Tunnaria Riitan kanssa

Ihana viikonloppu! Kalenterissa luki perjantain kohdalla päivätreenit Tsaulla, lauantain kohdalla vain yhdet mitat sadetakkia varten (meidän seuraava koira taitaa sittenkin olla rotikka, Alli-neito oli jotenkin vaan... ah ja pus!), ja nyt sunnuntaina tupperit ja iltatreenit ryhmän kanssa Tsaulla. Siis toi lauantai! Teemullakaan ei ollut mitään ohjelmaa, ja mietittiinkin, että jos voitais tehdä mitä vaan ajattelematta mitä mikäkin maksaa, niin mitä me haluttais tehdä. Kummankin vaihtoehto numero yksi oli "olla vaan kotona ja tehdä jotain hyvää ruokaa". Me ollaan vissiin sitten niin vanhoja. Tai sitten niin mukavuudenhaluisia. Ja mä ainakin myönnän olleeni jo pitkään semmoinen elämäntapamummo. Siis että lapasten kutominen komediasarjan ja pikkusuolaisen siivittämänä on tuntunut paaaaljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin ihmisten ilmoille lähteminen.

Sain tällä viikolla uuden objektiivin, ja malli oli tietysti asiasta riemuissaan.
Canon 50 mm f/1.8 

Tämmösen aukon kanssa pitää olla tarkennuksessa huolellinen...
Siis kameran aukon.. niin no either way. 

Hyvää ruokaa.

Lauantaipäivä lähtikin käyntiin Toni Colletten tähdittämän The Black Balloon -elokuvan tahdissa. Olen jotenkin vuosien ja erilaisten roolien myötä kasvanut kiinni Toniin, sillä vielä Muriel's Weddingin aikoihin olin niin nuori, etten oikein ymmärtänyt hänen charmiaan. Kirsikka tortun päällä on tietysti hänen suorituksensa United States of Tara -sarjassa. Ihana ja monipuolinen Toni! Sen hyvän ruoan lisäksi ajoitettiin meidän iltalenkki taas semmoiseen aikaan, että saatiin ihan kolmestaan tarpoa Vanhalinnan lumihangessa. Oltiin tunnin verran metsissä ja pelloilla, ja pilvinen sää teki taskulampuista tarpeettomia. Luumu sai noukkia myös yhtä tunnarikapulaa pehmoisen lumen syleilystä, ihan niinkuin Riitta meille viime viikolla läksyksi antoi.

Palataanpa siis tarpeettoman lätinän sijaan ihan asiaan. Tehtiin Riitta Jantunen-Korrin yksityistunnilla viime viikolla ruutua ja tunnaria, ja ruutujutskat olenkin jo kerinnyt selostamaan tänne blogiin. Olen viimeksi kirjoittanut enemmän meidän tunnarista pari viikkoa sitten. Lyhyestä veisu kaunis: perustunnari noin suht rauhallisessa mielentilassa on kisanomaisesti liikkuroituna varma, mutta kun aloin ottaa tunnaria mukaan kokonaisuustreeneihin, Luumun korkea palkkaodotus aiheutti kiirettä. Ellei oma kapula ollut ekojen haisteltujen joukossa, hoppuinen Muumelo napsi sieltä mitä sattuu. Kapuloille uudestaan lähettäminen ei korjannut mitään. Ja kun sain tuon väärien napsimisen pois, Luumu alkoi palata luokseni tyhjin suin.

Sen verran helpotettiin ennen Riitan koulutusta Luumun tunnaria, että kun ketjutettiin se johonkin muuhun liikkeeseen (esim. jäävä/luoksari/nouto > tunnari), otin namit takaisin treeniin ennen kapuloille lähetystä ja käänsin vielä selän siinä vaiheessa, kun Luumu oli kapuloilla, jotta ei saa minulta mitään apuja siihen oman kapulan valintaan. Tämä toimi kyllä hyvin, mutta ei sataprosenttisesti. 

Mutta me lähdettiinkin puuttumaan tähän palkkaodotus-/virehässäkkään vähän väärästä näkökulmasta. Kun minä yritin saada sitä toimimaan korkeammassa vireessä (ja nimenomaan siitä huolimatta) keinotekoisesti luomalla sitä kiirettä (mm. kotona hetsaamalla ennen palkalle), Riitta halusi palata hiukan taaksepäin ja kertoa sille koiralle, että tässä ei ole yhtään mihinkään yhtään minkäänlainen kiire. Myönnettäköön, että multa kesti sen koulutuspäivän iltaan asti olla oikeasti riemuissani saamistamme hyvistä vinkeistä, sillä alkuun tuntui, että eihän se nyt ollut yhtään mitä me sieltä lähdettiin hakemaan. Mutta ei hypätä nyt asioiden edelle, vaan palataan Hyvinkään halliin ja koulutukseen.

Selostin Riitalle meidän ongelman, ja heti ensimmäiseksi Riitta neuvoi tekemään tunnaria piilottamalla yhtä kapulaa esimerkiksi hallilla ruutunauhojen joukkoon (ei näitä kuitenkaan liian usein) ja ulkona vaikka lumihankeen. Niin että koira joutuu oikeasti käyttämään sitä nenää, eikä se pysty käyttämään etsinnässä silmiään apuna. Myös tässä mielentila on tärkeä, ja Luumu lähti kivan rauhallisesti ruutunauhasekamelskan kimppuun. Ollaan kotona tehty jälkeenpäin muutamia kertoja sisällä yhden piilotusta olohuoneeseen (mihin vaan siellä) ja eteiseen esimerkiksi laittamalla kaikki kengät kasaan, ja piilottamalla tunnari johonkin kenkään. Ulkona Luumu on saanut hakea kapulaa muutaman kerran lumihangesta, ja se jaksaa tunnollisesti haistella, vaikka joskus kapulan löytymisessä voi kulua useita minuuttejakin. 

Riitan koulutuksesta.

Ruutunauhatunnarin jälkeen Riitta pyysi meitä näyttämään ihan kokeenomaisen liikkuroidun tunnarin, ja ihan pakko tässä kohtaa vähän röyhistellä rintaansa, sillä se on kuulemma hyvä, Luumu haistelee hyvin, se on sopivassa mielentilassa, ja hyvin olen opettanut. Kuka sen kissan hännän nostaisi, ellei sen kissan omistaja? Liikkuroidun tunnarin jälkeen laitettiin paljon kapuloita (10 - 15?) muutaman metrin päähän Luumusta, tein virittelyt (kääntyminen ympäri ja luumutekeekeksi), kävin itse viemässä oman kapulan muiden joukkoon, ja menin sitten parin metrin päähän kapuloista niin, että minusta, Luumusta ja kapuloista muodostui suorakulmainen kolmio. Sitten rauhallinen lähetys kapuloille. Tässä ilmeni, että Luumu on hiukan malttamaton (kiire!), ja se luopuu yrittämisestä vähän turhan helposti, koska se palkkaantuu niin hyvin jo pelkästään mun luokse juoksemisesta. Se saattaa saada hajun omasta kapulasta, mutta jos kapulat ovat oikein lähekkäin, se saattaa (kiireissään) napata viereisen kapulan. 

Lääkkeeksi malttamattomuuteen lisätään joksikin aikaa kapuloiden määrää, jotta joutuu pitkäjänteisemmin haistelemaan. Muistiinpanoissa ei nyt lue, mutta kuvittelisin lyhyen palautusmatkan auttavan tohon kiireettömyyteen kapuloilla. Tätä harjoitusta voi myös tehdä niin, että vieraanhajuiset kapulat ovat ensin kasassa ja oma on niiden takana, jotta oppii hakeutumaan taaksepäin. Pikkuhiljaa oma kapula tuodaan muiden kapuloiden sekaan. 

Pääasia nyt on, että treeni suunnitellaan niin hyvin, että ei tule epäonnistumisia. Toisaalta Luumu tarvitsee paljon haasteita, jotta joutuu keskittymään ja miettimään. Yhden piilotusta ulkona ja kapuloiden määrää lisätään sisällä.

Tehtiin silloin heti samana iltana yhden piilotusta myös sisällä (hyvä!) ja haastavaa haistelua monen kapulan joukosta. Heti samana iltana sain sitä kaivattua pitkäjänteistä työskentelyä, ja Luumu toimi erittäin hyvin ihan mielettömän vaikeissakin tilanteissa. Vasta silloin ymmärsin, että eihän siihen hurjan palkkaodotuksen mielentilassa ja kisatilanteen stressaavassa ympäristössä toimimiseen ole mitään muuta tietä, kuin osoittaa sille koiralle, että tässä ei ole oikeasti mikään kiire mihinkään. Tee rauhassa ne osaamasi hommat, niin hyvä tästä tulee. 

Heh. Tää on ehkä ollut paras ja kauhistuttavin mun keksinnöistäni. 

Kapulat piilotettiin kokonaan viltin alle, ja jännää oli,
että se ekana näkyviin tullut kapula ei välttämättä ollut se oma.
Täydellisesti onnistui, sillä Luumu jatkoi oman penkomista,
vaikkei se ekana näkyviin tullutkaan.

Lisäksi mietittiin vielä paluumatkalla Hyvinkäältä Hennan ja Annen kanssa, että sitten kun sen tunnarin taas jossain vaiheessa kokeilee ottaa kokonaisuustreeniin, vois oikeesti suunnitella senkin vähän paremmin. Nyt kun se tunnari on ollut kokonaisuustreenin viimeinen osa (kahdesta liikkeestä jälkimmäinen, mutta joka tapauksessa viimeinen), niin totta kai siihen liittyy palkkaodotusta. Me leikataan nyt ylipäänsä sitä tunnariin liittyvää palkkaodotusta, ja rauhoitetaan se liike ihan alusta loppuun pelkästään nameja käyttämällä. Ja voishan se tunnari tosiaan olla eka liike, ja sen jälkeen vielä tehdään jotain, josta se "oikea" palkka tulee. Tuntuu ainakin ihan toimivalta idealta, eri asia vaan että milloin me päästää kokeilemaan sitä.

Onhan toi meidän tunnarin onnistumisprosentti ihan hyvällä mallilla, mutta kyllä niitä lapsuksia vieläkin sattuu. Viimeksi varmaan torstaina Turun Murren treeneissä, jossa Luumu teki ensin paljon pallolla palkattua ruutua ja sitten siihen perään tunnaria. No en mä taas kovin vakavasti ottaen tajunnut, että vaikka se on saanut sitä palkkaa just ennen, niin eihän sen ruutupallohullu-mielentila kestä tunnariin rauhoittumista - vielä. Niinpä se noukki väärän, vaikka olevinaan kovasti haistelikin. Ei muuta kuin koko tunnari alusta alkaen uusiksi, ja johan toimi. Luumu teki vielä yhden tunnarin seuraavassa setissään kaukojen päälle, ja toimi jo omalla varmalla tavallaan. Mut vaikka tuon yhden väärän ekalla yrittämällä silloin noukkikin, haistelee kautta linjan tarmokkaammin ja pitkäjänteisemmin, eikä ole niin kovin hoppuinen. 

Nyt on hyvä fiilis meidän tunnarin suhteen. Varmaan me tehdään näitä varioituja harjoituksia vielä ainakin kuukauden verran ennen kuin kokeilen taas ketjuttaa sitä muuhun tekemiseen. Siitä tulee vielä tosi hyvä!