Onni on sorvattu noutokapula

Mooi viettää ansaitsemaansa vapaapäivää tokosta. Ollaan nyt treenattu melkein joka päivä ainakin jotain pientä, ja huomaan kyllä että vapiksen jälkeen sitä jaksaa koira (ja ohjaajakin) ihan eri tavalla. Luumu on sillä tavalla erikoinen tapaus, että se tekisi joka päivä paljon ja aina ihan sata lasissa. Muinoin kun oli aikaa treenata tähän tahtiin, tapahtui se kehityskin hurjan nopeasti. Toisaalta jos ajatellaan kisavalmisteluja, Luumu on kohtalaisen haastava kumppani. Sitä pitää juoksuttaa pellot ja metsät ja pallon perässä koko koetta edeltävä viikko koeaamu mukaan lukien, jotta sillä pysyisi mopon molemmat pyörät suhtkoht maan kamaralla. Sen piti saada lämmittelyksi tehdä melkein kokonainen koesuoritus, jotta se vire pysyi mitenkuten hanskassa siinä ihan oikeassa kisarutistuksessa. Mooin kanssa taas vasta haetaan tietty niitä kisaamiseen liittyviä rutiineja. Se ei kuitenkaan selvästikään tarvitse fyysistä tai henkistä jumppaa ollenkaan samalla tavalla, vaan jopa päin vastoin. Vapaapäivän tai parinkin jälkeen neito on taas lauteilla entistä ehompana, energisempänä ja silti ihan valtavan täsmällisenä. Hirveen kiva ohjaajan kannalta, kun ei tarvi herätä viideltä sitä varten et kerkiää ennen koetta remuamaan kaikki lähistön rämeiköt joku kurainen tennispallo kourassa.

Ollaan nyt pari kertaa käyty hallilla oman porukan kesken. Mooi on sielläkin saanut tehdä paljon, koska olen halunnut ottaa ihanneolosuhteista kaiken irti. Niinpä tarpeen tulikin nyt viikonloppuna pitää ulkokenttätreeni lyhyenä ja motivoivana. Oman mielenrauhan vuoksi olen halunnut viimeistellä liikkeet kokonaisuudessaan kuntoon rauhassa, minkä takia kaikki muu on nyt vähän jäänyt. Näin tässä vaan aina tuppaa käymään. Mikään ei ole olevinaan tarpeeksi valmista tarpeeksi ajoissa. Siinä rinnakkaistodellisuudessani mä olisin opettanut tekniikan ja liikekokonaisuuden valmiiksi jo kuukausia ennen "kisakautta" (tätä meidän naurettavaa yhtä kisaa siis), ja sitten koetta edeltävinä viikkoina voisi vain keskittyä kuplaan ja suhteeseen - eli hauskanpitoon. Ihan näin se ei ole mennyt, mutta nyt rupee olemaan myöhäistä nielaista, kun joku muu on ne eväät jo kerinnyt pureskella. Heh. No mutta. Pitäisi vaan muistella Luumun kisauran korkkaamista silloin aika tarkkaan neljä vuotta sitten ja hymähdellä tyytyväisenä itsekseen. Olihan sillä ne liikkeet olleet valmiimpia jo pidemmän aikaa, mutta paljon muuta ei sit vielä ollutkaan. Mooilla on kuitenkin lähtökohtaisesti jo paremmat eväät vireenhallintaan, liikkeidenväleihin ja palkattomuuden sietoon, eli kaikkeen siihen mitä koesuoritus on niiden itse liikkeiden lisäksi.

Jos nyt kuitenkin vähän puhutaan itse liikkeistäkin, haluan nostaa esille Mooin noudon. Muistanette, että se on ollut meille haastavaa, ja myönnän auliisti, että nouto on mulle itselleni edelleen tokoliikkeistä kaikkein vaikein opettaa. Kesällä kun mentiin sinne Grännaan tekemään Ruotsin alokasluokkaa (muuten vähän samalla mentaliteetillä kuin nyt tuleviin kisoihin: se tulee valmiiksi mikä ehtii), mietin vielä ehkä koetta edeltäneellä viikolla, että jätetään varmaan koko noutoliike tekemättä. Niinpä vaan kuitenkin Mooi teki kokeessa siellä tasoonsa nähden hienon noudon ja yllätti ehkä eniten itse ohjaajan. 

Sittemmin Mooi on pureskellut kesäksi hankitut uudet ohjatun noudon kapulat. Olen harkinnut pärekorin tekemisen opettelemista, sillä ainakin materiaalia riittää. Pitoa piti treenata mut treenaapa siinä sitten, kun kapuloista ei ole muuta kuin tikkuja jäljellä. Mennessäni ostamaan Petolasta Rituliinalle jo kolmatta kapulasettiään, huokaisin syvään ja ajattelin lompakkoparkaani. Kolmen pehmoisen ja kevyen kapulan sijaan ostin yhden kovan ja painavan sorvatun. Sen lisäksi tietty että en halunnut mennä vararikkoon Mooin noutotreenien takia, ajattelin että eihän tämä nyt vaan voi mennä niin että tämä mörkö (= Mooi ei tykkää sorvatusta kapulasta) hallitsee meidän tokoelämää näin olennaisella tavalla.

Ohjatun noudon kapulalla oli hyvä aloittaa kapulaan tutustuminen silloin joskus viime vuonna. Tokihan Mooi on kokeillut Luumun sorvattuja, mutta ehkä ne on kuitenkin silloin alkuvaiheessa olleet pikkulikalle liian painavia tai jotain. Kuitenkin ihan oikeesti... kyllä nyt staffi jaksaa jotain puista kapulaa pitää suussaan viiden sekunnin verran oli se kuinka painava tahansa ja oli se staffi olevinaan kuinka pieni ja hentonen neitonen tahansa. Päädyin kuitenkin ostamaan Mooille oman kapulan, vähän Luumun kapuloita kevyemmän.

Me sisäänajettiin tämä uusi sorvattu kapula meidän keittiössä. Mulla oli pari viikkoa se siinä pöydällä koko ajan hollilla. Sit mä saatoin välillä tarjota sitä Mooille (ei ottanut), jolloin mä annoin sen Luumulle. Ja Luumu tietty otti sen, piti ja sai palkan. Ei tarvinnut kovin montaa kertaa tehdä, kun Mooikin jo kapulan halusi ottaa - mistä päästiin hyvin äkkiä siihen tilanteeseen, että ne oli kumpikin vähän väliä kytiksellä keittiössä että koskakohan täällä pääsee taas pitämään tota kapulaa.

Tässä vaiheessa meidän nouto oli, kun mentiin kysymään treenivinkkejä Riitalta Korrien tokopäivässä täällä Liedossa marraskuun alussa. Näytettiin Riitalle alokasluokan pito, eikä tässä ihme kyllä tosiaan ollut mitään ihmeellistä. M avasi suun mielellään, piti pureskelematta, avasi taas nätisti käskystä ja jäi vielä lopuksi paikalleen istumaankin. Tästä olisi tosin hyvä päästä palkkaamaan myös kesken pidon, eli että Mooi saisi pudottaa kapulan. Olen välttänyt tätä nimenomaan siksi ettei kapula vaan tipu varpaille. Ehkä toinen kummitus, joka pitäisi lopullisesti karkottaa mielestä. Vaikka Mooi on tämmöisissä asioissa vähän pehmeä, ei pelon takia jonkun asian välttely ole kuitenkaan kamalan järkevä lähtökohta treenin suunnitteluun.

Riitta ei muuttaisi pitoasiassa nyt mitään etenkään ennen lähestyvää koetta, koska kaikki toimii nyt niin hyvin. Katsottiin siis pidon jälkeen noutoa. Mooi ei ollut ikinä noutanut sorvattua kapulaa (koska oltiin keritty tekemään vain meillä kotona tätä pitotreeniä), joten sanoin että tässä voi käydä nyt mitä tahansa. Voi hyvin olla ettei se edes nosta sitä. Vielä mitä! Harmittaa ihan ettei tullut nauhalle. Niin odotti nätisti perusasennossa lähtölupaa, juoksi kovaa, nosti innoissaan ja juoksi vielä kovaa luokse. Vasta sivulletulossa tarvitsi apua, ja pa jäikin taakse. Ei tehty enempää. Riitta ei meinannut uskoa että ollaan tosiaan korjattu kaikki ongelmat vain vaihtamalla kapulaa järeämpään. Että tultiin nyt vaan näyttämään tämä meidän hieno nouto tänne koulutukseen, hih. Voi miten olinkin Mooista ylpeä! Minkälaisen matkan se on tehnyt koko noutoasian kanssa, ja miten vaan palaset loksahtelee paikalleen ihan itsekseenkin. Tuo taakse jäävä perusasento on aika universaali ongelma meillä nyt itse asiassa kaikissa luoksetulevissa liikkeissä. Siihen meille annettiin läksyksi kotona norsutemppua; kuulemma korjaa usein ongelman ilman sen itse luoksetulon/sivulletulon yhteydessä hinkkaamista. 

Jännä kyllä tämä nouto. Kun se oli kesällä vielä meidän kaikkein keskeneräisin liike, on se nyt lähes puoli vuotta myöhemmin yksi varmimmista liikkeistä. Toki Ruotsin palautusnouto on liikkeenä hyvin erilainen kuin Suomen alokasluokan staattinen pito, mut anyway. Nyt voin taas näiden noudon alkeiden kanssa itsekin relata. Ennen seuraavaa pentua siis, hah.

Syyskuun lopussa napattuja kuvia sänkipellolta Ritvasta, jolla on pari kesäkiloa :DD

Jotain pientä - äs if!

Sallin itselleni pikaisen blogipäivityksen ennen tiistaipäivän rientoja. Katsotaan mitä saan aikaiseksi tiukassa yhden (!) tunnin tavoiteajassa! Tiukkaan aikatauluun sopien käydään vähän läpi mitä ollaan viime aikoina Mooin kanssa treenattu. Trikoolätsän nosto itselle ainakin siitä, että treenit ovat pysyneet lyhyinä, toistomäärät minimissä ja fiilis pääosin katossa. Treeniryhmän kontaktihaasteen jälkeen framilla oli maahanmenot, ja ne ovatkin kehittyneet ihan hurjasti yhdessä kuukaudessa, joka on kerinnyt vierähtää Lahden Oili-päivästä. Sivulta maahanmenoihin saatiin vauhtia ja vakautta etunamia käyttämällä. Väliin ollaan saatu myös toistoja ilman namia, mutta näitä ei vielä uskalla montaa ottaa. Maahanmenoja ollaan tehty myös peruuttaen (liikkeestä maahanmenoja ajatellen), ja ihan viimeksi Liedon keskustassa lauantaina aamupäivällä treenaillessamme nämä oli ihan k ä s i t t ä m ä t t ö m ä n hyviä. Luumu sai myös tehdä maahanmenoja joku pari viikkoa sitten olkkarissa, ja vaikka ne ei ole sille mikään ongelma pitkään aikaan olleetkaan, tuli tehostetulla treenillä lisää terävyyttä sillekin. Mitäpä ei pikku possuttimet tekisi paljon palkan eteen.

Oon kyl ihan näin hilkulla heittämässä koko järkkärikokoonpanoa mäkeen.
Käytiin Mooin kanssa taas tänään vähän valokuvailemassa,
eikä saatu tälläKÄÄN kertaa aikaiseksi vissiin yhtäkään hyvää kuvaa.
Nämä kuvat on toukokuulta (joo ei oo hyviä nekään, koittakaa kestää).

Paikkista ollaan yritetty muistaa tehdä, ja siinä on kyllä tosi kivaa mielentilaa saatu kaiveltua. Ei minkäänlaista epävarmuutta tai muuta epätoivottua. Toki sillä on siinä edessä namit, mutta ainakaan tällä hetkellä ne namit ei tunnu olevan mitenkään ihan järkyttävän suuressa roolissa kuitenkaan. Vieraampien koirien kanssa ei edelleenkään olla päästy juuri treenaamaan. 

Nouto on kans pienen tauon jälkeen treenisuunnitelmassa. Pitäminen on yhtä hammastikkutehtailua. Uudet kapulat pitäis TAAS ostaa asappia. Aloitettiin TKK:lla viime viikolla kurssikin, jossa treenattiin just pitoa viimeksi. Koitettiin siellä kasvattaa kestoa ihan tositositosi lyhyissä pätkissä (että saatais palkattua ennen kuin ehtii yhtään mälvästä). Vähän mahdottomalta tehtävältä vaikuttaa. Parhaiten saan sen pidon toimimaan tällä hetkellä, jos otan häiriö-/luopumisnamit heti alusta alkaen esille siihen. Tällöin pitää tosi siististi ja varovasti, tosin tilanne on muuten niin keinotekoinen, että en tiedä onko siitä pidemmän päälle mitään iloa. Nostoista ja palautuksista olen yrittänyt palkata eri matkan päästä (saa tiputtaa), mutta pelkäänpä jääneeni tässä itse vähän jumiin. Viimeisimpänä kikkana ollaan tehty kapulan nostoa maasta ja siitä suoraan seuraamaan tulemista. Nämä on itse asiassa tosi kivoja. Siinä on sellaista kivaa keskittynyttä mielentilaa ja pitoonkin olen tässä tyytyväinen. Ihan sivulle palautuksista tultiin viimeksi siihen lopputulemaan, että tekniikasta ei saa nyt antaa yhtään harmaata. Kesään nähden itse perusasennotkin on parantuneet tosi paljon, joten voi ihan hyvällä omatunnolla nillittää sivulletuloista myös kapulan kanssa.

Puutarhahommissa

Tunnarin kanssa ei olla edistytty, kun vasta tajuttiin aloittaa treenaaminen Oilin ohjeiden mukaan. Tai ylipäänsä siis tunnarin treenaaminen. Mitä ollaan opittu? Älä laita kapulaa piiloon mihinkään liian hankalaan paikkaan, sillä uskokaa tai älkää, Rituliina ei halua laittaa naamaansa mihinkään kovin oksaiseen ryteikköön. Pelkää varmaan möllöttimiensä puolesta, mikä on tietysti ihan järkevää. Viimeksi tehtiin niin, että vimpalla toistolla oma oli lehtikasassa muiden joukossa, ja siellä oli myös muita (tyhjiä) lehtikasoja. Tosi hyvin toimii, mutta enemmän pitäisi repiä itseään treenamaan tätä. Ihan helposti saisi kotipihallakin toistoja, mut kun ei niin ei.

Nää kaks tykkää saippuakuplista yhtä lailla.

Oliko jotain muita liikkeitä vielä? Hei kiertäminen! Joku muistanee vielä leirin jälkeen heinäkuussa, kun ihan tosissamme koitettiin Mooin kanssa lyödä viisaita päitämme yhteen tämän hoksaamiseksi - mikä meni lähinnä puupäiden kolisteluksi noin muuten. Sittemmin kun ei vaan treenattu (aina hyvä idea!) ja kokeiltiin tauon jälkeen ulkokentällä kunnon tötsien ja avaran tilan kanssa, saatiinkin homma hoksottimille asti suht nopeasti. Varsinkin nyt viime treenien jälkeen voin ihan käsi sydämellä todeta: Mooi osaa kiertää! Vielä tässä on toki käsiapua ja lähettävää liikettä noin muutenkin. Mut alkeet on hallussa.

Huh! Treeniasiat tuli käsiteltyä parissakymmenessä minuutissa, varmaan ennätys! Huomenna meillä alkaakin thö Kurssi, joka tuli nopsaan täyteen _todella_ motivoituneista tokoilijoista. Saas nähdä mitä me lokakuuksi kaikkien päänmenoksi keksitäänkään :D Ei vaan ihan vaaaaltavan palkitsevaa itsellekin päästä pitkästä aikaa kouluttamaan, kun porukka on kerran noin innoissaan. Yritän tehdä parhaani odotusten täyttämiseksi. Ja jos mulla menee sormi suuhun haasteiden edessä, Mooi harhauttaa söpöstelemällä ja Luumu possuttelemalla. Jos siis otan Luumua ylipäänsä sinne mukaan ollenkaan...

Tosiaan viime postissa olin jo kaivamassa Luumulle kovaa vauhtia monttua, mutta niin vaan ortopedillä vääntelyiden, paineluiden ja juoksuttamisten jälkeen todettiin, ettei jäbässä ole mitään häikkää. No tokihan siis jotain on, kun kerran toinen on täällä ontuillut välillä jopa ihan kolmijalkaisuuteen asti. Arvion mukaan Luumulla on kipeytynyt se oikean olkapään pehmytkudoksessa oleva arpikudos siitä fasciaterapiasta. Se on Luumun akilleen kantapää, minkä olin itsekin jotenkin onnistunut jo unohtaa, kun pitkään sitä ennen oltiin keskitytty vain selkähommiin. Pitäisi jatkossa muistaa lämmittää kauratyynyllä olkapään alue, jos sitä ollaan hoidattamassa jotenkin vähän ekstrememmin. Kuitenkin siellä ortopedillä ollessamme liikkeissä ei näkynyt mitään täydellisyydestä poikkeavaa, ja Luumu sai muutenkin kehuja siitä että on kovin pehmoinen, joustava ja vaa'an mukaan kaksi kiloa vuodenvaihdetta lihaksikkaammassa kunnossakin. Paino tosiaan putosi sen vuoden takaisen pitkän kuntoutusjakson aikana pari kiloa kun anaerobinen liikunta jäi lähes vallan. Nyt kun ollaan kevään ja erityisesti kesän ajan päästy liikkumaan ja treenaamaankin huolettomammin, lihasmassa kertyi huomaamatta takaisin.

Ihan vielä ei kuitenkaan voitu huokaista helpotuksesta Luumun kanssa, vaikka tietysti kerkesin jo tulevia huvipuistoaikoja hehkuttamaan FaBossa. Vähän omaa tyhmyyttänikin otin Luumun viime viikolla TKK:lle tekemään "jotain pientä", ja sillähän hajosi se pallo siellä aakeella laakeella taas ihan siihen malliin, että meni jopa monen vuoden takaista vanhaa treenikaveriaan Rene-valkkaria hakemaan vähän leikkimään. Huh. Jotain pientä ei ole ikinä kuulunut Luumun repertuaariin, ja munkin pitäisi jo pikkuhiljaa tajuta tämä. Loppuviikosta se oli taas olkapäästä kipeä, liekö sitten reväyttänyt sen arpensa sitten tällöin enemmänkin. Ja edes loppuviikosta se ei ollut niin huonona kuin mitä nyt. Viikonloppu meni tosi pienellä liikunnalla, ja tuntuu että etenkin levon jälkeen se on tosi kipeä. Ortopediä taas konsultoituani laitettiin se nyt 10 päivän tulehduskipulääkekuurille, käytetään laserissa, liikutetaan vähän ja katsotaan miltä paketti parin viikon päästä näyttää. Vähän tässä maksellaan oppirahoja Luumun kanssa molemmat, sillä eihän siltä tietysti onnistu hiljaiselo edes täällä neljän seinän sisällä. Joka kerta kun joku tulee (yleensä iskä, monta kertaa päivässä,), ovelle pitää juosta raivomaan kuin sieltä olisi tulossa vähintään itse Paholainen. Vaikka tätä olkapääasiaa ei ole meillä takana nyt kuin pari viikkoa, muistuu hyvin mieleeni ne reilun vuoden takaiset fiilikset, kun pehmytvauriota yritettiin ekaa kertaa saada kuntoon. Eikö se aina rykinyt noi portaat alas tai jäniksen tai kissan perään tai muuten vaan koheltanut jotain. Huh että se olikin pitkä tie. Tällä hetkellä tietty itseä ahdistaa, kun toinen on kipeä, mutta toisaalta mulla on entistä varmempi fiilis siitä, että kyllä se joskus kuntoon tulee. Eri asia on kuinka kauan se pysyy kunnossa. Niitä ortopedin leimakortteja odotellessa siis!

Tekisi vaan mieli sulloa tää kevythäkkiin pariksi viikoksi.
Avata se sitten parin viikon päästä ja todeta että hyvä tuli.
Heh. Voisko niin vaan oikeesti tehdä?

Nännikumilla silmään

Vitsi miten onkin keväistä! Vaikka vastahan ainakin täällä Lounaisrannikolla talvi oikeastaan alkoi. Mulla on kuitenkin ajatukset jo tukevasti tulevissa kuukausissa, ja lopputalvi on käytännössä jo lusittu. Luumun kanssa meinaa käpy kärventyä nyt kun jätettiin liukkaiden kelien ajaksi fleksi naulakkoon ja palattiin ulkoilemaan parin metrin nahkaremmissä. Se liukasteli joku viikko sitten pahannäköisesti spurttaillessaan fleksin kanssa menemään, niin ajattelin omia hermojani säästääkseni pitää fleksailusta vähän taukoa. Mut voi että, että voi ottaa päähän välillä (usein, aina) se aivoton kaahailu. Etenkin nyt sillä on tietty itelläkin pallo jumissa, kun ollaan liukkaiden aikana tehty taas vain lyhyempiä lenkkejä, ja ilmeisesti kuitenkin virtaa ja fyysistä kestävyyttäkin olisi liikkua enemmän. A.h.d.i.s.t.a.a vaan jotenkin ihan suunnattomasti, kun kun se olevinaan ei ole kipeä, niin sit se posottaa tuolla, riekkuu ojanpohjat ja -reunukset, kiihdyttää ja törmäilee... (joo siis ihan siinä remmissäkin kykenee tähän kaikkeen) ja sit mä taas kyttään sitä miljoonasti että oliko vaikutuksia. Miten istuu, onko lihas kova vai pehmeä, värähtääkö sillä ilme jos kosken sitä tänne. FFFFF... Kyl te tiiätte. Keskiviikkona Kuningas Vauhtihedelmä pääsee fyssarille, ja sieltä me aina se totuus viimeistään kuullaan.

En ole jaksanut käydä aktiivisesti juoksemassakaan nyt muutamaan viikkoon just näitten ärkeleen liukkaiden kelien vuoksi, mut myös jotenkin toi pimeys ja kylmyys on masentanut erityisesti. Tähän on muutenkin tulossa nyt taukoa, niin jotenkaan ei senkään takia nappaa. Mä olen myös taipunut siihen ajatukseen, että sille puolimaratonille on ihan turha mennä itteensä rikkomaan ennen kuin tosissaan on matkalle valmis. Siispä lakkasin haaveilemasta toukokuun Maskusta, ja suuntaan puolimaratonisuunnitelmat selkeesti paremmalle puolelle kesää. 

Mut tokomotia on löytynyt! Ja hei se on tosi ihanaa. Toi olkkaritreeni ei tosiaan mitään liikoja resursseja vaadi, ja kun se kehitys on niin käsinkosketeltavaa, se on jotenkin itsestään palkkaantuvaa puuhaa. Meillä oli Annen kanssa viikko sitten taas niin ratkiriemukas koiraturistireissu Riihimäelle Mia Skogsterin luentoa kuuntelemaan, ja tehtiin taas tuhatjayksi suunnitelmaa kuinka me ruvetaan käymään tasaisin välein jossain hallilla (no pyrrit nyt käykin, mut niin että me mentäis myös yhdessä johonkin), varataan yksityistuntia taas Oilille, ja ja ja... Kauhee tekemisen palo, ja siinä oli vatsalihakset koetuksella, kun saatiin taas istua autossa pari tuntia suuntaansa. Huumorin kautta hei. Ei oo niin vakavaa, niin mustavalkoista eikä edes joko tai tämä elämä, vaiks tutkimukset miten osoittaisikin toisin.

Ihan vain toisella korvalla kuuntelen mitä tuolla toisella puolella tapahtuu... 

Tällä kertaa poikkeuksellisesti pistettiin myös sanoista teoiksi, ja ihan tostanoinvaan varattiin heti seuraavaksi aamupäiväksi parin tunnin privaattivuoro Turun Murren hallista. Aikasta nostalgista meininkiä, etten sanois. Me ollaan viimeksi oltu siellä Luumun kanssa ihan "tosissamme" varmaan kaks-kolme vuotta sitten, kun meidän DoXX-treeniryhmä muutti kevääksi juuri avattuun Turun Murren halliin. Sen jälkeen me ollaan piipahdettu siellä tuuraamassa villakoirien tokoryhmässä, jolloin Luumu sai toimia mun apukoutsina seuraamiseen liittyvissä hommeleissa. Se oli hauska päivä sekin, naku-Luumu siellä tukkajumalien seassa.

Hetken mietinkin, että voisikohan myös Luumu tulla mukaan tekemään ihan jotain kaukoja tai tunnaria, mut ehkä se olisi ollut sille kuitenkin vähän epäreilua. Se mököttäisi pari tuntia häkissä, kun mä käyn vähän väliä riehumassa Mooin kanssa kentällä. Kyllä se aika joskus tulee, kun Luumukin saa tulla mukaan, mutta se ei ole vielä. Se saa sitten tulla, kun mun ei tarvitse arpoa et uskallanko mä päästää sitä vaikka lelun kanssa juoksemaan vai meneekö se samantien rikki.

Mulla ei oo mikään mairittelevin asento,
mut kattokaa tätä Tirppaa! Eikö oo ihana?
Niin pikkuinen ja siro. 

Vitsi en oo tajunnutkaan, et tää tokolirpake häiritsee etten mä näe Mooin asentoa!
Jaiks! Mooikaan ei vissiin näe mua kunnolla...

Mut vaikka Luumua ei mukana ollutkaan, oli tosi virkistävää huomata, etten mä rehellisesti edes kaivannut sitä. Oli tietty muutenkin ihan rentouttavaa olla vain yhden koiran kanssa liikenteessä (etenkin kun Mooi on oikeasti paljon hillitymmässä tilassa mm. alkulämppälenkillä, halliin/kentällesiirtymissä jne. ns. pakkopullassa, joka on vaan tehtävä, jotta kykenee treenaamaan). Mut lisäksi mä sain Mooin kanssa kaivettua niin hienon fiiliksen, että voi kyllä! Siinä se kimmelsi ihan konkreettisena silmien edessä se tunne, millaista sen kanssa joskus vaikka kisaaminen varmasti on.

Mä olin oikeesti niiiii-in vaikuttunut siitä, miten vaivatonta kaikki sen kanssa oli. Se toimi just niinkuin kotonakin, mitä mä olin vähän kyllä ennakoinut, että tuskinpa vaan. Vielä viime keväänä eron kotona tekemiseen ja vaikkapa tuossa lähikentällä tekemiseen näki selvästi. Ei pystynyt pikkulikka samalla tavalla keskittymään, ja tekniikkakin oli muualla kuin kotona enemmän hakusessa. Vaan ei enää! En tiedä miten monta ylisanaa kehtaan tähän laittaa, mut se oli täydellinen! Erinomainen huippukoira, joka tiesi heti mitä me ollaan tultu tekemään. Keskittyi ja oli motivoitunut. Oli tarkka ja innokas. Toimi just omalla teknisellä tasollaan ja leikki äänekkäästi. Ihana, ihana Mooikoira! 

Tehtiin periaatteessa neljä pätkää, joista ekassa me vaan tultiin kentälle, ja sit otin mun kanssa -kävelypätkiä ja siirtymiä uuteen paikkaan. Välillä palkka kävelyn aikana, myös uuteen paikkaan tultaessa. Namilla ja lelulla. Lelulla leikittiin raivokkaasti, ja vähän kaivoin esille siihen myös sitä särmää. Mä uskon, että Mooi syttyy haastavasta leikistä ihan samalla tavalla kuin Luumukin, mutta sillä on vielä (rutiinin puutteesta) hiukan siinä semmosta kynnystä antaa ihan täysillä mulle takaisin. Lisäksi enhän mä vielä tiedä miten paljon vaikka vetoleikissä se ärinä ihan oikeasti on Mooia, mut tuntuu ainakin, että kun sen äänenkin saa sieltä kaivettua esille, leikkiminen on sille parasta ikinä. Mooi leikkii luontaisestikin enemmän vastavuoroisesti mun kanssa mitä Luumu. Luumulle ominaista on lähteä lelun kanssa rallattamaan, ja se palkkaantuu pelkästään juoksemisestakin. Mooi tykkää vielä enemmän nimenomaan siitä vetämisestä, ja mä oon siinä koittanut kaivaa niitä tasoja esille just painamalla Mooia olkapäästä vähän toisella kädellä vastaan ja läiskimällä kädellä poskille. Nää "litsarihommat" taitaa kuitenkin enemmän olla Luumun heiniä, ja Mooille sopii paremmin toi intensiivinen katsekontakti + kädellä vastaan työntämisen kombo. Hauskoja pikkujuttuja, mitä tässä tulee matkan varrella huomattua.

Toisessa setissä tehtiin enemmän perusasentoa sillee kuin ollaan kotonakin tehty. Eli että Mooi huomaisi mun jäykän tokoasennon vihjeenä perusasentoon tulemiselle. Näitä muutamia ja välillä lelupalkka (+ jännite). Tässä setissä tehtiin myös kuuntelutreeniä luoksetulon jättöihin liittyen. Just samoja mitä ollaan kotona tehty. Tässä huomasi paremmin paikan merkityksen, eli taas kun vire vähän laskee ja joutuu tekemään staattista hommaa etäämpänä musta, itsevarmuus karisee. Pikkupossu kokeili onneaan, kun huudettiin possua, mut tällä(kään) kertaa tämä luoksetulohuuto ei koskenut Rituliinaa.

Välisettinä Mooi sai harjoitella siihen käymistä sen aikaa kun me hörpittiin Annen kanssa vieressä kahvia. Kotona en ole jaksanut kovin hartaudella rakentaa tähän kestoa, mut kun siinä oli nami edessä, kestonkaan saaminen halliolosuhteissa ei ollut vaikeaa (vaikka toiselta puolelta hallia kantautui kaikenlaisia mielenkiintoisia haukahduksia kyllä). 

Viimeisen kerran Mooi pääsi häkistään tekemään vähän kapulan pitoa. Meillä on ollut vaikeaa löytää siihen oikeanlaista virettä, koska tuntuu että jos se on liian korkea, se ottaa kyllä suht mielellään, mut sit se puree (ihan totta sitä puusilppua löytyy sen jälkeen vaikka kuinka). Jos vire on liian matala, ei taas halua kovin mielellään ottaa kapulaa suuhun. Mä olenkin koittanut nyt virettä nostamatta parantaa mielentilaa ja siinä kohtalaisen hyvin onnistunutkin. Hallilla todettiin, että pitää olla rauhallinen myös palkkaamisessa, ja just jännitteen kautta saatiin muutama hyvä toisto. Namilla häiriköinti ei toimi vielä korjaamatta, ja etenkin tässä liikkeessä kaikenlainen ylimääräinen säätö ja korjaaminen laskee heti Mooikoiralaisen mielentilaa pakkasen puolelle. Olin tyytyväinen tähänkin treeniin ja ton jännitteen hyödyntämisen oivaltamiseen... kunnes me kokeiltiin samaa kotona, eikä jännitteellä ollut enää minkäänlaista vaikutusta. Phuhhuh. Aikamoista soutamista ja huopaamista. Mä kirjoitan vaikka seuraavaksi tosta kapulasekamelskasta oman postinsa tohon olkkaritokosarjaan. Stay tuned.

_Tietenkin_ me otettiin selffieitä myös. 

Pikkuisen on ääntelyongelmaa häkissä vielä, ja mun koirat ei oo näköjään kummatkaan kestäneet
kovin kyvin, kun Anne leikkii omiensa kanssa ;) Vissiin liian hyvät bileet!
Mut näin pitkän hallitauon jälkeen olin häkissä olemisen mielentilaankin semityytyväinen.

Treenien jälkeen ei huvittanut lenkkeillä enää siellä Tuulissuon teollisuusalueella, vaan suunnattiin nokat kohti meidän pihaa ja meidän lähipeltoa. Päästettiin kolme tokoeläintä kirmailemaan pitkästä aikaa keskenään, ja vitsi ne oli niin siivosti. Tai kolmestaanhan ne ei ole koskaan olleet. Mooi oli viime kesänä Oomin kanssa tämän ollessa vielä ihan pieni pentu... Mut ihan käsittämättömällä cooliudella Mooi ignoorasi aavistuksen ärsyttävän pikkumuijan satunnaiset mielenkiinnon osoitukset. Ihan kuin ne olisivat kukin olleet pellolla ihan yksinään. Siinä mä mietinkin että koskakohan tässä elämässä tulee taas vastaan sellainen hetki, kun voin päästää myös Mooin ja Luumun samaan aikaan pellolle. Ja jos ja kun sellainen tulee, koskakohan tai onkohan ne koskaan keskenään noin cool, ettei tarvi riekkua suunapäänä ja yhtenä pyörremyrskynä vallan koko aikaa... Ehkä sit eläkkeellä...?

Mä odotan tällä hetkellä iltaa ihan kamalasti (minkä takia halusin nyt äkkiä Kirputtimen päikkäreiden aikana saada hoidettua tän blogiasian alta pois), kun me ollaan nauhoitettu kolmoselta sitä ruotsalaista dekkarityyppistä Modus-sarjaa. Nyt me ollaan aloitettu kattomaan niitä jaksoja putkeen, ja mä oon ihan koukussa siihen! Jotenkin tosi hyvä, virkistävän erilainen sarja, joka on samaan aikaan jännittävä ja kaunis. Jos ne näkyy vielä vaikka Katsomosta, suosittelen! Mä oon vallan muutenkin alkanut kattoo telkkaria sillee sarja kerrallaan. Pysyy paljon paremmin kärryillä. Nyt mä aloitin Netflixistä Modernin perheen varmaan neljättä kertaa alusta, mut se on aina vaan niin hyvä! Ja etenkin tällä kierroksella pystyn jotenkin vielä paremmin samaistumaan siihen kaikkeen hullunmyllyyn, mistäköhän johtuen..?

Sohvalla on välillä tungosta... 

... ja sylissä on AINA joku. 

Mooilla kävi pieni äksidentti, kun vedin sen kanssa puolikasta nännikumia, ja irrottaessani se jotenkin onnistui napsahtamaan sitä vähän silmään. Pieni harmaa naarmu tuli, mutta toivottavasti menee itsellään ohi.
Hiukan ikävältä tuntui aluksi, mutta ei se ole sitä muuten vaivannut. Ei rähmi eikä vuoda eikä mitään. 

Siis tää kuva Luumun pyllystä sai enemmän tykkäyksiä meidän FB-kanavalla kuin
tämä ihan sikamagee kuva Mooista ihan tikissä.
Kyl te ootte hassuja! 

Koirilla on kauhee kiire mennä asemiin, kun iskä tulee töistä. 

Syäksää jotai juustoo siellä? 

Nii et jos et huomannut, niin toin ton rotan sulle. Ole hyvä. 

Viikonloppu ja alkuviikkokin vielä ihanassa häähumussa <3
Ja tää on kuulkaa kaikki vasta alkua vielä! 

Häidensuunnittelu menikin pikkutunneille,
mut onneks seuraavana päivänä oli rapulahoitajia soffalla. 

Toimistokoira Luumu 

Toimistokoira Mooi.
Huomaatteko jonkun olennaisen eron näiden työskentelyasennossa..?