai suhteellinen asia. Luumun treenimääriin verrattuna se on yks sanonko minkä p*ska Itämeressä. Mut siitä huolimatta (vai just sen ansiosta) koiria vaan valmistuu jopa kisakentille saakka.

Nii siis mä tajusin nyt vasta et mun uudessa puhelimessa on siinä kamerassa joku tämmönen kaksoiskamerajuttu.
Saa siis suurella aukolla napattua tämmösiä blur-taustaisia kuvia. 

Mulla lähti (tietysti) sit ihan lapasesta sen kanssa...

Noudossa mä reippaasti tunnustin kaikki meidän ongelmat ja kaikki mun omat noutoon liittyvät ongelmat ja sen vyyhdin, joka näistä kaikista ongelmista syntyy ja kaikki se mitä ollaan tehty, joka varmaan näkyy siellä taustalla. Ollaan kovasti tehty palasia, mutta kokonaista liikettä ei siinnä horisontissa, vaikka kuinka kiikareilla tiiraisi. Kehuin Mooin pitoa, mutta tietysti se nyt puri sitä kapulaa. Kerroin että ei halua nostaa, ja jos nostaakin, tiputtelee ihan älyttömän paljon. 

Tehtiin ihan samanlaisia harjoituksia kuin mitä ollaan kotonakin tehty, mutta jotain magiaa ilmassa oli. Hetsinoutoon Mooi lähti ihan tosi innoissaan, ja kun Mari vinkkasi, että nosto kannattaa kuitata hyvällä ja tiputus sallia jessillä, saatiin ihan tosissaan mylly pyörimään. Noin kolmella toistolla saatiin tosi motivoitunut nosto ja pitkä palautusmatka: pannasta/rinnasta kiinni > heitto > appari heittää jatkoheiton > saa mennä (en käyttänyt hae-käskyä) > nostosta kuittaus hyvä >  saa tiputtaa jessillä > lelupalkka. Mooi saattoi jopa napata kapulan maasta, vaikka siinä olisi ollut lelukin tarjolla. Siis mit* vit***?? Varmaan yks mikä osaltaan vaikutti tähän äkkinäiseen motivaationousuun, oli ihan pränikät kapulat, jotka Ina oli ystävällisesti noukkinut meille samana päivänä Porvoon DeeCeestä. Sit tietty asiansa saattoi ajaa myös halli - ei tarvinnut noukkia kapulaa hiekkaisesta maasta..? Huunous... ei näistä tiedä, mut ihan törkeen hyvä oli.

Aamuherätys Mooi's style. 

On nää kyl ihanii vaiks välil heräätkin jonkin laattauksen ääniin kesken unien...
Mut pääasiassa staffi kainalossa nukkuminen on kyllä yhtä lämmintä syliä, kainaloa, tassua ja naamaa. 

Pitoakin me tehtiin sit lisää, koska se ei nyt kuitenkaan ollut niin hyvä kuin mitä olin kehunut. Mari tekikin ihan tosi hyvä huomion siitä että mä oon kehittänyt itselleni jonkun kummallisen rutiinin siihen kohtaan, kun laitan kapulan Mooin suuhun. Mun kämmen menee automaattisesti Mooin alaleuan alle auttamaan sitä, ettei se vaan mälvää sitä kapulaa - ilman että se on välttämättä kerinnyt sitä edes tehdä. Mari sanoi niin ihanasti, että hän haluaisi tässä nyt siirtää sitä vastuuta vähän koirallekin, eikä niin että mä vaan teen hommat sen puolesta. Eli kapula suuhun, ei mitään autteluita enää, ja jos mälvää, toistetaan vaan sitä pitämiskäskyä. Tämä toimikin tosi hyvin, eikä me oikeastaan saatu Mooia puremaan sitä kapulaa enää. Marin mukaan Mooi rauhoittuu hienosti pitämistehtävään (jotain vireenhallinnan aakkosia ehkä mennyt jakeluun?), ja mietinkin sittemmin, että ehkä oli virhe esitellä sitä Mooin olevinaan hienoa pitoa heti sen toisen setin alkuun... sillä fakta että se piti tämän tehtävän aikana kapulaa niin nätisti kertoo musta siitä, että kun se on saanut jo jonkun verran tehdä ja purkaa ja myös muistella, että mitä tänne olikaan taas tultu tekemään, niin se pystyi jo suoriutumaan tehtävästä yhtä hyvin kuin kotitreeneissäkin. Mut eihän se siis ole yleistänyt sitä pitämistä vielä. Heti kun funktioon lisätään uusi tekijä (joo en oo mikään matemaatikko, mut kuulosti vaan hienolta), pureminen alkaa. Mut sanotaan, et alokasluokan pitotehtävästä se selviää kyllä hienosti mennen tullen ja vihellellenkin.

Maailman paras brownie-resepti löytyy täältä. 

Viime viikonloppuna meni taas yksien tyyppien kans aamuyöhön maailmaa parannellessa.
Ja löysin ainakin oman kesäsalaattisuosikin!
Tätä me syödäänkin sit syyskuuhun asti. Ainakin! 

Browniesta on moneksi, kun vaan asettelee nätisti.

Meillä oli vielä jonkun verran aikaa jäljellä ja tehtiin vähän hyppyä (aina hyvä tsäännssi hyödyntää vierasta estettä...), siitä ei mitään erikoista. Pitää vaan muistuttaa vielä, ei mennyt strömssöläisesti heti ekalla kerralla. Marilta loistovinkki myös omaan asemoitumiseen esteen taakse siten, että kannustaa koiraa tulemaan esteen yli eikä kiertämään sitä (jätä koiralle ns. tilaa tulla perusasentoon keskelle estettä). Enpä ole asiaa koskaan noin ajatellut, mutta vastedes ajattelen. 

Lopuksi tehtiin vielä liikkeestä istumista, vaikka ajattelin että ei siinä nyt oikeastaan mitään tekemistä ole. Voi miten olinkaan väärässä. Kaikista tunnin aikana harjoitelluista jutuista tää oli varmaan the liike, josta mulla oli suurimmat harhaluulot meidän osaamiseen liittyen. Hah. Mooi oli nimittäin ihan TOSI kiinni mun vartaloavuissa, ja kun ne karsittiin kokonaan pois, eihän se ymmärtänyt laisinkaan mistä tehtävästä on kyse. Huh. Tehtiin pentutreeniä peruuttaen (palkattiin alkuun ihan kättä seuraamisesta) ja sitten liikkeestä istumisesta. Pikkuhiljaa saatiin käskyyn kestoa, kun muistettiin kuitata istuminen hyvällä. Tässä näkyi erityisesti se ongelma, jonka kanssa painitaan kaikessa meidän tekemisessä tällä hetkellä. Mä oon palkannut tietty alkeistekniikasta tosi tiheästi, mikä on rakentanut Mooille valtavan palkkaodotuksen. Ja kun sillä on se palkkaodotus, mä en ole päässyt siitä yli ja osannut rakentaa kestoa... 

Juokseminen on ollut tosi kivaa nyttemmin. Kuunvaihteessa selvityn Aurajoen yöjuoksun jälkeen kaikki muu on tuntunut ihan luksukselta. Siirryin myös 2XU-tiimiin, enkä tiedä oliko se ihan tarpeesta lähtenyt ostopäätös vai imagollinen asia. Voinko olla ihan oikea juoksija, ellei mulla ole tän merkin kompressiopöksyjä?? Jää nähtäväksi (mikä on oikea juoksija lähinnä...). Uudet kengät on myös, vaikka ajattelin pärjääväni tämän kesän vielä Nike Freellä. Fakta on, ettei ne kuitenkaan kestä näitä kilometrimääriä, ja aloinkin saada jalat kovin rikki niillä. Uudet Nike Pegasukset pelittää kympillä, ja askel on tuntunut kevyeltä. Tämänhetkinen löysä tavoitteettomuus on tuonut juoksuun kivaa rentoutta, vaikka treenejä bujoon kirjoitankin puolikkaan tavoite tähtäimessä.

Mooi kestää kuumaa paljon Luumua paremmin,
mutta silti sen mielstä intervallit kahdeksan lämpöasteen kelissä oli ihan sanonko mistä. 

Lenkin jälkeinen viilentävä mutakylpy. Tsek! 

Tämmösii lenkkikavereit välillä. 

Lehdet tursahti puihin ihan yhdessä yössä.
Ihanaa kaikkien niiden lumi- ja raekuurojen jälkeen.

Olipa tosi kiva koulutus ja oli huippua nähdä myös Inaa ja Rinkeliä, jotka lähtevät myös kesä-heinäkuun vaihteessa Grännaan rotumittelöimään (useammassakin lajissa!). Marin ajatukset sopivat ihan täydellisesti omaan koulutusajatusteni maailmaan, ja tullaan ehdottomasti joku toinenkin kerta päivittämään osaamista. Päivä oli myös näiden ihan oikeiden vinkkien lisäksi meille tärkeä, sillä opeteltiin kummatkin koulutuksessa olemista toistemme kanssa. Siis Mooin kanssa. Luumu on mulle opettanut, että on tärkeää pystyä käymään siihen, kun aikuiset juttelee. On tärkeää, ettei koira voi huinia omiaan - se on joko töissä tai sitten se leikkii tai sitten sen on käskyllä lepäämässä. Sillä ei ole harmaata aluetta, eikä sen tarvitse itse miettiä, että mitäköhän tässä seuraavaksi keksisi. Samanlaistahan sen tulisi olla myös ihan tavan treeneissä, ja sitä kohti me ollaankin menossa (kopkop). Omissa treeneissä on vaan välillä liian helppoa jäädä puhelemaan treenikaverin kanssa ja antaa koiran juosta vallattomasti lelun kanssa ympyrää. Tuli myös huomattua, että vaikka Mooi pystyykin luopumaan ympäristöstä tosi hyvin, toisista koirista aiheutuvat äänet ovat sille aikamoinen häiriö. Se kun ei ole semmoisissa olosuhteissa juuri treenannut viime vuoden ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta.

Noni, nyt on sentään nämä jutut arkistoitu, ja lista päivitettävistä asioista on taas piirun verran lyhyempi. Kunnes se taas huomenna kasvaa, kun pääsen turisteilemaan äsämkisoihin Vantaalle. Hetken mielijohteesta otan myös Rituliinan matkaan, sillä tapahtumahan on ihan omiaan valmistamaan sitä reilun kuukauden (apua!) päästä järjestettävään Ruotsin matkaan. Huijui. Mut nyt me ollaan sentään treenattu. Enää ei tarvi itkee sitä et voivoi miten me ei osata mitään ja huijui miten mistään ei mitään tule. Tulee siitä, ja Marin koulutuksen jälkeenkin ollan edistytty ihan jättiläismäisin harppauksin. Mooi on ihan tosi mahtava treenikumppani, ja on ihan tosi mielenkiintoista oppia siitä ja sen aivoituksista koko ajan lisää. 

Mä repesin ihan kevyesti kun SAIN SAUMURIN!!
Oon siis niin monta vuotta halunnut sellaisen, ja nyt en tiedä et mitä kaikkea sillä oikein vois tehdäkään!
Ainakin kirpulle ihan hitoksen monta trikoolätsää. 

Ja sit mun piti tietty käydä heti kangaskaupassa. Noista kaktuksista tulikin jo ommeltua jäpälle yhden pöksyt. 

Öitä!
Ja hei tsemppii huomiselle kaikille Ojangossa kisaaville.
Nähdään huudeilla!