Menneestä ja tulevasta III

Nostalgia täyttää mieleni, kun luen viime vuonna kirjoittamaani vuosikatsausta herra Muun arkeen ja harrastuksiin. En osannut hurjimmissa unelmissanikaan arvata mitä kaikkea vuosi 2014 oli meidän pään menoksi suunnitellut. Se oli täydellinen vuosi. Tulospuolella Luumu keräsi tililleen kaksi koularia, mutta tuloksiakin tärkeämpää on kaiken sen työn mukanaan tuoma yhteenkuuluvuus, yhteiset sävelet, samalla sivulla oleskelu. Miten sitä nyt voisi kuvailla. Meistä on kuluneen vuoden aikana hioutunut timanttinen tiimi, ja kehitys on vasta alkutaipaleellaan. Jotenkin. Siis. Ah. En voi muuta kuin antaa katseeni levätä Luumussa ja ihailla miten me ollaan saatu toisistamme ne parhaat puolet esiin. Miten minä olen tehnyt Luumusta sen mitä se nyt on, miten se on tehnyt minusta minut.

Vuodelle 2014 toivoin meille ensisijaisesti terveyttä. Hysteriaan taipuvaisena tarkkana ihmisenä ja Luumun polvivammahistorian opettamana ilman terveyttä ei ole mitään. Ei ole rentoa arkea, ei ole intohimoisia tokotreenejä, ei ole metsälenkkejä eikä ole mielenterveyttä. Luumu kävi loppuvuodesta kastraation yhteydessä polven kontrollikuvissa, ja mielenliikutus oli melkoinen, kun polvi havaittiin siistiksi ja vailla nivelrikkoa. Kyynelenkin tirautin. No okei, tirautin pari. 

Terveyspuolella meitä lykästi, mitä nyt eturauhasvaivoista kärsittiin muutamaan otteeseen kesällä ja syksyllä. Etukäteen pohjustettu kastraatioharkinta-aika sai lopullisen päätöksensä 4. marraskuuta muutaman koko kropan jumiuttaneen kipukohtauksen jälkeen, joita sitten ratkottiinkin vuoden mittaan fyssarilla. Ja vaikka se oli iso päätös, en ole katunut sitä hetkeäkään. Luumu ei ole muuttunut luonteeltaan mihinkään suuntaan, ja jos nyt jotain pientä pitäisi mainita, niin ehkä se suhtautuu vähän letkeämmin joihinkin juttuihin. Se saattaa esimerkiksi käydä maate eteiseen, jos lähtemisessä kestää. Vähän ahneempikin se ehkä on, ja Luumun tapauksessa se on vain hyvä asia. Saan sille olkkaritokossa ihan mielettömän hienon ilmen jo pelkästään pari vuotta vanhaa mätsäristä voitettua nappulaa syöttämällä. Ja jos mahdollista, se on tokokentällä jopa entistä intensiivisempi ja hurjempi. Ehkä sillä jää nyt kaikki liikenevä energia hyötykäyttöön, kun se ei tihku pissanlussutukseen ja muuhun tarpeettomaan hormonitoimintaan..?

Eturauhasvaivojen lisäksi Luumulle sattui vuoden aikana pari pikkuhaaveria. Maaliskuussa se tippui portaista, ja lokakuussa se juoksi metsässä melkoisen reiän anturan väliin. Jälkikäteen ajateltuna antura olisi varmaan parantunut nopeammin, jos se oltaisiin käyty tikkaamassa. Haava ei vaan silloin heti tapauksen jälkeen näyttänyt niin syvältä, ja seuraavana päivänä se olikin sitten jo vähän myöhäistä. Hyvin näistä haavereista kuitenkin selvittiin, sairaslomat nyt tietty aina on tosi kenkkuja, ja horjuttaa jokaisen huushollin asukin mielenterveyttä. 

Kakkostoiveet liittyivät tokoon, ja tavoitteet olivat todella konkreettisia tuloksineen ja aikatauluineen. Kaikkiin tulostavoitteisiin päästiin. Luumu sai alokasluokan koularin heti seuraavasta kokeestaan, ja suoritettiin siis alokasluokka 2013-2014 -vuodenvaihteessa kolmen kuukauden sisällä kolmella ykköstuloksella ja yhdellä seuranmestaruudella. 

Toinen tokoon liittyvä tavoite oli korkata avoin luokka kesällä. Näin tehtiin, tosin ei se kisaaminen kesällä nyt ihan niin hehkeää ollut kuin miltä sain sen mielikuvissani kuulostamaan vihreine nurmikenttineen ja raittiine ulkoilmoineen. Meidän kesän kokeista ainut olosuhteiltaan siedettävä oli toukokuussa Kaarinan lukion hiekkakentällä, jolloin lämpötila oli varmaan jossain kymmenen-viidentoista asteen hujakoilla, ja meidän luokka onnistuttiin vetäisemään juuri ennen sadekuuroa. Seuraavana olikin Porin SM-kisaviikonloppu, joka sattui olemaan koko kesän ensimmäinen helleviikonloppu. Siinä meinasikin tulla kiire kehiin, kun joka välissä piti viilennellä ja juottaa tiiminjäsentä. Kolmannet kesäkisat olivat taas heinäkuun lopussa Kaarinan lukion kentällä, ja osallistujamäärää rajoitti varmasti lähes 30 asteen helle. Huhhuijaa. No siitäkin selvittiin. Ja jos vielä syyskuun puolenvälin Rauman koe lasketaan kesäkisaksi, oli sielläkin aika mielenkiintoiset olosuhteet. Märkä nurmi kasteli kenkiä ja lahkeita myöten kaiken, ja syksyn auringonpaisteesta huolimatta motivaatio oli kaikilla vähän horkassa. 

Ja se SM-haave sitten. Kyllähän siinä sitten niin vaan kävi, että saatiin kasattua staffeista kolmen koirakon minijoukkue, ja mekin saatiin se avoin luokka kisakuntoon. Ja miten paljon me töitä tehtiinkään sen eteen. Fiilispohjalta SM-kisat olivat meille paras koe ikinä, vaikka sieltä ensimmäisen kakkostuloksemme nappasimmekin. Häiriötekijöistä huolimatta ohjaaja piti itsensä henkisesti kasassa, ja pystyimme tiiminä keskittymään olennaisimpaan: miten teemme parhaan suorituksemme näillä taidoillamme, tällä valmistautumisellamme ja näissä olosuhteissa. Yhteistyömme oli siihen astisista kisasuorituksista parasta, ja Luumu oli koko ajan mun kanssa. Toki tämän aikapommin kanssa helpotti, että yksilöliikkeet oli jaettu kolmeen kehään suoritettavaksi, joten Luumu sai joka välissä purkaa itseään lelulla vähän. 

Kisavuosi huipentui syyskuussa Varsinais-Suomen piirinmestaruuskisoihin, jossa Luumu teki teknisesti todella hyvää työtä, mutta ajatus liikkeiden välissä harhaili milloin kenttäpohjan sulotuoksuihin, milloin kapulan palauttamiseen yleisölle. Kyseenalaisesta fiiliksestä huolimatta tehtiin paras tuloksemme, saatiin ensimmäinen kunniapalkintomme, ja panostettiin omalta osaltamme TSAU:n voittamaan joukkuekultaan. Hyvä meidän joukkue! Etenkin kun oltiin edellisellä viikolla painittu eturauhasvaivojen jumiuttaman kropan kanssa, kisoihin osallistuminen ja niissä vielä menestyminenkin teki hyvää itse kunkin psyykelle. Piirinmestaruudella sinetöitiin meidän avoin luokkamme, ja sen jälkeen ollaankin keskitytty vallan voittajan ja erikoisvoittajan tekniseen osaamiseen ja yhteistyön jatkuvaan kehittämiseen. 

MH-kuvauksessakin Luumu kävi, ja se oli todella hauska ja opettavainen päivä meidän osalta. Toisaalta yllätyin siitä, miten hieno koira Luumu on. Ihan siis virallisesti paperillakin. Ja toisaalta Luumu oli kuvauksessa juuri sellainen kuin se oikeasti onkin. Mitä siinä siis oli niin yllättävää? Näyttelytavoitteita en juuri ollut asettanut, sillä vuonna 2013 kiersimme niitä aika paljon. Luumu päättikin näyttelyuransa toukokuussa 2014 Rauman KR-näyttelyssä erinomaisine arvosteluineen ja tyytyväisine handlereineen. 

Yleistavoitteena mainitsin toivovani kehittyväni koiranohjaajana. Juuri päättynyt vuosi on sen suhteen ollut erittäin opettavainen. Edelleen sitä kehittyy koko ajan ja valtavasti. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten me ollaan saatu säännöt meidän treenaamiseen, ja miten paljon mustavalkoisuus on kasvattanut meidän kummankin työmoraalia. Edelleen mennään asenne edellä kaikkeen, mutta taustalla on kuitenkin looginen ajattelu, suunnittelu ja yksityiskohtainen visio siitä, miltä meidän tekemisen pitäisi näyttää ja ennen kaikkea tuntua. 

Huooh. Ihan mieletön vuosi. Kaiken sen työn ja siihen liittyvän tunnemyrskyn ajatteleminen vetää pään ihan tyhjäksi. Tuntuu ihan jopa uskomattomalta, että se on oikeasti ollut meidän vuosi 2014. Tälle vuodelle on vähän samantyyliset haaveet ja tavoitteet kuin viime vuodellekin. Jos luoja suo ja terveys antaa myöden, pyrimme korkkaamaan voittajaluokan ennen kesäkuun SM-kisoja (paljon riippuu kaukojen kasaan saamisesta), ja SM-kisoissa pyritään edustamaan mahdollisuuksien mukaan joko staffeja tai TSAU:ta. Voittajaluokasta ei ole tarkoituksena hakea koularia elokuun alussa muuttuvien sääntöjen vuoksi. Toki jos keritään, niin kisakokemukset ovat meille aina tervetulleita. Aina tulee uusia juttuja esiin, kun parina on tuollainen vähän ennalta-arvaamattomampi tapaus. Ja sit se EVL. Ei varmaan saada sitä enää tälle vuodelle mahtumaan, mutta katsotaan nyt. Tuloksia ja kisamenestystä tärkeämpänä pidän nyt kuitenkin meidän erinomaisen työsuhteen ylläpitämistä ja kehittämistä. Me ollaan nyt niin mahtavalla tiellä, ettei ikinä haluta eksyä. Täydennämme Luumun kanssa sopivasti toinen toistamme. Koska Luumu on juuri sellainen kuin se on, minä uskallan olla juuri tällainen kuin minä olen.

Vaikka toko on harrastus, joka tuntuu yhä enemmän elämäntavalta, se ei kuitenkaan ole koko elämä. Niin täydellinen kuin vuosi 2014 harrastuspohjalta olikin, se oli henkilökohtaisella tasolla yksi rankimmista vuosistani. Toukokuussa menetimme Napsun 10-vuotiaana äkillisesti lymfoomaan. Marraskuussa jouduimme selviytymään toisenlaisesta henkisestä haaksirikosta. Vaikka Vau Mumu kasvaa koko ajan, myös taloudellisesti on ollut pitkästä aikaan rankin vuosi erään suuren käännösasiakkaani vaihdettua toimintamaata. Mutta onneksi on elämässä ne peruspalikat oikeilla paikoillaan. Kuluneen vuoden jälkeen sitä arvostaa entistä enemmän kaikkia niitä ihania ihmisiä, joiden kanssa tämä kaikki jaetaan, kaikkea sitä tekemistä, johon kaiken tämän intohimon voi suunnata. Toisaalta pelonsekaisin tuntein, toisaalta riemusta räjähdellen otan syleillen vastaan tämän vuoden. 

Joskus alkukesästä 2014 päätin alkaa käyttää vain manuaaliasetuksia kamerasta.
Hyvä päätös, ja kehitystä kuvaustaidoissa tapahtuu koko ajan.
Pitää vaan muistaa poistua sieltä mukavuusalueelta joskus. 

Perinteinen uudenvuoden takkahuonekuva. 

Vuosi 2015 korkattiinkin sitten melkoisella flunssalla ja sitä hoitavalla
Muumimamman voimajuomalla.