Mikä laulaen tulee

... se viheltäen menee

Viittaan tuolla otsikolla meidän ihaniin ohitushaasteisiin, joita nyt on ollut ilmoilla. En sano ongelma, vaan ihan tietoisesti haaste - mutta täytyy kyllä myöntää, että tiistaina kun menin treeneihin, niin olin aika maassa ja totesin, että onkohan meillä sittenkin ongelma. "Aika maassa" on myös aika lievä ilmaisu, taisi siinä muutamat ärräpäät ja p*skat koirat ja v*tun muijat lentää. 

Juuri ennen treenejä lämppäsin Luumun täällä kotona Vanhalinnassa, ja oltiin jo kotiin palaamaisillamme, kun eikö siinä meidän hiekkatiellä ihan meidän talon kohdalla tullut koira vastaan. Ja se tietty jää makaamaan sinne vaanimaan ja punomaan juonia meidän pään menoksi. Olin ajatellut aiemmin, että alan Halmeen tiukoista mielipiteistä huolimatta rakentaa Luumulle siihen päälle jotain tehtävää (arkiseuraamista), ja koitin saada sitä matkan päästä kiinnostumaan minusta eikä maassa odottavasta koirasta. Sieltä matkan päästä se yrittikin pari kertaa keskittyä antamaani tehtävään, mutta kohdalla ollessamme paine kasvoi liian suureksi, se yritti väistää minkä hihnasta pääsi, ja kun ei päässyt tarpeeksi kauas, se rähähti. 

Ärsyttää myös oma suhtautuminen tähän. Siis olen henkisesti päässyt yli siitä, että Luumu nyt vaan ei näissä asioissa ole mikään parashermoinen koira, mutta ärsyttää, kun annan niiden muka-ulkoisten paineiden vaikuttaa minuun. Nytkin piti sanoa sille naiselle, jonka koira kaikkia koiramaailman kirjoittamattomia käytössääntöjä rikkoen odotti siellä maassa, että "me tässä harjoitellaan" ja että "kun täällä ei tule ketään ikinä vastaan, niin on niin vaikeaa harjoitellakin". Nainen tietty kysyy, että minkäs ikäinen koira se on. Minä vastaan siinä punastellen että jo kaksi! Mikä helkkarin tarve mullakin on selitellä oman koiran käytöstä kenellekään, joka ei ymmärrä koirien käytöksestä näemmä tuon taivaallista, vaan antaa oman koiransa käyttäytyä miten sattuu..? 

Treenipaikalle päästyämme Luumu tietty siellä vielä veti hihnassa, kun oli kauhea kiire sisälle halliin kahden viikon loman jälkeen. Niin se otti myös päähän. Eihän tämä osaa kulkea edes hihnassa. Mutta onneksi on treenikaverit! Siinä kun olin manannut sekä koiran että itseni ja kaikki kanssakoirankuljettajat alimpaan sanonko minne, puhuttiin siitä, miten kaksivuotias ei oikeasti ole mikään valmis koira, vaikka niin joskus annetaan ymmärtääkin. On sanottu, että kun otat koiran, koulutat sen ensin pentuna ja sitten uudestaan kaksivuotiaana. Kiva. Olisipa joku kertonut minullekin. 

Lauantaiaamuna tuli lunta, ja se me hyödynnettiin juoksemalla hullun lailla metsässä. 

Tuli paljon parempi mieli, ja vaikka olin sanonut, että me ei tänään treenata yhtään mitään, niin ihan huipputreenit me kuitenkin saatiin. Kerron niistä vähän myöhemmin. Eniten tässä ohitushaasteessamme nyt on minut herättänyt se, että olen oikeasti alkanut ajoittaa lenkkeilymme sen mukaan, milloin siellä todennäköisimmin ei tule ketään vastaan, ja mieluiten reiteille, joilla on vähiten liikennettä. Ei sen niin pitäisi mennä! Tiistain masennuksen jälkeen tuumasin kuitenkin, että on tälle asialle jotain tehtävä. Ihan jo senkin takia, että en halua Luumun kuljeskelevan tuolla ulkona ihan stressaantuneena, jos sieltä nyt joku sattuukin tulemaan vastaan. Ajattelin nyt ottaa tähän sellaisen ohituskuurin, että mennään ne pitkät lenkit tekemään johonkin muualle kuin tänne meille, missä se reviirikäyttäytyminen vielä kärjistää tilannetta. Jos voin kiertää ohitettavan koirakon kaukaa, sen teen. Jos tie on ahdas, käännyn ennemmin ympäri. 

Jos Luumu on joskus murrosikäisenä ollut enemmän mahtaileva ja vähemmän epävarma, nyt kaksivuotiaana se on minusta päinvastoin. Kyllä se on enemmän epävarma kuin mahtaileva. Sitä myötä olenkin kallistunut enemmän ja enemmän railihalmemaiseen väistämällä siedättämiseen. Mutta kun ongelma täällä meillä on edelleen se, kun sitä siedättämistä ei pääse väistämällä täällä harjoittelemaan, kun niissä pahimmissa kohdissa (meidän hiekkatiellä) ei oikeasti pääse väistämään mihinkään. Siksi ajattelin nyt rakentaa Luumulle tähän jonkin käytösmallin, eli tehtävän jonka suorittamiseen se voi keskittyä stressaavassa ohitustilanteessa. Me hiotaan se kuntoon jossakin muualla kuin Vanhalinnassa, ja sitten alan pikkuhiljaa siirtää sen tänne meille. No ollaan me jo kokeiltu sitä täällä meilläkin, mutta pelkkien ohitettavien ihmisten kanssa. Eihän Luumulla ihmisten ohittaminen tietenkään ole vaikeaa, mutta juuri sen takia siitä oli helppo aloittaa. 

Voi olla että joku sanoisi, että tässä menee nyt p*rse edellä puuhun sekä ihminen että koira. Mutta näinhän niitä pikkupentujakin opetetaan ohittamaan. Luopumaan ja tarjoamaan katsekontaktia (annan Luumun havaita vastaantulevan koirakon ja korostan tätä havaitsemista sanalla "kato", ja sitten luopumaan vaatimalla seuraamista ja katsekontaktia käskyllä "mukana"). Luumun tarvitsee nimittäin saada ensin katsoa. Yksi juttu mikä tässä vaan mietityttää vielä on se, mihin viettiin tämän nyt rakennan. Kun ihanteellisintahan olisi, että Luumulle riittäisi se herkku, jonka syöminen samalla myös rauhoittaisi sitä. Mutta kun näissä ohitustilanteissa sen puolustusvietti on niin korkealla (ensisijainen reaktio on paeta, mutta kun pako ei ole mahdollinen > hyökkäys), että en millään pysty vaihtamaan sitä matalatasoiseen ravinnnonhankintaviettiin. Mietin jopa, että alanko kantaa lenkkimakkaraa ihan nimensä mukaisesti aina lenkeillä mukana, sillä se on yksi harvoista herkuista, jotka saavat Luumun kuolaamaan himosta. Voisihan sitä kokeilla. En vaan usko sen toimivan. Saalisvietillä, eli käyttämällä ohitustilanteissa seuraamisen palkkana lelua, saan Luumun suorittamaan tehtävän paremmalla varmuudella ja intensiteetillä, mutta toisaalta se nostaa kierroksia - mikä taas tilanteeseen nähden on tarpeetonta. 

No, pääasia on nyt, että meillä on tähän selvät sävelet kuinka etenemme. Voisin nyt ensialkuun rakentaa sen mukana-käskyn makkaralle ja toimimaan muissa ympäristöissä. Muualla makkaran tenho varmasti riittääkin, eri asia sitten kun siirrytään näissä harjoitteissamme tänne meille. Itse olen nyt tyytyväinen tähän "ohjelmaamme", jolla ohitushaasteeseen aiomme vastata. Kaikenlaisia ohjeita tietenkin olen kuullut, mutta olisikos teillä asiaan vielä jotain lisättävää? Olisi kiva kuulla vertaistarinoita tai jos tässä suunnitelmassani on joku valaan kokoinen aukko, jota en vaan huomaa, niin nostakaa valas pöydälle!

Mitäs muuta tänne meille. Jos nyt alettiin näistä meidän haasteista puhua, niin yhdestä ollaan selvitty todella kunniakkaasti! Nimittäin pentuihin siedättämisestä. En tiedä voiko tässä vielä puhua mistään lopullisesti muuttuneesta kaavasta, mutta Oivan kanssa on mennyt ihan superhyvin. Ensialkuunhan kävin yksinäni Oippaliinia moikkaamassa ja tartutin itseeni pentuhajuja. Luumu tietysti kotona haisteli minut päästä varpaisiin lähes maanisella tarkkuudella. Annoin sille tässä yhteydessä nameja. Tuskinpa sillä namittamisella tässä mitään positiivista vaikutusta on, mutta ei varmasti ainakaan negatiivista. Sitten mentiin yhdessä treenaamaan siten, että Luumu oli ensin autossa, kun Oiva teki luoksareita ym. kentällä. Oiva meni kotiin, ja Luumu pääsi haistelemaan kentälle. Se oli niin kiinnostunut Oivan hajuista, ettei edes huomannut kolmen metrin päässä ollutta fasaania! Kun ruvettiin hommiin, se ryhtyi hommiin, eikä välittänyt hajuista enää yhtään. 

Sitten koittikin seuraavaksi jo hallitreenipäivä, ja Luumu ja Oiva matkustivat samassa autossa treenaamaan. Haistelihan Luumu alkuun takapenkiltä sinne etupenkille, että mikä siellä on, mutta jätti aika nopeasti rauhaan. Hallilla tyypit eivät olleet ensialkuun kentällä ollenkaan samaan aikaan, enkä antanut Luumun käydä Oivaa morjenstamassa häkin läpi, vaikka se sinne oli ihan ilmeisen iloisilla mielin menossakin. Vaikka Oiva oli treenannut ennen Luumua, Luumu ei oman vuoronsa alkaessa haistellut ollenkaan ympäriinsä, vaan keskittyi tehtäviinsä. Lopussa oltiin tehty niin hyviä häiriöperusasentojakin, että kokeiltiin ihan äärihäiriötä - Oivaa! Tehtiin niin, että Luumu oli minulla hihnassa perusasennossa, ja Oiva meni siitä edestä muutaman metrin päästä ohi. Ei tietenkään oltaisi tehty näitä, jos olisi ollut vähääkään sellainen kutina, että Luumun polla ei kestä. Mutta hienosti meni, eikä Luumu ollut Oivasta millänsäkään. Ellen itse tietäisi Luumun suhtautumisvaikeuksista pentuja kohtaan, olisin ajatellut Oivan olevan ihan kuin minkä tahansa muunkin treenikaverin. 

Voi mikä supertiistai! Oivan kanssa tapahtuneen selkeän edistymisen lisäksi meillä oli muutenkin ihan huipputreenit! Siitä ohitusjutusta otsaani nousseen järkyttävän melan takia tehtiin alkuun vain kivoja juttuja, kuten ruutua. Ollaan muutenkin nyt pidetty portailta tippumisen jälkeen parin viikon treenitauko, mutta sitä ennenkään ei olla tehty ruutua ties milloin viimeksi. Uskottava se on, että pidempi tauko välillä tekee toooodella gutaa, sillä Luumu haki ruudun paikan paremmin kuin koskaan ennen. Se ei kertaakaan jäänyt siihen etunauhalle hillumaan, vaan juoksi suoraan ja varmasti sinne vasempaan takakulmaan, joka on sille luontainen paikka, ja jota tämän luontaisuuden ymmärrettyäni olen alkanut vahvistaa. Ihan supertyyppi! Kuolen miten hieno se oli! Lisäksi pystytään jo hyvin yhdessä katsomaan sitä ruutua ilman että Muumiluu on siellä jo puolimatkassa kohti ruutua. 

Lisäksi tehtiin toisen koirakon kanssa paikallaolon jättöjä ja loppuosia, ja niissäkin Luumu on alkanut tosi hyvin kuunnella. Tehtiin aika monta settiä, eikä se tainnut mennä liikkurihöplään kuin ihan kerran, pari. Ollaan me tehty näitä kotona olkkarissa Teemun ollessa liikkurina, mutta en olisi silti uskonut, että Luumu halliympäristössä osaa näin hyvin. Ehkä tästä on joskus kokeessakin hyötyä meille..? 

Siinähän ne treenit! Oli tarkoitus ottaa hallissa alunperin noutoa ja kaukoja, mutta en halunnut tehdä niitä huonoissa fiiliksissä, joten tehtiin ne kaukot meillä eilen tuossa ulkona. Meillä on tuossa ulko-oven edessä tuollainen korotettu kiveys, johon saa hyvin koiran viltin päälle tekemään kaukoja. Muutama viikko sitten saamamme neuvo kaukojen tekemisestä reunalla on ollut meille tosi toimiva. Nyt kun ne kaukot toimivat teknisesti tosi hyvin siinä korokkeella, ollaankin Luumun kanssa keskitytty nyt erilaisiin sarjoihin (välillä tulee palkka heti, välillä on kolme asennonvaihtoa jne.) ja siihen ilmeettömyyteen asennonvaihtojen välillä. Kun silloin mölleissä se kosahti meidän osalta mielestäni suurimmaksi osaksi siihen, että Luumu ei tiennyt tehneensä oikein ja turhautui sitten kokonaan. Kaukot on meillä nyt ihan huippukunnossa, mutta en vaan uskalla nyt siirtää niitä tasamaalle. Pakko kai sekin on joskus tehtävä.

Because I'm Happy

Kyllä on ihanaa kun aurinko paistaa. Vaikka nytkin tuulee jonkun hirmumyrskyn rippeitä, aurinko silti kirkastaa puunlatvukset niin mahdottoman kauniilla tavalla. En ole koskaan käynyt Alaskassa, mutta tällaista siellä varmaan on. Havupuut kylpevät matalalla paistavan auringon kilossa. Talvesta selvinnyt sammaleenvärinen nurmikko on omenapuiden varjojen raidoittama. Kevät.

Selvittiin Muumelon portaikkosukelluksesta onneksi säikähdyksellä. Kahden päivän täyslevon jälkeen uskalsin kolmantena päivänä kävelyttää 5 + 15 minuuttia. Pidemmälle lenkille Muu lähti hiukan tietyllä askeleella keinahdellen, mutta kotiin palattiin vartin päästä jo normaalilla tavalla. Päättelin tästä pienen vamman olleen mahdollisesti jotain lihasperäistä. Seuraavana päivänä käveltiin jo 3 x 15 min, ja tosi hienosti Luumu ravasi menemään alusta loppuun asti omaan normaaliin, lennokkaaseen tapaansa. Nyt kun on päiväsaikaan elohopea kivunnut kymmeneen asteeseen, on äijä saanut posottaa päivälenkkinsä ihan ilkosen alasti. Samalla pystyn itsekin paremmin tarkkailemaan askellusta, ja en voi muuta kuin olla tyytyväinen siihen, miten se talloo takajaloillaankin pitkillä askeleilla reilusti ja voimakkaasti sinne vatsan alle. Nämä on taas tällaisia juttuja, joihin moni koiranomistaja ei koko ikänään tule kiinnittämään huomiota. Mutta minä. Ja minä olen tyytyväinen.

Vähän rauhallisempi työviikko jättää tilaa ajatuksille. Onnellisille ajatuksille. Kun ehtii hengähtää, muistaa jälleen miten kaikki on mitä parhaimmassa reilassa. Miten sitä vaan on niin onnellinen. Ja kun sitä tuntee kokonaisvaltaisesti olonsa niin onnekkaaksi, sitä tulee herkäksi ihan pienimmille asioille. Saatan olla kyynelten partaalla, kun luen Facebookista jonkun tuntemattoman ihmisen tuntemattoman koiran poismenosta, tai nyt Instagramissa, kun eräs seuraamani staffi söi muovia ja joutui leikkaukseen. Ehkä tämä ylimitoitettu herkkyys muiden murheille juontaa juurensa menettämisen pelkoon. Sitä muistaa jälleen olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on. Tällä hetkellä.

Olin viikolla pitkästä aikaa käymässä Turun keskustassa. Jätin auton teatterin viereen hämähäkkiverkolle, ja kävelin aurinkoista jokirantaa Linnankadulle. Katupölyn suunnattomasta määrästä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Turku oli täydellisessä kevätasussaan. Pitäisi useammin käydä. Siinä ravintolan ikkunasta kadulle katsellessa ja kuohuviiniä siemaillessa tuli jotenkin tosi mannereurooppalainen olo. Kaipaus Saksaan. Jos minun pitäisi koko maailmasta yksi maa valita, se olisi Saksa. En ole pariin vuoteen käynyt, ja jotenkin kevät saa aikaan sen halun matkustaa. Seuraan Heidelbergin kaupungin turistisivuja Facebookissa, ja siellä jo ihmiset istuskelevat kahviloissa paitahihasillaan. Parin vuoden takainen Saksan-reissuni tuo toki muitakin nostalgisia ajatuksia mieleen. Silloinhan oli pakattuna mukaan jo pikku-Luumun tavaratkin.

Puhelinkameralaatua... 

En oikein tiedä mikä ajoi minut muistelemaan menneitä. Kenties maaginen lukema kolme ja nolla, joka kilahti mittariini kuluvalla viikolla? En ainakaan myönnä eläväni minkäänlaista ikäkriisivaihetta (ja 30 on oikeasti vielä nuori!), sillä henkisesti olen ollut kolmekymppinen jo useamman vuoden ajan. Olen pikkuhiljaa antanut itseni mummoutua täällä Vanhalinnan metsiköiden ja peltojen hellässä syleilyssä. Olen sallinut itseni veltostua takkatulen loimussa. Suurimmat huolenaiheeni ovat liittyneet sääilmiöihin ja ikiaikaisen talon lämmityskustannuksiin. On ihan normaalia, että villasukat laitetaan jalkaan syyskuussa, ja ne riisutaan vasta toukokuussa.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille meille.

Intouduin yhtenä iltana kuvaamaan Luumua
olohuoneen lattialla. 

On se vaan hyvännäköinen tonttu. 

Miljoonine ilmeineen. 

Tämän parempaa pönötyskuvaa ei ilman avustajaa saatu ;) 

Happy

Puoli volttia kerien

Ollaan saikulla. Ei ollakaan pitkään aikaan oltu, joten kai se vaan on joskus meidänkin vuoro. Eikö se universumi jotenkin tasapainota? Ei se yhteiskunta vaan pyöri sillä tavalla, että kaikki olisivat terveinä. Luumu alkoi eilen aamulla pihapissan jälkeen pidellä vasenta etutassuaan, eikä oikein laskenut painoa sille. Edellisenä päivänä meillä oli ollut rennoistakin rennoin lauantai, eikä kahden lyhyehkön remmilenkin lisäksi oltu tehty muuta kuin kaukoja ja paikallaoloa rauhallisella namipalkalla. Mietin, että sen tassun oli pakko mennä siinä, kun Luumu tuli sunnuntaiaamuna yläkerran portaat kolinalla alas. Ja kun tarkemmin mietin, jotain siinä varmaan kävi. En itse ollut näkemässä, mutta alhaalta kuulin, kun se lähti tulemaan portaita. Ihan kuin se kesken kaiken olisi jäänyt rapsuttamaan itseään, ja sitten kolinalla tullut portaat alas asti. On se kanssa yks pässi, jos ei malttanut portaita ensin tulla alas asti, vaan kesken kaiken jäänyt rapsuttelemaan O.o 

Jos jossain vaan on kasa vaatteita tai vilttejä,
päällimmäisenä on staffi!

Yllättävän rauhallisesti suhtaudun tähän. Vaikka kieltämättä mietin kaikki mahdolliset ajatusjuoksut läpi (jos sillä on joku hermovika, joka on pennusta asti ollut, mutta en vaan ole huomannut??), niin varmasti se jalka meni siellä portaissa. Katsellaan tässä nyt pari päivää, ja jos ei ala helpottaa, niin mennään sitten lekurille. Mutta kyllä jo sunnuntaina parin tunnin päikkäreiden jälkeen se oli jo parempi. Mutta illalla taas hiukan huonompi. Eilen se tosiaan vaihteli niin, että välillä siitä ei melkein olisi huomannut yhtään mitään, ja välillä Luumu taas piteli tassuaan ylhäällä seistessä. Askeltaessa on kyllä käyttänyt sitä, että ei se kolmella jalalla könkkää. Laitoin tassuihin eilen aloe veraakin, kun ajattelin, että jos se onkin saanut ulkoa jotain suolaa tai muuta, että on sitä varten tassut kipeinä. Oli se kauheeta. Ihan kuin neulalla olisin pistänyt. Luumu on aina ollut kovin tarkka noista tassuistaan. 

Nyt olen kantanut sen yläkertaan ja alakertaan ja nostanut sänkyynkin, ettei vaan hyppelehdi mitään turhia. Aamulla heti heräämisen jälkeen se oli vähän kankeampi, ja kävely oli ehkä aavistuksen vaappuvaa. Mutta tuossa pihalla en kyllä olisi huomannut jalassa mitään poikkeavuutta, ellen olisi osannut kyttäämällä kytätä. Kyllä se varmaan siitä. Onhan sitä itsekin kipeä, jos kaatuu - saati kierii portaat alas. 

Tässä Luumu katsoo telkkarista kouluratsastusta :D 

Ihan vaan katson että Napsu ei jätä mitään... 

Viikko sitten tuli vielä lisää lunta... 

Ja tällä viikolla löydettiin ensimmäinen leskenlehti!

Viettien hyödyntäminen koulutuksessa

Mikä noita ihmisiä oikein vaivaa? Oltiin Hennan ja koiruuksien kanssa kentällä treenaamassa (leikkimässä); Luumu oli autossa, Flora istui siellä kauempana (irti, mutta käskyn alla), ja pieni Oiva-puppeli teki luoksetuloja meidän kanssa. Kentän laidalle ihan sinne Floran taakse tulee nainen kolmen fleksissä rääkyvän täysin hallitsemattoman koiran kanssa. Flora istuu edelleen paikoillaan, mutta Henna käskee sen luokse ihan varmuuden vuoksi. Nainen ei koirineen ymmärrä ollenkaan lähteä pois, vaan tulee vaan meitä lähemmäs. Hän kysyy koiriensa edelleen räksyttäessä fleksinnarut pitkänä, että saako tulla haistelemaan. Siis voi luoja näitä ihmisiä. No sentään kysyi, mutta en oikein tiedä että minkäväristen aurinkolasien läpi nähtynä me siinä tilanteessa näytimme siltä, että nyt on sopiva aika tulla koirien kanssa tutustumaan!? Voi luoja. Oiva vielä mitä se on, reilu kymmenen viikkoinen lapsi! Tsiisus. Kyllä sitä tuli taas toivuttavaa, ja mietinkin, että miten sitä enää hermo kestäisi kaikenmaailman ulkopuolelta tulevia hölmöyksiä, jos oma pentu olisi kyseessä. Kaipa minusta kasvoi Luumua varjellessani ja kasvattaessani aika tiukkasanainen täti... 

Ja täällä meillä sitten... On se kumma miten se naapurin koira ei vaan edelleen pysy siellä omalla pihallaan. Meidän pihalle ei sentään ole enää tullut sen jälkeen, kun Luumu tuli taloon, mutta vähän väliä se tuolla mennä jolkottelee ympäri Hakkisia omilla teillään. Hyvä ettei joku vielä autolla aja vahingossa päälle. Taisi olla eilen tai edellispäivänä, kun huomasin jo kaukaa Luumun kanssa kävellessä, että siellä se taas mennä käpyttelee. Vitsi kun tekeekin hyvää näille meidän ohitustreeneille, kun sieltä tulee irtonainen koira vastaan. On vaan ihan saakelin epäreilu tilanne Luumua kohtaan. Tiedän kuitenkin onneksi tästä naapurin koirasta, että vaikka se on paha suustaan, niin ei se mitään tee, ja lähtee pois päin, jos sille huutaa. Jonnekin pusikkoon se katosi juuri ennen kuin olimme ohittamassa sitä. Kiva siinä kyttäillä pimeässä, että jos se yhtäkkiä sieltä jostain ampaiseekin. Luumu oli ihan reidarit pystyssä, että missä se on, ja kaiken maailman kauhukuvia jo maalailinkin mielessäni. Kiva mennä pimpottamaan naapurin ovikelloa, että sori vaan, mun koira söi teidän koiran tai muuta vastaavaa. Pois käskemällä sain sen kuitenkin pidettyä noin viiden metrin päässä, kun se lopulta pusikosta taas näkyviin tuli. Luumu käyttäytyi paria ponkaisua lukuunottamatta yllättävän fiksusti - totta kai se tunsi naapurin koiran, vaikka mitään ystävyksiä ne eivät koskaan ole olleetkaan. Takapihallemme johtaa naapurin kanssa yhteinen polku, ja eikö se naapurin koira mennyt sinne polulle merkkailemaan ja päivystämään. Hetken fundeerasin, että mitä hittoa tässä nyt pitäisi tehdä. Luotin kuitenkin vaistooni, ja lähdin vaan määrätietoisesti polkua pitkin husutellen naapurin koiraa samalla pois. Kovasti se haukkui, mutta eräälle toiselle pihalle se luikki, ja antoi meidän olla ihan rauhassa. Vaikka oli jännä tilanne sekä Luumulle että minulle, jäi kuitenkin kohtaamisesta jotenkin voimakas olo. Tuntuu, että Luumukin jotenkin katsoi minua ylöspäin, että hienosti hoidettu mami. Haha. Mahdankohan viedä nämä johtopäätökseni nyt kuitenkin liian pitkälle..?

Luumu ei ollenkaan ymmärtänyt, että mitä Netta sieltä maasta kaivoi. 

Mutta tämän päälle se ymmärtää kyllä.

Vieteistä piti puhua. Olen ihan valmis taas kerran köllähtämään sohvalle ja vahtaamaan How I met Your Mother -sarjaa. En saa tästä mitään myynninedistämispalkkiota, vaikka kuinka sarjaa olen moneen otteeseen kehunut. Se on vaan niin sairaan hyvä, että siitä pitää puhua! Ja olen minä vehkaamisellani saanut jo ainakin kolme muutakin ihmistä katsomaan sitä. Lavuaarissa sulaa viimeiset klimpit 15 kilon broiskunsiipi-satsista ja jotain kalkkunan jauhelihaakin siellä vielä on. Hain tänään 65 kiloa ruokaa, mutta ei ne sentään ihan kaikki pelkästään meille tulleet. Mut koitetaan nyt taistella ne vietijutut vielä läpi! Muistuksena vielä vasta nyt kyytiin hypänneille, että kyseessä on siis muistiinpanoni Juha Korrin viettiseminaarista reilun viikon takaa, ja edellisen osan voi lukea täältä.

Miksi hyödynnämme viettejä? Syitä on monia. Ne ovat sisäsyntyisiä eikä niitä tarvitse opettaa koiralle. Koiralla on luontainen halu saavuttaa viettipäämäärä. Motivointi. Koiran koulutuksessa meidän on tarjottava koiralle mahdollisuuksia saavuttaa menestystä - myös koiran omasta mielestä (= viettipäämäärän saavuttaminen). Huolehdi, että koira pääsee viettipäämääräänsä tekemällä sen mitä haluat. Esimerkiksi jos koira haluaa saavuttaa ravinnonhankintaviettinsä päämäärän, se saavuttaa päämäärän (eli saa namin/iltaruoan jne.) suorittamalla sille antamasi tehtävän (vaikka istu). Hyödynnämme viettejä koiran koulutuksessa, koska emme osaa kouluttaa niitä hyödyntämättäkään. Meillä ei ole muita keinoja kertoa koiralle, että se teki hyvin. Jos koira kokee, että se ei pysty saavuttamaan viettipäämääräänsä, se ei opi. Eli esimerkiksi jos koiralla on kova saalisvietti ja kovin heikko ravinnonhankintavietti, koira ei opi vaikka kuinka tunkisit sille nakkia naamaan. 

Kepit on kans ihan käsittämätön juttu... 

Saalis-/ravinnonhankintavietin hyödyntämisestä koiran koulutuksessa. Päätä jo ennen harjoitusta mitä annat koiralle palkinnoksi: lelu vai nami? Muista aina, että kisatilanteessa kysymys on palkinnon tavoittelemisesta, ei sen saavuttamisesta. Tärkeää on mitä palkkaa varten koira on valmis ponnistelemaan sisukkaimmin. SITKEYS - tarjoa koiralle palkkio, jota se on valmis sitkeimmin tavoittelemaan. Tähän viettien testaamiseen Juha Korri antoi yksinkertaisen harjoitteen, ja vaikka tiedänkin mikä lopputulos meillä testistä tulisi, haluan silti mielenkiinnosta kokeilla sitä Luumulla. Tarkoitus on myös videoida testaustilanne, joten selitän viettitestistä lisää sitten kun olen testin saanut suoritettua. 

Valitse opetustekniikan mukaan nami tai lelu. Esimerkiksi jos tykkäät imuttaa, lelu on tähän huono. Jos taas koira ei halua makupalaa ollenkaan, imutus on poissuljettu opetusvaihtoehto. (Itse nyt en muutenkaan perusta imuutamisesta, joten...) Valitse aina se, jonka koira haluaa. Tämä on itse asiassa koko kolmetuntisen seminaarin eniten mieltäni askarruttanut asia. Luumu toimii nykyään ihan hyvin jo namillakin, mutta taisteluleikki on sille ehdoton ykkönen. Se on ehdollistunut niihin saalisrätteihin niin täydellisesti, että jos niitä meillä sisälläkin jostain syystä kuljetan paikasta toiseen (treenikassista pesuun, kassista toiseen jne.), se ei pysty ollenkaan hillitsemään itseään, vaan hyppelehtii ja tekee kaikkensa rätin saadakseen. Mutta mutta, sehän on vaan hyvä asia! Niin paljon se sitä palkkaa haluaa. 

Mutta kun Korrin mukaan tietyssä liikkeessä pitäisi olla aina se sama palkka, eli koira saavuttaisi esimerkiksi seuraamisessa aina sen saman viettipäämäärän. Olen kuullut tämän ennenkin, mutta kyllä me silti ollaan niitä palkkoja sekoiteltu. Olen oikeastaan valinnut palkan sen mukaan, miten vaativa tehtävä on motivoinnillisesti (kiinnostaako Luumua tehtävän tekeminen tarpeeksi, jotta se suostuu sen tekemään pelkällä namillakin vai onko tehtävä niin haastava, että Luumu suostuu tekemään sen ainoastaan lelupalkalla?), mutta ennen kaikkea missä minulla sen oppimisen painopiste on. Kysyinkin tätä seminaarissa, että jos haluaa opettaa teknisempiä hinkkausjuttuja, esimerkiksi seuruun paikkaa tai kontaktia, niin eikö silloin nami ole puuhaan parempi palkka, kun kierrokset eivät nouse niin ylös, että menee kuppi nurin, eikä koira (Luumu) pysty keskittymään itse oppimiseen ollenkaan. Ja kun taas harjoittelemme vauhtia tai virettä tai koemaisempia pätkiä, on palkkana ollut taisteluleikki. Näin ei kuitenkaan pitäisi tehdä... Mietin kuitenkin jälkeenpäin, että jos se koira on pienestä asti jo tottunut siihen, että sieltä voi tulla mikä palkka vaan, sekoittaako palkkojen vaihteleminen silloin sitä? Ja mietin kyllä sitäkin, että kyllä minusta Luumu tietää, että milloin tehtävästä on tulossa namia ja milloin hurja taisteluleikki. Muistiinpanoissa kuitenkin lukee, että jos koira on saalispalkalla opetettu seuraamaan, et voi antaa sille seuraamisesta palkaksi namia, sillä silloin sen tunne-ehdollistuminen ei toteudu. Koira on ehdollistunut seuraamiskäskyssä siihen palkkaan, jonka se on tottunut saamaan. (Mutta entä jos se ei ole tottunut saamaan johdonmukaisesti aina jompaakumpaa palkkaa..?)

Makupaloilla koira on matalammassa vireessä ja näin se myös oppii helpommin. Muista kuitenkin, että jos koira oppii asiat matalassa vireessä, se oppii myös suorittamaan tehtävän matalassa vireessä. Koira nimittäin oppii myös tunnetilan. Taas: valitse se vietti, jonka koira haluaa! Vaikka oppiminen onkin saalispalkalla hitaampaa, koira oppii suorittamaan liikkeen innoissaan. Tässä on mielestäni todella hyvä pointti, ja ollaan nyt parissa treenissä kokeiltu hinkata seuraamisen paikkaa lelulla. Kyllähän Luumu on paljon kuumempi, edistää herkemmin ja toinen aivosolu on jo palkassa, ja vain toinen tehtävän suorittamisessa. Mutta jotenkin jäi sellainen fiilis, että tätäkin pitäisi vaan harjotella enemmän. Teknistä hinkkaamista korkeammassa vireessä. Saa nyt nähdä, mihin tässä vielä päädymme. 

Toinen juuri tähän palkan valitsemiseen liittyvä asia. On kuulemma ihan höpöhöpöä, että "tottista pitäisi aina treenata pelkästään saalispalkalla" tai esimerkiksi mitä minä olen saanut paljon kuulla "paikallamakuussa ei koskaan pitäisi palkata koiraa riehuttamalla". Ihmisillä on kaikenlaisia jumiutuneita käsityksiä treenaamisesta ja kouluttamisesta. Muutama viikko sitten otti ihan huolella päähän, kun ihminen, joka ei tiedä minusta ja Luumusta yhtään mitään, tulee selittämään minulle paikallamakuun jälkeen todella kaikkitietävästi, että sitä tätä ja tota. "Ikinä en noin vilkasta koiraa palkkaisi lelulla, vaan rauhallinen vapautus ja namipalkka." "Se odottaa sitä lelupalkkaa niin paljon, että sitä varten reagoi liikkurin käskyyn lopussa." "Kokeile vaikka takapalkkaa jne." Hei kuule, jos et tiedä millainen minä olen, puhumattakaan siitä, millainen minun koirani on, ole hiljaa. Sinä et tiedä mikä meillä toimii, ja millainen matka me ollaan tähän pisteeseen asti tehty, joten jos et edes vaivaudu ottamaan selvää, ole hiljaa. Mielestäni otan palautetta hyvin vastaan, mutta kyllä se pitää esittää oikealla tavalla. Koko jutun juonihan on oppia aina vaan enemmän - niin itse lajista kuin koirasta ja itsestäkin. Pakko myöntää, että olen helposti takajaloillani, jos koen saavamme osaksemme vähääkään roturasismia. Ei me siihen todellakaan usein törmätä, sillä näin ihan äkkisellään muistan vain kaksi tapausta koko meidän parivuotisen harrastustaipaleemme ajalta. On aivan sama kuinka monta TVA:ta neuvonantaja on kouluttanut, mutta jos palautetta ei osata antaa oikealla tavalla (rakentavasti), menee se kuuroille korville. 

Miten tähän perjantaisaarnaan päädyttiin? Piti puhua meidän paikallaolosta ja siitä, kun kysyin Juhalta, että entä se sitten, kun saan jatkuvasti olla perustelemassa ihmisille miksi palkkaan paikallaolosta riehakkaalla leluleikillä. Kun yleinen käsitys on, että paikallaolo on rauhallinen liike, ja mitä syvemmin koiran saa vajoamaan koomaan, sitä parempi. Ja me kun käytiin Luumun kanssa silloin loppukesästä se rintamasota, jonka rauhanjulistuksena Luumu lupasi maata maassa täpäkästi ja valppaasti niin kauan kuin haluan, ja minä taas lupasin palkata Luumun tästä makaamisestaan sillä palkalla, millä se makaamisen suostuu suorittamaan. Kun se ei ole mikään tossu, joka ihan vaan minua miellyttääkseen siellä makaisi. Eikä sen koneisto vaan pysy käynnissä vaativammissa tehtävissä pelkällä ravinnonhankintavietillä. 

Juha Korri sanoin minulle (ja tätä argumenttia aion jatkossa sormella osoittelijolle käyttää), että jos koiran hermorakenne kestää sen viettipäämäärän saavuttamisen odottamisen, totta kai palkkaat lelulla. Paikallamakuun ei tarvitse olla rauhallista, vaan jos koira hillitsee hermonsa (eli se ei vingu tai tärise), on saalispalkkaus tässä(kin) liikkeessä OK. Eli jos koiran hermorakenne on korkeammalla tasolla kuin vietti-/viretaso liikettä suorittaessa, käytä sitä palkkaa, jota se koira arvostaa. Jos taas koiran hermorakenne on huonompi, koira vinkuu turhautuneisuuttaan (ei malta odottaa viettipäämäärän saavuttamista). Jos koiraa kieltää vinkumisesta, koira turhautumisen lisäksi hermostuu. Nih! Siitäs saitte!

Lisää Muumelo meni innostuksissaan Netan perässä mutapellolle...

... mutta tuli sieltä aika haipakkaan pois, kun tajusi, että siellä on mutaista! 

Miten koira oppii? Klassinen ehdollistuminen on tunneoppimista (Pavlovin kellonsoittokoe). Instrumentaalinen ehdollistuminen on sitä, kun koira hakee ratkaisua. Esimerkiksi koira saa nappia painamalla ruokaa. Koira ensin ruokaa saadakseen vahingossa osuu nappiin, ja saa ruokaa. Se hoksaa, että nappia painamalla saa ruokaa. Jonkun asian opettamiseksi klassisen ehdollistumisen on tapahduttava ensin. Ensin on tapahduttava tunneoppiminen. Eli kun menet treeneihin, koiralla on oltava jo idea siitä, että kohta saa namia/palkkaa. Sinulla pitää olla keksittynä jokin valmisteleva rutiini, jolla saat aikaan tunne-ehdollistumisen. Opeta koiralle esimerkiksi jokin sana (esim. hommiin). Opeta myös, että kun alat käyttäytyä tietyllä tavalla (esim. kisamaisen jäykästi), se tarkoittaa, että jotain kivaa tapahtuu. 

Eli kyse on klassisesta ehdollistumisesta sanaan ja kehonkieleen. Koiran suupielestä alkaa valua kuola jo, kun sanot mennään hommiin ja seisot tikkusuorana ja jäykkänä. Otin tämän meille uudelleen käyttöön. Tuota kehonkieltä meillä ei koskaan ole tässä ollutkaan, mutta nyt koitan saada Luumun ehdollistumaan koko pakettiin. Ollaan siis ihan muutaman kerran tehty ennen treenejä tai ihan muuten vaan niin, että olen koittanut ladata kaiken jännityksen itseeni, ja sitten sanonut hommiin, ja sen jälkeen > bileet! Ei tässä vielä ole mitään etenemistä tapahtunut muutaman kerran jälkeen. Luumu edelleen ihmettelee, että mitä tuokin taas tuossa... Muistiinpanoissa lukee, että tee harjoitusta myös kesken lenkin tai metsässä koiran ollessa kaukana. Muutamien toistojen jälkeen koira alkaa tulla nopeasti luoksesi. Kisoissa valmistelurutiinista on suuri apu! Kun koira on tajunnut sen, että hauskoja juttuja tapahtuu, kun seisot tikkusuorana - mikä etu ja sosiaalinen palkka se onkaan esimerkiksi noutokapulan palautuksessa tai luoksetulossa. Kun koira on tunne-ehdollistunut tähän rutiiniin, instrumentaalisella ehdollistumisella opetetaan tokon yksittäiset liikkeet. 

Opeta myös, että treeni päättyy. Kun treeni/kisa alkaa, kerro koiralle ennen koetta kisan alkamisesta suoristamalla selkäsi ja kertomalla valmistelusanan (hommiin); näin voit ottaa koiran autosta minuutti ennen kisasuoritusta, koska luotat siihen, että koira on kisavalmis hetkessä! (Loistava juttu, muuten!)

Sitten laumavietin hyödyntäminen koulutuksessa. Hyvä johtaja on reilu, rehti eikä varsinkaan väkivaltainen. Koiran mielestä johtajan on oltava kunnioitettava ja ihailtava. Sinun on oltava koiran odotusten tasolla aina - ei vain treeneissä! Kaikilta tämä ei kuitenkaan onnistu luonnostaan. Jos sinulla ei ole luontaista auktoriteettiä, et pysty muuttamaan omaa persoonaasi, mutta omia toimintamallejasi pystyt. Esim. vasta luvalla syömään/ulos. Koiralle valkenee aikanaan, että ainakaan se ei itse ole se johtaja.

Laumavietin tavoite on tässä kisatilanteen sosiaalinen palkka. Sosiaalisen palkan merkitys/arvo riippuu siitä, pitääkö koira sinua hyvänä johtajana. Jos kisaat useammin, koira helposti oppii siihen, ettei ole tulossa mitään muuta palkkaa. Pointtina siis, että treenitilanteesta voit tehdä kisatilanteen kaltaisen, mutta ei päinvastoin! Myös treeneissä koiralle on joskus riitettävä sosiaalinen palkka. (Tämä on minun ehdoton kompastuskiveni. Luumu on aina-aina-aina saanut jonkin konkreettisen palkan - meillä ei tunneta edes satunnaispalkkausta!) Me itse sitoutamme koirat siihen konkreettiseen palkkaan. Rohkeammin pitäisi hyödyntää sosiaalista palkkaa (tässä taas esimerkkinä pelkällä sosiaalisella palkalla koulutettavat opaskoirat ja niiden "supertottis"). 

Koira oppii tavan oppia. Kun se oppii tarjoamaan, se oppii myöhemminkin itse hakemaan ratkaisua. Koira oppii myös ottamaan palautetta ihmiseltä. Eli se oppii haluamaan/hakemaan ihmisen hyväksyntää. Ton luona on niin kivaa, että sinne kannattaa mennä kun se huutaa. Laumaviettiä voit hyödyntää leikkimällä koiran kanssa lapsien leikeistä tuttua kylmä-kuuma -leikkiä esimerkiksi koiran opetellessa menemään autoon. Viito ja ääntelehti ja auta koira omilla eleilläsi menemään oikeaan suuntaan. Anna myös palautetta, jos se menee väärään suuntaan (samaa leikkivertauskuvaa käytti muuten myös Gerard O'Shea Dog Management -semiaarissaan aikaa sitten!). Voit hyödyntää laumaviettiä kisatilanteessa. Koira odottaa sinun kehuasi.

Esimerkkiharjoituksena mainittiin kuunteluharjoitus, jossa koiralle tehdään temppurata. Se voi olla vaikka treeneissä sellainen, että avustaja kertoo sinulle mihin sinun pitäisi koira ohjata pelkästään äänenpainoa ja eleitäsi käyttämällä. Se voi olla myös sellainen, jossa liikkeiden eri osasia yhdistellään. Rikotaan kaavaa niin, että koiran on oikeasti oltava kuulolla (esim. hypyn jälkeen sen onkin juostava merkille ja sieltä taas seuraamaan tms.). Koira kuuntelee ja palkkaantuu ihmisen tyytyväisyydestä.

Seminaarin viimeisen tunnin aikana käsittelimme tapauksia, joissa kaikki ei ole mennyt niin kuin pitäisi. Siitä ei ole sentään ihan näin paljon asiaa, mutta jätetään se nyt kuitenkin seuraavaan kertaan. Laitoin kuitenkin itselleni nyt muistiin (ihan oikeaan muistiin, en paperille), että tämän kevään painopiste kaikessa tekemisessämme on sen laumavietin hyvödyntämisen opetteleminen ja sen kautta sosiaalinen palkkaus. Siinähän sitä työnsarkaa, kun kuitenkin sitä on jo ehtinyt luoda itselleen kaikenlaisia rutiineja, joiden mukaan koko ajan toimii. Ja niihin se koira on ehdollistunut. 

Laitoin nyt tekstiä elävöittämään kuvia Luumun ja Netan metsäretkestä täältä Vanhalinnasta, mutta laitetaan loppuun myös yksi pikkuruisesta Oivasta, joka niin hienosti tänään treenikentällä leikkiessään murisi ja pisti parastaan. Pieni <3