Piipahdettiin eilen päiväksi Helsinkiin, kun kävin esittelemässä mahaa Nanin kameralle. Oli hassua poseerata, kun on tottunut kuvattavana roikottamaan koiraa palkkalelun päässä. Ilma oli kuitenkin mitä ihanin satunnaisine auringonsäteineen ja maahan putoavine vaahteran- ja lehmuksenlehtineen. Jos pitäisi muuttaa Helsinkiin, ehkä meistäkin voisi tulla käpyläläisiä! Loppupäivä vietettiinkin rennoissa merkeissä Jaanan luona Malminkartanossa. Herkuteltiin hyvällä ruoalla, ja Luumukin pääsi kävelylle syysmaisemiin.
Netta kävi Luumua viihdyttämässä yhtenä päivänä.
Mukkelismakkelis!
Malminkartanossa oli siinä ihan lähellä koirapuistokin, joka sattui olemaan tyhjillään. Annettiin Luumun vähän nuuskutella ja juoksennella ympäriinsä, ja heitettiin pari kertaa keppiä. Portille kyttäilyistäni huolimatta kesken keppileikin sieltä pelmahti nainen rhodesiankoirauroksen (?) kanssa, ja ihan filmipätkä silmissä hidastui, kun se parilla loikalla oli jo mitään aavistamattoman Muumelon luona! Iloinen koirahan se oli, mutta itse säikähdin niimmaanperkuleesti, että en handlannut koko tilannetta ollenkaan hyvin. Luumu yllättyi toki myös, etenkin kun se ei kanssa yhtään nähnyt vieraan koiran lähestymistä - se vaan yhtäkkiä oli siinä! Omassa mielessä sen sekavan hetken pyöri vain koirapuisto-kaikenpahanalkujajuuri-apua-hätä-paniikki-staffieiolekoirapuistokoira-apua-koirapuisto, enkä kyennyt ollenkaan lukemaan sitä tilannetta. Yllätyksen jälkeen pojat olisivat varmaan saaneet hauskatkin leikit siinä aikaiseksi, mutta itse vaan yritin nopeasti saada Luumun kiinni ja poistua kaikessa paniikissani porttien ulkopuolelle. Nopeasti me sieltä päästiinkin, mutta näin jälkikäteen harmittaa, että omat hermot eivät yhtään kestä mitään tuollaisia yllätysmomentteja. Luumuhan reagoi tilanteeseen sen äkkinäisyydestä huolimatta tosi hienosti ja heijasti omaa hätääni vasta siinä hihnaankytkemishetkessä.
Vielä kotiinpaluumatkalla naurettiin tilanteelle vähän. Että miten suuri järkytys se oli yhtäkkiä huomata valtavan vieraan koiran juoksevan sieltä mitään aavistamattoman kepillä leikkivän Luumun "kimppuun". Ja purin vähän myös ääneen omia syvälle juurtuneita ideologioitani koirapuistoista, vieraita koiria koskevista säännöistä ja itse asiassa Luumun elämääkin tiukasti määrittelevistä periaatteista. Moni "peruskoiraihminen" näkee varmasti piponi kiristyvän vähän turhankin herkästi, mutta nämä on ne säännöt, joilla me eletään Luumun kanssa juuri sellaista meille sopivaa elämää. Toisaalta kaikki tiukat sääntöni vieraisiin koiriin tutustumiseen, hallintaan ja hihnakäytökseen liittyen suojelevat meitä kaikelta pahalta. Koskaan ei ole mitään päässyt käymään meille eikä meidän taholta kenellekään muulle, ja tämmöisen kohtuu reaktiivisen, voimakastahtoisen koira(rodu)n kanssa se on minusta ensimmäinen leppoisan yhteiskuntaelämän peruspilareista. Toisaalta pedanttisuuteen asti noudattamani periaatteet näemmä myös jossakin määrin estävät maalaisjärjellä ajattelua ja tilannelukutaitoa. Jos Luumu olisi ollut tuossa eilisessä koirapuistotilanteessa ihan kenen tahansa muun kuin minun kanssani, olisi siellä varmasti ollut käynnissä riemukas jahtileikki pikaisen paniikkipoistumisen sijaan. (Ja mietin kyllä tämän valtavan koirapuistokokemukseni pohjalta, että eikö kuitenkin ole hyvien tapojen mukaista kysyä puistossa olevalta, että sopiiko puistoon tulla - sen sijaan että vaan siitä portilta päästää koiran valtoimenaan juoksemaan..?)
Mihin Netta jäi?
Ruoho on vihreää vielä lokakuussakin!
No, nyt ollaan taas täällä lintukodossamme, ja saadaan syrjäytyä ihan omassa rauhassamme. Niin tunnari- kuin vatsankasvatteluprojektimmekin edistyvät hitaasti mutta varmasti. Toinen varmemmin kuin toinen. Ollaan nyt Oilin ohjeella keskitytty oman kapulan nostamiseen heti niin, että Luumu tekee vain palautuksen noukkimalla eteensä jätetyn yksittäisen kapulan. Ilman siis että siirtyisi nostoa ennen nuuskuttelemaan vielä kauempana sijaitsevat riviin järjestetyt muut kapulat. Kyllä se mielellään haistelisi kaikki kapulat läpi ja päättäisi vasta sitten minkä tuo. Jos se on kävellyt oman kapulan yli (haistellen tai haistelematta), olen vaan lempeästi oijoitellut ja palauttanut Luumun lähtöpaikkaan suorittamaan uudestaan. Alkuun se vähän jökitti siellä korjaamisen jälkeen, että koitas nyt muija päättää mitä tässä liikkeessä halutaan, ja jouduin vähän innokkaasti kannustamaan sitä kokeilemaan uudelleen. Kyllä se sittemmin on tajunnut, että siihen omaan kapulaan on tartuttava heti - se ei vaan useimmiten tapahdu ihan ensimmäisellä toistolla. Sinne päin ollaan kuitenkin menossa, ja oman kapulan saa varmaan piakkoin siirtää lähemmäs riviä ja lopulta riviin.
Auringossa on kesä ja varjossa routa.
Hihnatuomion päättyminen oli Luumusta aika kivaa!
Mitään muita tokojuttuja ei olla nyt tehtykään. Olen jotenkin ekstravarovainen nyt Luumun terveyden kanssa, kun välttelen ylimääräisiä stressinaiheuttajia viimeiseen asti. Levätköön nyt ihan kunnolla tuon koipensa kanssa, vaikka ei se mitenkään kipeältä enää vaikutakaan. Eikä musta muutenkaan olisi reilua laittaa Luumua töihin, kun en itsekään kykene kokonaisilla aivoilla niihin enää paneutumaan. Tässä on saanut viime viikot kalenterin orjakin harjoitella rauhoittumista ja yhteen asiaan kerrallaan keskittymistä. Toisaalta treenaamisesta luopuminen on ollut haikeaa, vaikka tieto sen väliaikaisuudesta helpottaa. Rakas tokoharrastus on rytmittänyt elämäämme kuitenkin jo niin kauan, että sen puuttuminen tekee vähän tyhjän olon. Tiedän, ettei elämän tyhjyys tule kestämään enää kauaa, ja tulen varmasti myöhemmin kaipaamaan rauhallisten odotuspäivien hitailua ja kotoilua. Vaikka tuntuu, että muut tekevät ja kehittyvät ja meillä vaan aika senkun pysähtyy, tästähän se elämä oikeasti vasta alkaa. Se on jännittävää, pelottavaa ja ihanaa samaan aikaan.
Alkuun ajattelin, ettei Luumulla ole mitään hajua siitä suuresta muutoksesta, joka senkin elämää tulee ravistelemaan. Tai haju sillä ehkä nimenomaan oli, sillä alkuraskaudesta se vältteli mun puolella sänkyä nukkumista parin viikon ajan. Se pääsi tästä vierauden tunteesta kuitenkin nopeasti yli, ja nyt se lähentelee mammanpoikamaisuudessaan jo ihan mahdottomuutta! Vaikka se on aina ollut kovasti mun perään eikä meiltä ole sitä napanuoraa katkaistu oikein vieläkään, nämä viime viikot se on ollut paita mun pe*seelle ja hai mun laivalle. Jättiläismäiselle valtamerilaivalle. Se on oppinut varomaan sohvalla vatsaa, ja se malttaa nykyään (suureksi yllätyksekseni!) kävelylläkin kuulostella puuskutustani. Kotona se ottaa menemiseni vähän rauhallisemmin (ihan joka ikiselle vessareissulle ei tarvi päästä mukaan), mutta kylässä se on liimattu syliin tai vähintään katsekontaktiin. Varmaan kuukauden päivät se on tunkenut iltasella itsensä lusikaksi kainaloon ja asettanut päänsä mun tyynylle. Ei haittaa, vaikka vauva vähän potkii selkään - Luumu on todellakin valmistautunut tärkeään isoveljen rooliinsa.
On se vaan elämä täällä maaseudulla...
ihanaa!
Peeäs. Vähän hihittelin edellisen postin aikaansaamaa yleisöryntäystä. Kuinka moni teistä mahtoi tulla lukemaan koiranpentu-uutisia? xP
Peepeeäs. Hai-teemasta tuli mieleen, että olettekos käyneet nauramassa jo tälle videopätkälle?
Iltalenkillä Liedon Parmaharjun maisemissa viime sunnuntaina.
On se komiaa maisemaa!
Koirapuistokoira
Majakka, perävaunu ja etureppu.
Pakko vielä laittaa kuvia parin kuukauden takaa, kun ajattelin aloittavani kotona pilatesharrastuksen. No, se ei fyysisiltä vaatimuksiltaan ollut muutenkaan ihan nappivalinta enää, mutta ei tuo harrastuskaverikaan hommaa yhtään helpottanut kyllä! Pakko päästä osallistumaan. Ihan. Joka. Asiaan.
Luumu on parantunut käpäläjumistaan tosi hyvin. Se ei ole käyttänyt venähtänyttä etujalkaansa millään lailla eri tavalla, mutta kaiketi sen oikeasti huomaa vasta sitten, kun loppuviikosta aloitellaan taas maltilliset irti lenkkeilyt. Huomasin tuossa pari päivää sitten, että se on satuttanut johonkin myös vasemman takajalan ulommaisen varpaankynnen. Kynsinauha (-valli?) on aavistuksen vetäytynyt ja tulehtuneen näköinen. Samalla saikulla selvittiin tällä kertaa, ja nyt parin päivän puhdistamisen ja Bepanthenilla rasvaamisen jälkeen sekin näyttää jo paremmalta.
Saikun aikana meidän oli tarkoitus harjoitella kosketuskeppiä. No minun oli ensinnäkin tarkoitus askarrella sellainen keppi ensin, mutta niin kuin projektini yleensä tuppaavat - niin tämäkin jäi vähän suunnitteluvaiheeseen. Sen sijaan me ollaan harjoiteltu yhtä erittäin hyödyllistä temppua, eli sellaista jossa Luumu tulee käskyllä mun jalkojen väliin istumaan. Hyödykäs temppu on ehkä siinä vaiheessa, jos Muumelosta tulee joskus kovan luokan koiratanssija. Tai kun silloin tällöin kysytään, että osaako se jotain siistejä temppuja. Jatkossa voimme näyttää sentään jotain muutakin kuin tassun antamisen. Heh.
Ainiin ja tehtiinhän me myös sellainen erittäin mielenkiintoinen eläinkoe,
jossa testattiin kumpaa Luumu valitsee mieluummin: raakaa vai paistettua jauhelihaa.
Prkl. Hävisin 1-0, kun veikkasin paistettua.
Tunnaria ollaan tehty myös sisätiloissa, ja saatiinkin itse asiassa kotiinkuljetuksena viime tiistailta Oililta vinkkejä Luumun tunnarin edistämiseen! Ihan mahtia :D Ollaan pari iltaa tehty ohjeiden mukaan sillä tavalla, että kapuloille lähetys on poistettu kokonaan, ja Luumu tekee vaan sen palautuksen niin, että matkalla on ensin oma kapula, sitten oman takana rivissä muut. Luumun pitäisi vaan siitä napata se oma muita haistelematta. Ekana iltana se haistoi oman, siirtyi melkein muille kapuloille, mutta palasi takaisin nostamaan sen oman. Hyvä poika! Nyt tokana iltana se ei haistellut omaa ollenkaan, vaan juoksi siitä yli, haisteli muut kapulat, ja palasi sitten haistelemaan ja nostamaan oman.
En nyt oikein tiennyt että miten tällaiseen toimintaan olisi pitänyt reagoida. Pitää kysäistä. Kun fiksu ja itseään säästelevä koirahan nappaisi totta kai siitä matkalta sen lähinnä sijaitsevan oman kapulan... Mutta Luumu jollain tavalla viihdyttää edelleen itseään tuhtailemalla siellä. Käsittämättömintä tässä on just se, että kun mun on toooosi vaikeeta ymmärtää että miten se muka palkkaantuu siitä, että se viettää aikaa siellä kapuloilla sen sijaan, että se vaan nopeasti hoitaisi homman alta pois ja tulisi hakemaan palkkaa. Toisaalta mietittiin silloin pari viikkoa sitten treeneissä, että ehkä siinä onkin vaan niin yksinkertainen juttu, että se tekee niin koska se voi. Jos se aloittaa tuhtailemisen, sen voisi kai kutsua tai hakea sieltä pois..?
No, nämä ongelmat ovat joka tapauksessa paljon lievempiä meillä kotona, joten ihan oikeita tunnaritreenejä päästään tekemään taas treenien alettua. Sitten sen näkee, miten tämä liike tästä taas jatkossa rakentuu. Se nyt ei joka tapauksessa ole meidän mikään koevalmiuden kulmakivi, vaan hiukan sellaista pilkun viilausta, jota on mukava tehdä kaikkien "oikeiden" ongelmien vastapainoksi.
Saas vaan nähdä että milloin me ihan tosissaan päästään treenailemaan jälleen. Me nimittäin odotellaan täällä haikaraa saapuvaksi, ja tällä kertaa se toivottavasti jättää matkastaan ihmislapsen. Kolmisen viikkoa olisi vielä aikaa varautua ja valmistautua suuren muutoksen mukanaan tuomaan pieneen ihmiseen. Vaikka ei kai sitä koskaan voi olla tarpeeksi valmis näin suuren ihmeen edessä. Odotusaika on mennyt hyvin ja hyvin nopeasti. Vatsakin alkoi näkyä vasta loppukesästä ja hiukan tiellä se on ollut vasta ihan nämä viimeiset viikot. Kovin nopeasti ei tällä ruumiinrakenteella enää juosta tunnarin palautusvaiheessakaan karkuun. Odotan ehkä vähän turhan optimistisesti oikein ruusuista lapsivuodeaikaa, jolloin voidaan kolmestaan käydä joskus vuodenvaihteen jälkeen Tsaukkilassa omatoimireenailemassa vauvan vedellessä tyytyväisenä vaunuissa sikeitä. Aika näyttää.
Eniten tietysti muuttuu arki, mitä odotellaankin pelonsekaisella innolla. Yhtään ei arvelluta, että miten Luumu mahtaa pikkukaverin ottaa vastaan. Olen hirmu onnellinen siitä, että juuri Luumu on pikkukaverin ensikosketus koiriin, sillä onhan se vaan maailman paras tyyppi ihan kaikkine luonteenpiirteineen. Se saa ja osaa olla juuri sellainen karvainen isoveli, jollainen jokaisella vauvalla tulisi olla. Huumorintajuinen, kärsivällinen ja hellä. Saattaa kyllä olla, että lelujen omistussuhteista joudutaan tulevaisuudessa keskustelemaan, mutta kaikki ajallaan. Nyt on aika vielä hetken hengähtää ja nauttia vähän pidemmästä "syyslomasta".
Tutustutaan äitiyspakkaukseen
Kootaan vaunuja.
Luumu katsoo parhaaksi pitää varmuuden vuoksi välimatkaa.
Pinnasänkykin koottiin
Ja pestiin ja viikattiin pikkuvaatteita lipastoon.
Heräsin aamulla siihen, kun Maija Vilkkumaan Kissavideoita soi päässä. Kuulin sen radiosta ekaa kertaa, enkä oikein pitänyt sitä minkäänmoisena biisinä. Siis kissavideoita? Sitten kuulin sitä enemmän radiosta ja telkkaristakin, ja ajattelin vaan, että ihan on maijamainen luikautus, mutta... njääh. Nyt se soi taukoamatta korvassani, ja se on ärrrrsyttävä. Lisäksi siitä tulee mieleen meitä viime kuukaudet terrorisoinut masokistisuuteen asti itsevarmuutta uhkuva mirri, joka vaanii meitä tuolla omakotitaloalueella kävellessämme. Se ei vaan jumankauta väistä yhtään, ja tuommoisen kaikesta liikkuvasta kiinnostuneen, matalan painopisteen omaavan katujyrän kanssa siitä on "ihan kiva" ohittaa parin metrin päästä. Lisäksi kissa kettuuksissaan lähtee vielä perään kävelemään. Eikä mitenkään päiväkävelytyylisesti, vaan sillee maailmanomistajamaisesti. Selkä vähän kyyryssä ja jokaikinen karva pörhössä.
Siinä vähän kissa-ajatuksia tiistaipäivään. Mitäs muuta meille kuuluu? No hihnalenkkiä vaihteeksi. Luumu on todennäköisesti venäyttänyt vasemmasta etukoivestaan jonkun lihaksen, ja meidän fyssarin kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen tuomittiin herra Muu (ja minut!) varmuudeksi parin viikon hihnalenkkikuurille. Se oli jo nyt sitten pari viikkoa sitten, kun Luumu yhtenä iltana ihan keskenään omien lelujensa kanssa olohuoneessa leikittyään piti tassua hetken ylhäällä. Joku pipi siihen tuli. Otettiin loppuviikko rennosti, eikä tassussa näkynyt mitään oirehtimista sen iltaleikin jälkeen. Seuraavalla viikolla treenattiin pari kertaa, ja toisen treenin jälkeen Luumu vähän kevensi samaa jalkaa kotona. Siis sillä tavalla, että hyppäsi sohvalle/sänkyyn vähän harkitummin. Hetken nukkumisen jälkeen kun vaihtoi asentoa, oli selvästi kankeampi ja varoi astumasta tassulle. Siinä tietysti yötä vasten mietin jo kaikki vaihtoehdot nivelrikosta spondyloosiin ja olkanivelen rakennehäiriöihinkin (Luumun olkia kun ei koskaan ole kuvattu), kunnes sitten seuraavana aamuna keskustelu ihanan fyssarimme kanssa toi taas vähän realiteetteja tähän arkeen.
Sen illan varomisen jälkeen Luumu on käyttänyt jalkojaan ihan normaalisti, ja ollaan tehty ihan suht pitkiäkin hihnalenkkejä. Ihan pyllystä tämä silti on, kun me jouduttiin nyt tämän takia perumaan meidän täksi päiväksi varattu yksäri Oilille, ja nyt mulla olisi muutenkin ollut enemmän aikaa puuhailla kaikkea hauskaa, kun olen enemmän tai vähemmän lomalla. Tuomio hihnalenkkeilyyn on toisaalta tehnyt ihan hyvää meille kummallekin, sillä olen hiukan joutunut joustamaan pois mukavuusalueeltani. Luumu kun on niin helppo viedä tuonne metsään tai pellolle juoksemaan, ja nyt me ollaan oikeasti jouduttu kävelemään (ja käyttäytymään) tuolla ihmisten ilmoilla. Luumun ohitukset ovat täällä meillä edelleen vähän mitä sattuu... Kierrokset nousevat niin että vauhti kiihtyy ja karvat saattavat vähän hännäntyvestä nousta pystyyn. Muualla menee useimmiten kuin vettä vaan. Itsekin jouduin Auranlaaksossa kinastelemaan erään mamman kanssa koiran taluttamisesta ja polkupyörän kilikellon soittamisesta. Aijai, tarttisko käytöskoulutusta tässä hihnan kummatkin päät..?
Treeneissä ollaan sentään saatu ennen tätä hihnalenkkituomiota oivalluksia, ja ehkä mä olen antanut meille vähän liikaa löysää viime kuukaudet ja suhtautunut Luumuun vähän niinkuin eläkeläiseen. Me kun ollaan heinäkuun lopun kisojen jälkeen oltu semisti tauolla. Ja koska muutenkin treenataan nyt lähinnä uusia juttuja sisältäviä uusia liikkeitä, pitäähän sen olla koko ajan hauskaa, eikä virheistä voi sakottaa, niinkö? No ei nyt sentään, mutta niin me ollaan aika pitkälle pari viime kuukautta treenattu. Ollaan yritetty rakentaa uusia liikkeitä mukavuusrajojemme sisäpuolella pysytellen, ja jos joku asia ei ole kerta kaikkiaan ottanut onnistuakseen, se on suunnitteluvirhe, eikä koiralle voi tässä antaa yhtään vastuuta..?
Elina piti meille vähän semmoiset kurinpalautustreenit viime viikolla, ja vaikka tehtiin kiertonoutoa, joka on uusi liike, pitää sen koiran silti kuunnella! Olen liikaa jämähtänyt "uusi liike" -ajatukseen, ja antanut Luumulle toooosi paljon löysää pöllöilyn suhteen. Eihän siltä tietenkään voi vaatia koko liikkeen osaamista tuosta noin vaan, eikä edes yksittäisten palojen vielä, mutta ei nyt sentään ihan perusjutuista pitäisi löysätä. Luumu on tosi taitava sellaisten asioiden erottelussa, joita me ollaan treenattu (kuten merkki/kapula ja kapula/ruutu). Hoksottimien päällekytkentä ja näin ollen kuuntelutreenin onnistuminen on hoitunut ennenkin pikkukoiralta nopsaan, joten missä nyt vika? No siinä kun se ohjaaja ei vaadi tarpeeksi. Jos sen antaa olla ihan hyvä, niin sitähän se on: ihan hyvä! Mut kun me halutaan olla erinomaisia, loistavia ja mahtavia! Asennetsekki tähän treenaamiseen tuli siis juuri oikeaan aikaan meille.
Käytännössä mikä näihin fundamentaalisiin pohdiskeluihin ajoi oli kiertoon lähettäminen esteen ja kapulan ohittaen. Ollaan hinkattu kiertoa erikseen ja nyt viime ajat enemmän nouto/hyppy-kombinaatiota. Alunperinhän tarkoitus oli rakentaa liike sillä lailla, että kaikki ne kamat on koko ajan siinä mukana. Siinä on vaan niin hitonmoinen rakentaminen, että laiskuudesta johtuen ei juurikaan olla tehty niin. Nyt kun kiertoon on ollut kuitenkin tosi kova veto, päätin kokeilla kierron suorittamista niin, että Luumu joutuu matkalla ohittamaan vasemmalle jäävän esteen ja kapulan. Sinne kapulallehan se tarjosi pari kertaa pönöttämistä. Ja jännästi ei kuitenkaan ollut nostamassa kapulaa, vaan ihan kuin tyhjää lyöden sekoittanut käskysanat keskenään, että "kierrä" tarkoittaakin todellisuudessa "mene pönöttämään kapulan taakse samalla tavalla kuin merkissä". Eli siis ihan kuuntelutreeniksi meni. Tämä osuus oli kuitenkin ihan parilla toistolla hoidettu, heti kun osasin kunnolla puuttua Luumun hölmöttelyyn. Saamani palaute lämmittää vieläkin mieltä. "Sul oli äsken nyt ihan liian hauskaa siihen nähden miten se pöllöili!"
Mutta mutta. Vimpaksi toistoksi piti tuon videon jälkeen tehdä vielä yksi otos nouto/hyppy-yhdistelmää, joka on sentään viime aikoina sujunut ihan hyvin, kun kapula on ollut jonkun verran vinossa (eli este paremmin siinä palautusmatkalla). Nyt Luumu jätti taas esteen kaikesta huolimatta välistä... Vaikka se taktiikka siitä, että kapulaa siirretään aavistus reunempaan, on toiminut, ei se ehkä kuitenkaan vie tätä liikettä eteenpäin. Sillä vaan helpotetaan koiraa, eikä sen koiran tarvitse tässä kuunnella yhtään. Tehtiinkin ihan perushyppynoutotreeniä, jossa Luumu ja kapula olivat sijainneissa x ja y esteen takana ja minä vielä vinossa esteeseen nähden (2,5 metriä esteestä oikealla). Ja jumaleisson miten taas kasvoi "legendaarisesti luuta otsaan", sillä Luumulla meni aivot ihan jumiin! Se ei kyennyt edes yksinkertaiseen nouto/hyppy-erotteluun, vaan se joko haki (jolloin ei enää hypännyt) tai sitten se lähti suoraan hyppäämään hae-käskystä. Ja voi vitsi että me hinkattiin sitä.
Tärkein oivallus tästä treenistä oli ehdottomasti, että Luumun motivaatiota hypylle on lisättävä. Hyppääminen itsessään ei ole sille arvokasta, vaan se on aina keino jonkun suuremman saavuttamiseen (kapula, luoksetulo). Totta kai sen pitää myös kuunnella, mutta sen pitäisi myös voimakkaammin hakeutua esteelle. Samalla tavalla kuin se hakeutuu kapulalle tai vaikkapa kiertoonkin tällä hetkellä. Kun saatiin se perus Luumu-kapula-este -ketju edes jotenkuten toimimaan helpotetuilla etäisyyssuhteilla, siirryttiin tekemään hyppäämisen motivaatiotreeniä. Siis just sitä aivotonta pentutreeniä, että avustaja pitää esteen toiselta puolelta koirasta kiinni, ja sitä hetsataan ohjaajan luo ihan hulluna. Nämä meni tosi hyvin, ja Luumu sai tästä ihan hurjana palkkaa. Muutaman toiston jälkeen pystyttiin jo siirtämään mua taas oikealle ja toisaalta taas myös Luumua vähän enemmän keskilinjan suuntaan - JA ILMAN ETTÄ ESTEEN ARVO YHTÄÄN LASKI! Jos Luumu sattuikin tässä tulemaan suorinta tietä palkkaa hakemaan, appari haki sen takaisin lähtöpisteeseen (hei ai kauheeta nyt sää unohdit kokonaan hypätä!) ja tehtiin uudelleen hiukan helpommalla kulmalla esteeseen nähden.
Vaikuttaa aina, että me vaan juoksennellaan onnellisina ja hymyillään kameralle... Mutta todellisuudessa Luumu puuhailee just tätä näillä meidän peltolenkeillä xP Nuuskuttelee ympäriinsä ja märehtii.
Vihdoinkin tuntuu, että ollaan joku klikki saatu auki tämän kiertonuodon kanssa. En malta odottaa, että päästään taas treenaamaan hyppäämistä Luumun lomalomasen jälkeen. Ja ihan uskomatonta, mutta tuntuu, että samalla treenikerralla keksittiin jotain uraauurtavaa myös Luumun tunnariin! Mutta se on seuraavan postin juttuja taas jo. Nyt lähdetään käymään Kaarinassa kangaskaupassa ja tehdään siellä kulmilla päivän pidempi hihnalenkki. Ja toivotaan kovasti ohituksia. Ja vähemmän vaarallisia pyöräileviä mummoja.
Tässä vielä kevennys noista samaisista treeneistä. Harvoin Luumu mitään asiaa pelästyy, mutta nyt oli laumallinen juoksevia pikkutyttöjä liikaa. Hih!
