Loving Luumu: Haluaisiksä Mooi olla joskus tollanen kisakoira?

Ulkona sataa, mut välillä kai pitää. Vaihteeksi lämpimän viikonlopun aikana ollaan puuhattu pihalla pe*keleellisen kasvin kimpussa, joka on vuosien varrella vallanut koko meidän yläpihan "kukka"maan. Se on kyllä yks vehka from hell, I tell you. En mä tiedä mikä sen nimi on, mutta jos menet siimaleikkurilla kajoamaan siihen, niin taatusti polttelee auringonaltistamalla iholla. Ja vaikka kuinka kiskot niitä maasta, ne palaa uudelleen kavereittensa kera. Huuh. Voi olla että vaikka me lapioitiin koko alue syvältä asti, saa niitä tulevien viikkojen ajan olla varmaan joka tapauksessa kitkemässä. Ja millään raundapillahan en oikein viitsisi maaperään myrkyttää, kun lapset ja koirat pistelee täällä kaksin käsin suuhunsa milloin mitäkin. Mut positiivisesti ajateltuna jos sen saisi pysymään kutakuinkin poissa tuosta pläntistä, saadaan kivasti toistakymmentä neliötä lisää tasaista maapohjaa tokon tekemiseen. Meidän tontti kun on jo ihan nimeltäänkin -----mäki, ymmärrätte varmaan että valtavat seuruukaavat, pitkän matkan ruudut kiertonoudoista puhumattakaan on ihan mahdottomia hommia toteuttaa täällä. Kirputtimen fudistreenit ne vasta oma lukunsa onkin (missä pallo, jaha se meni jo).

Huh mikä savotta!

Näit "piparjuurii" tuli kaiveltua vielä monta päivää...

Luumu yritti ottaa vielä kaiken irti nuuskutteluparatiisistaan.

Oli koirilla ihmettelemistä. Ja arvatkaa vaan onko niiden tassut multaiset kun ne sateen jälkeen pyrkivät sisälle...

Talkooporukalle muun muassa tätä sairrrraan hyvää kesäsalaattia!

Rauhoituin vähän sen mun tokopaniikin kanssa, kun saatiin hommat niin hyvälle alulle. Ollaan me käyty noin kerta viikkoon treenaamassa ihan oikeasti, ja lähinnä nyt puuttuu enää etäpalkan rakentaminen ja siihen nojaten kisakokonaisuuden ajatteleminen. En mä saa sitä millään siihen malliin, jollaisena mä oikeasti haluaisin kisauran korkata. Mutta olen aika hyvin pystynyt ajattelemaan sitä Ruotsin kisaa vähän kuin möllinä. Onhan se liikkeiltään niin helppo homma, ja sovitaanko vaikka että what happens in Gränna, stays in Gränna.

Ryhmä Rämä menos treeneihin.

Pientä lenkinoheistreeniä.

Voitaisiinkin vähän katsoa että millaisia liikkeitä meillä on reilun kolmen viikon päässä edessä siellä (hjäpl!). Luin sentään ne suoritusohjeet läpi tossa parisen kuukautta sitten, ja tämän videon pohjalta ollaan kevät treenattu. Kansallisessa alokasluokassa ei ole Ruotsissa ollenkaan ryhmäpaikallaololiikettä, mikä olikin suuri syy siihen miksi ylipäänsä uskalsin ilmoittaa Mooin sinne (tai käytännössä en ole ilmoittanut sitä vielä; ilmo loppuu keskiviikkona, ja voi harmi jos unohdankin ;)). Me kun ei olla treenattu ryhmässä tätä Elinan muutaman viikon pyörinyttä kurssia lukuun ottamatta ollenkaan, ja paikkiskin on näin ollen ihan lapsenkengissä.

Vaarniemessä.

Innokkaat tokokoirat Ilmarisissa

Pakko ottaa kuva, kun yks siellä niin päällikkönä oottelee..

Luumukin on päässyt vähän tekemään.
Lähinnä se on kierrosten laskemista (huonolla menestyksellä) ja kunnollisen verkkarutiinin opettelua.

Mut vitsi se on ollut onnellinen, ja mäkin siinä sivussa.

Mut nyt sillä on taas jotain kremppaa kropassa.
Kun en ole natsittanut pihalla talon ympäri juoksemisesta
(vaikka näköjään sen kanssa täytyy aina olla pahana poliisina),
se on todennköisesti kylmiltään kipeyttänyt taas ton tammikuisen vasemman takareitensä.
Laitoin sen saman tien kipulääkkeelle, ja katsotaan mitä fyssari sanoo parin viikon päästä.

Luumua pikkasen ahdistaa, et tuo nainen vie kaiken tilan fyysisesti mutta ennen kaikkea henkisesti :DDD

Seuruu on pituudeltaan 30-40 metriä, ja kunkin käskyn välissä on vähintään viisi metriä. Ohjaaja saa valita käyttääkö hihnaa vai ei, ja me aiotaan tehdä tämä ilman hihnaa siellä. Kaavio sisältää yhden käännöksen oikealle, yhden käännöksen vasemmalle, 5-10 metrin juoksuosuuden, liike seis sekä sen jälkeen käännös vasemmalle tai oikealle paikoillaan. Ollaan tosi kivasti saatu Marin koulutuksen jälkeen seuruuseen mittaa, ja kehtaan jo sanoa, että Mooi sentään jo tietää mistä hommasta on kysymys. Hankalimpia kohtia ovat käännöksen jälkeisen vauhdin keriminen (helposti jätättää) ja perusasennon muistaminen liike seis -kohdassa. Ja itse asiassa ei olla noita paikoillaan käännöksiä kamalasti tehty, joten puuhaa riittää.

Luoksetulossa koira jätetään istumaan ja kutsutaan 15 metrin päästä suoraan sivulle. Mooin kanssa tulee treenata jättöjä vieraassa paikassa (epävarmana saattaa kipittää perään), ja toisaalta luoksetulovauhti on niin kova, että perusasennon kanssa voi olla niin ja näin. Muistanee tulla sivulle, mutta jää mihin sattuu. No biggies, kyllä tää jotenkin hanskataan.

Liikkeestä istumisessa seuruutetaan ensin kymmenisen metriä minkä jälkeen koira käsketään istumaan. (Pitäisi varmaan katsoa joku liikkuroitu video, mutta siis) ohjaaja ilmeisesti pysähtyy pienesti ja kiertää sitten koiran ympäri, minkä jälkeen uudella käskyllä seuruutetaan jälleen 10 metriä. Mulla on tässä edelleen tosi kovat vartaloavut (kuten Marin koulutuksessa todettiin että Mooi ei osaa istua ilman niitä), mutta on se sentään jo tajunnut mistä on kysymys. Tämän(kin) liikkeen kanssa ajattelen, että kunhan nyt jotenkin pikaliimataan homma kasaan, niin kerkiäähän sitä käytellä sitä kynsiviilaa sitten koko loppuelämän. Mun on tarkoitus nyt muutenkin auttaa Mooia selviytymään tästä kaikesta hyvällä fiiliksellä vaan läpi, ihan sama jos jotain nollaantuu sen takia mitä mä joudun siinä matkan varrella tekemään (ylimääräiset käskyt, vartaloavut, käsimerkit, kehut jne.).

Tässä myös pari vanhempaa videota arkiston uumenista jääviin ja seuraamiseen liittyen. Näkee ainakin miten pitkä matka ollaan ihan muutamassa kuukaudessa tultu, jos ei muuta :D

Nouto onkin ollut meille kinkkisin. Koira jätetään istumaan ja ohjaaja kävellessään jättää kapulan viiden metrin päähän koirasta sen eteen. Tämän jälkeen ohjaaja jatkaa matkaansa vielä noin kahdeksan metriä, kutsuu koiran noutamaan ja palauttamaan kapulan perusasentoon. Eli käytännössä koira tekee ainoastaan noston ja palautuksen. Tämän kanssa me ollaan rämmitty ihan eksistentialistissa sfääreissä, mutta arvatkaapa vaan: Mooi teki viime viikolla Elinan kurssilla noutotreenissä aivan täydellisen kokeenomaisen liikkeen! Huhhuh, en meinannut itsekään uskoa. No joo pureskeli kyllä ja tuli sivulle miten sattuu, mutta oli motivoitunut ja hieno! Tästä ei tietenkään ole videota, joten saatte tyytyä tähän alkeistreeniin, jota tehtiin muutama viikko sitten.

Kauko-ohjauksessa koira jätetään istumaan, ja viiden metrin päästä ohjaaja käskee sen maahan. Sitten ohjaaja palaa koiran viereen ja pyytää koiran perusasentoon. Joo-o. Ruotsin alokasluokan kaukot ovat todella tässä! Meidän pitää treenata tähän enemmän kaavaa, koska kun mulla ei ole kunnollista virittelyä vielä, Mooi saattaa tästä maahan-käskystä syöksähtää vähän eteenpäin kuvitellen raukka kyseessä olevan luoksetulon. Lisäksi sivulta maasta perusasentoon pompsahtaminen ei tule vielä ihan luonnostaan.

Lopuksi on este, joka on siis ihan Suomen alokas- ja avointa luokkaa vastaava hyppy, tosin Ruotsissa homma hoituu umpiesteellä. Koira jätetään ohjaajan valitseman etäisyyden päähän esteestä. Tässä mun täytyy vaan muistaa edes silloin tällöin treenata tätä. Kun ollaan harvakseltaan kylmiltään este otettu, helposti kiertää kokemuksen puutteesta. Marin vinkki kuitenkin ohjaajan asemoitumisesta esteen taakse siten, että koiralle jää tilaa tulla peruasentoon (ei niin että ohjaaja on esteen keskellä vaan vähän enemmän oikeassa laidassa) on toiminut meillä tosi hyvin vinkkinä esteen hyppäämisestä (eikä kiertämisestä).

No on ollut lämmintäkin.

Nättäriin menossa.

Ihan vissyä on tää kyl nytten.

Jokohan tämän voisi heittää pois...

Mooikoiraa väsyttää kaikki nää vaikeet treenit!
Ku pitää kuunnella ja keskittyä.
Ei voi koko ajan vaan viipottaa.

Siinä se! Lisäksi annetaan kokonaisarvosana, jossa painotetaan voimakkaasti iloisuutta, yhteistyöhalukkuutta ja miellyttävää käyttäytymistä. Erityisesti kokonaisarvostelussa otetaan huomioon kuinka positiivisesti ohjaaja viestii koiransa kanssa. Voisin kuvitella että näistä meillä ei kyllä jää kisasuorituksen onnistuminen kiinni ;)

Ymmärrätte varmaan minkä takia mun on helppo suhtautua aika kevyellä sydämellä tähän koettelemukseen. Itse liikkeissä ei sinänsä ole mitään suuria haasteita, vaan tietty se on tää eka "kisakokemus", vieras paikka, suuren staffitapahtuman luonnollinen häiriö... ja mahdollinen/todennäköinen ohjaajan jännittäminen, mitä Mooi ei ole päässyt luonnollisesti vielä kokemaan.

Me ei olla käyty nyt Myllyn ja Viikkarin terminaalin lisäksi treenaamassa missään sen erikoisemmissa paikoissa, mut tarkoitus on kyllä hyödyntää jotkut aksakisat tai mätsärit ja saada sitä koirahäiriötä vielä. Elinan kurssilla Mooi on toiminut ihan älyttömän hyvin, vaikka ollaan kiitettävän paljon pystytty treenaamaan eri paikoissa (Metsämäki, Ilmarinen, Vaarniemi ja nyt viimeksi Nättinummi...). Ongelmaksi saattaa vaan muodostua siellä Grännassa mahdollisesti kuuma sää (joutuu kalastelemaan hommiin...) tai joku sellainen häiriö (todellinen tai yhtä hyvin kuvitteellinenkin), josta se ei pysty luopumaan (ts. jää kyttäämään, ajatukset muualla, ei keskity). Jos tämmöinen häiriötilanne tulee, mulla on koetilanteessa hyvin vähän työkaluja saada Mooi pyydystettyä takaisin sopivaan mielentilaan.

Terminaali oli haastavampi kuin Mylly, by far!
(Joku pikkukirppukin päässyt kuvaan)

Samalla reissulla poseerattiin Turun linnan edessä.

Esimerkkinä nyt viimeksi kun oltiin Nättärissä metsän siimeksessä sijaitsevalla kentänpahasella, Mooi oli tehnyt jo vaikka miten hyvää settiä, kun se jää aivan out of the blue kuuntelemaan metsästä kuuluvaa monotonista linnun säksätystä. Siis aivan sillee kuin että se lintu sieltä hetkenä minä hyvänsä tyyliin muuttuisi vähintään karhuksi ja suunnittelisi vähintään pienten possuttimien poskeensa pistämistä. Oli toooodella vaikeaa saada Mooia naksahtamaan takaisin työmoodiin - koska ihan totta äiti siellä metsässä on jotain todella epäilyttävää.

Tää on kuvakaappaus videolta,
kun Mooi meni samanlaiseen mielentilaan heti toisen treenisettinsä alkuun Ilmarisissa.
Sitä edelsi Kipin treeni, ja se oli ihan samanlainen.
Me lopetettiin treeni siihen, ja todettiin, että se on varmasti nyt se Ilmaristen poltergeist (!).
Välillä ei vaan mahda mitään.
Mun ilme on vaan niin paras.
Mooi oli tässä kuin yö päivälle siihen edellisen setin asenteeseen verrattuna.
Huh. Siis mmmitä just äsken tapahtui??

Tänään me tehtiin ihan tosi pikainen etäpalkkatreeni Kultanummen kentällä matkalla Kirputtimen pappan ja fammun luokse. Jäätiin siihen koriskentän puolelle, kun hiekalla oli jo jotain muita tokotreenaajia (millä todennäköisyydellä!?). Muut koirat olivat yllättävän helppo häiriö tällöin, mutta kun vierestä meni jo jonkun aikaa siinä puuhasteltuamme pari pikkupoikaa pyörien tai joittenkin härpättimien kanssa (millä se nuoriso nykyään liikkuu), Mooi ikään kuin putosi johonkin omaan maailmaansa, minkä jälkeen sitä oli tosi vaikeaa saada tulemaan edes perusasentoon. Aivan kuin se ihan yhtäkkiä unohtaisi kokonaan kuka se on, missä me ollaan ja mitä me ollaan tultu tekemään. Jos ulvahdan järkytyksestä ja hypähdän sitä karkuun, se tulee kyllä jopa aika nopeasti mun perässä (ei jää sentään paikoilleen jumittamaan saati todellakaan mene tutustumaan siihen häiriön aiheuttajaan), mutta oikean mielentilan saavuttaminen kestää aikansa sen jälkeen. Mä tunnen sen jotenkin tosi konkreettisesti onko se täysillä näissä hommissa mukana, ja vähän pelottaa että jos se syystä tai toisesta pääsee lipsahtamaan tohon väärään olotilaan, mä en tosiaan keksi millä mä saan sen äkkiä lipsahtamaan takaisin sieltä. Se vaatii aikaa ja loputtomasti treeniä - just sitä mihin meillä ei nyt ihan kolmessa viikossa riitä laastarit ja pikaliimat.

Voittajafiilis, vaikka "kisatreeniin" kuuluikin vain pätkä seuruuta ja liikkeestä istumista.
Vapautin useamman toiston aikana eri kohdista palkalle.
Vimpassa tehtiin seuraamista pätkä, siirtymä seuraavaan liikkeeseen ja istuminen siihen perään. Hyvä!

Voidaanko me jo lähtee kotiin? Vähän väsyttää.

Mä en enää muista mitä mä olen kirjoittanut tänne blogiin, mitä meidän treenibujoon ja mitä Facebookiin... mutta siis päätin nyt kuitenkin rakentaa Mooille etäpalkan noihin kisoihin, vaikka olin ajatellut tehdä sen vasta Grännan jälkeen. Se luopuu hyvin ja kehän ulkopuolelle konkreettisesti jätetty lelu motivoi toivottavasti suoriutumaan myös fyysisesti haastavissa (kuumissa tai kosteissa) olosuhteissa. Tähän täydelliseen kupla-ajatukseen sen teho ei meillä vielä riitä, mut tämä nyt on yksi kokemus - menee miten menee sitten. Ei se olisi eka kerta kun mun koira meinaisi karata kehästä loppupalkalle liikkeidenväleissä ja kesken seuruun. Hah! Mä luulen että Mooin kanssa tätä kehästä karkaamisen vaaraa ei Luumun tavoin onneksi ole, mutta se saattaa hyvin myös unohtaa sen palkan ja vaan yksinkertaisesti kyllästyä siinä kohtaa. Nähtäväksi jää miten paljon keritään tota etäpalkkaa tässä hinkkaamaan ennen reissua. Suurimmassa roolissa kaikessa tässä on varmaan kuitenkin nyt ylipäänsä sen välittömimmän palkkaodotuksen leikkaaminen (liikkeitä putkeen vaan) ja siellä paikan päällä koepaikkaan tutustuminen ja siellä rentoutuminen.

Koirat on tarvinneet iät ja ajat uusia pantoja, mut jotenkin oli haikeeta luopua tästä Mooin ensimmäisestä pannasta.
Mä teen yleensä noiden uudet pannat aina vanhoihin metalliosiin (ekologia ja konmari ;)).

Mut näistä tuli kyl niin hienot, etten mä kauaa jaksanut raitapantojen perään nyyhkiä.

Loukinaisissa on tämmöinen ihanan idyllinen polku.
Se ei vaan harmi vaan vie oikein mistään oikein mihinkään.

Mooi lähti edellisviikonloppuna mun kanssa extempore Vantaalle mukaan katsomaan sunnuntain SM-kehiä. Mitään sen kattavampaa reportaasia ei tänä vuonna ole tulossa, vaikka tosi hyvin finaalia vahtaamaan kerittiinkin. Suoritukset oli tietty hienoja ja oli tosi mukavaa nähdä iloisia ohjaajia ja innokkaita koiria. Mooi pääsi jonkun verran seuraamaan alempien luokkien kehiä, mutta lähinnä se meni mun osalta sen mölinän sietämiseen kuin mihinkään muuhun. Jännä homma, sillä muistelin, että viime vuonna kun ollaan oltu kesäkuussa Rotu-Racessa turisteina, Mooi oli oikein leppoisaa matkaseuraa eikä se huutanut yhtään noin paljon. Vaikka miten tuo päättymättömältä tuntunut vuotaminen pannuun ottikin, Elina sanoi aika tyhjentävästi että munhan pitäisi olla vaan tyytyväinen. Nyt se haluaa multa enemmän jotain toimintaa - tarve, jota sillä ei vielä vuosi sitten välttämättä ollut. Niinpä! Mooi haluaa toimintaa! Mä kysyinkin siltä kun me siinä sylikkäin kehänauhan ulkopuolella istuttiin, että haluaisikohan se joskus vielä tollaiseksi kisakoiraksi. Kyllä se tuntui kovin innoissaan ajatuksesta olevan.

Tää kuva me haluttiin ottaa.

Ja näitä me todellisuudessa otettiin...

Mooi on mun henkilökohtainen naamapesuri, sylinlämmittäjä ja äänimerkki
(hei haloo kuuleekohan ihan varmaan kaikki et tääl me ollaan. Älä huoli Mooi. Kyl ne kuulee.).

Vähän vähemmän tuli kuitenkin paikan päällä hyödynnettyä tapahtuman tarjoamaa häiriötä noin niinkuin treenimielessä. Jotenkin se päivä vaan hujahti suklaata syödessä, kojuja pläräillessä, vessaan jonottaessa, kahvia latkiessa, toisillemme "kannustavaa" palautetta antaessa ja siinä sivussa joitakin suorituksiakin katsellessa. Pääsi Mooi sentään siinä telttojen edustalla tekemään vähän mun kanssa -hommia, leikkimistä, perusasentoja ja ihan oikeaa seuraamistakin. Sain kaivettua tosi hyvää asennetta ja ääntä leikkimiseen. Tosin kun porukka kulki siitä ihan puolenkin metrin päästä, Mooista huomasi että vaikka 99 prosenttia oli hommassa täysillä mukana, se yks muualla oleva aivosoluprosentti näkyi harhailevina silminä. Pikkumuija saattaa repiä lelua ihan tosissaan, päristä ja antaa parastaan, mut kuitenkin pitää vähän väläyttää sitä valkuaista, et kuka siinä vieressä äsken vilahtikaan ja olikohan sillä mulle jotain asiaa..? Haha. No mut kaiken kaikkiaan olin tosi tyytyväinen. Noin häiriöisessä tilanteessa kykenin riiputtaa hihnaa perässä ja luottaa siihen ettei se haksahda lähtemään kenenkään muun perään. Olin myös tyytyväinen siihen, miten pystyin itse olemaan sen kanssa täysin oma itseni enkä jäänyt miettimään miltä meidän riehuminen sillä tavalla siinä kaikkien keskellä mahtoi muiden silmään vaikuttaa. Sama homma siellä Myllyssä ja Viikkarin terminaalissa. Ei sinne oo mitään järkeä mennä treenaamaan, jos ei itse kehtaa antaa sataprossaa. Ei se koirakaan silloin anna.

Mooi, katso ja opi.
(Voisikohan tätä ajatella eräänlaisena do as I do -treeninä ;))

SM-kisoista mulle ei jäänyt mitään erikoisempaa treenimotivaatiota, koska me oltiin tehty siihen alle jo hyvin intensiivisesti (no, meidän tavalliseen tahtiin verrattuna intensiivisesti) töitä. Mulle ei myöskään tullut mikään kiire kisaamaan, saati SM-kisoihin. Päinvastoin, mä mietin että onneks meidän ei tarvi mennä vielä, ja oikeastaan onko pakko koskaan mennä. Mä oon ollut niin pitkään nyt kisaamatta (kaks vuotta aika tarkkaan tulee elokuussa), et kisajännitys on lähinnä karvainen peikko, joka syö alleen kaiken sen positiivisen draivin ja itsensä voittamisesta ja onnistumisesta syntyvän kuplivan, roihahtavan ilon. Toisaalta mä mietin myös, että jos mä voisin kisata Luumun kanssa, mä en suhtautuisi siihen varmasti niin neutraalisti. Todennäköisesti se liittyy siihen, että kisaaminen Luumun kanssa olisi mulle tuttua. Mä tietäisin miten paljon sitä pitää liikuttaa ja hinkata koetta edeltävällä viikolla, koetta edeltävänä päivänä ja koeaamuna. Mä tietäisin mitä sen kanssa kannattaa tehdä just ennen kehää ja miten se kannattaa kehässä palkata. Mooi on mulle kirjoittamaton tarina, ja kynään tarttuminen voi olla tosi pelottavaa.

Nähtiin viime viikon juoksulenkillä täällä Vanhalinnan puolella ekaa kertaa peura.
Heti muutama päivä sen jälkeen nähtiin (ehkä sama?) peura ihan tossa meidän pihan edessä pellolla!

Samalla lenkillä Metsämäessä. Taustalla näkyy linnavuori.

Ilmaristen puolella menossa kohti Loukinaisia. Sama lenkki edelleen.

Vähän jopa pelottaa miten hyvin viime aikojen lenkit on menneet.
Koska aina välillä vaan tulee se huono lenkki.
Sil ei vaan voi mitään. Unohtaa syödä, nukkua tai on liikkumut liikaa.
On väärät vaatteet päällä väärässä kelissä tai jotain vastaavaa.
Niin vaan aina silloin tällöin käy.

Vaikkei SM-kisat erityistä treenimotia tuoneetkaan, oivallettiin jotenkin siinä Pandan suklaalevyn (joo sori taisin syödä eniten!), seuruun fyysisten edellytysten pohdinnan ja hillittömän naurukohtauksen suitsinnan lomassa, että kaikessa on kuitenkin kyse omanlaisuudesta. Siis että kaikki saa ne samat suoritusohjeet. Ne säännöt ja ne liikkeet on kaikille ihan samat. Mutta siitä huolimatta tai ehkä just sen takia tärkeintä on tehdä sitä omanlaistansa tokoa. Ei kannata miettiä mitä tuomarit haluaa tai mikä on vaikkapa kiertonoudon opettamisessa pinnalla just nyt. Kun teet vaan just niinkuin itselle ja omalle koiralle parhaiten sopii tokoa tehdä.

Visio on hyvä olla. Sitä kohti pyritään ja se on se äärimmäinen kangastus, joka siellä horisontissa siintää. Mut se on kuitenkin just se yksisarvinen hevosten joukossa. Täydellisyydessään niin epätodellinen asia, että sitä kohti pyrkiessään kannattaa todellakin nauttia matkasta. Syödä niitä suklaalevyjä, antaa periksi oikeissa kohdissa ja nauraakin vähän. Vaikka sopimattomissakin paikoissa. Koska kuka muistaa jälkikäteen kuinka monta milliä se seuruukaavion kolmas perusasento oli vino. Noubaadi! Omannäköistä tokoa hei, sitä me lähdetään etsimään sieltä Grännasta. Jännä nähdä miltä se siellä näyttää.

Tietty mun tyynyn päällä päivänokosilla...

Kivoi iltalenkki-ilmoi pidelly.

Rastaat on järjestäneet pippaloita meidän pihan multaläiskässä,
ja Mooi toimii vahtimestarina.

Oon varmaan ennenkin mainostanut täällä, mut tässä on niin kätevä ja hyvä (gluteeniton) pikaleivonnainen.
Valkosuklaa mud caken resepti löytyy täältä.

Ja yks kesän kestosuosikeista on tietysti britakakku, ja sitäkin kokeilin gluteenittomana korvaamalla vehnäjauhoista puolet riisijauholla ja toisen puolen maissijauholla. Resepti on täältä.