Juuttipatukkatyttö

Huomaan, että mulla jää välillä "radio" päälle. Sitä kun tulee höpöteltyä Kirppuselle (joka on muuten 5 kuukautta vanha tänään!) kaikenlaista tajunnanvirtaa ja taustamölinää. Esimerkiksi autossa se pysyy pidemmän aikaa tyytyväisenä, kun kerron sille, että juu ja nyt tuolta oikealta tulee punainen auto, se on volkkari, ja sitten siinä vasemmalla on nesteen huoltoasema, siellä äiti tankkaa silloin tällöin, bensa on kallista, näin on, kohta ollaan kotona, nyt ollaan jo ravattulassa, hetki vielä, ihan kohta. Kotona Kirpun korvaan samalta kuulostavat lätinät, hieman eri sisällöllä: joopajoopa, pitäiskös vaihtaa se vaippa, niitä vaippoja sitten kuluu ja kuluu, semmoista se on, olet iso poika jo, vautsivaude miten hienosti melkein siitä ympäri käännyit, mites se vaippa, käydäänkö vaihtamassa... 

Kun sitä mölinää ylläpitää melkein koko hereilläoloajan, se alkaa tarttua tilanteisiin, joissa sitä ei ihan välttämättä tarvitsisi olla. Huomasinpa tuossa koirien kanssa peltolenkillä juttelevani niillekin jo samaan tapaan. Voi vitsi että onkin hieno ilma, kova tuuli, aika kylmä, mutta aurinko paistaa, onpa kiva ilma. Luumu, joka on siis aina kuvitellut olevansa yksi meistä ihmisistä, on aina kuunnellut mun juttuja tosi tarkkaan, ja joku koiranpsyyketutkija saisi varmaan kirjoitettua aika pitkän sanakirjan sen tunnistamista sanoista ja lauseenparsista. Mutta nyt Luumukin on jo luovuttanut mun suhteen. Se saattaa meillä sisällä reagoida enää aniharvoin tulee-verbiin, usein silloinkin turhaan (kakka, paukku, pukla, koska iskä, kyllä se iskä pian tulee). Painokas jasso tai nonni ovat myös niitä, mistä se vielä ikuisena optimistina pitää kiinni - tällöin ihan taatusti tapahtuu jotain!

Vaikka 99 prosenttia kaikesta suustani ulospäästämästä on ihan taatusti epäolennaista kaiken järkevän elämän näkökulmasta, Mooi-likkakin on suureksi ilokseni alkanut kuulostella mua paremmin! Huomasin tuossa jo pari viikkoa sitten, että se on hihnalenkilläkin jotenkin paremmin mua kohtaan "auki". Ja siis ihan vaikka en mitään sanoisikaan. Jos Luumu pysähtyy vaikka nuuskuttelemaan jotain, Mooi saattaa katsahtaa muhun sen sijaan että se vaan eteenpäin tuijottaen odottaisi matkan jatkumista. Ja saati jos mä sanon jotain, ihan mitä vaan, niin se on jo tosi hyvin hereillä. Se tietää, että vaikka melkein kaikki mitä toi nainen sanoo, ei tarkoita yhtään mitään, osa siitä on kuitenkin Luumulle merkityksellistä (Luumun neljän vuoden redundantin mölinän kuuntelun tulos!), ja usein se tarkoittaa a) palkkaa b) suuntaa c) vauhdin pysähtymistä d) ohitustilannetta e) hihnan korjaamista kainalon alta tassua nostamalla jne. you name it. Mulla on lenkillä aina nameja taskussa ja vaaniskelen hyviä tilaisuuksia päästä palkkaamaan satunnaisesti (esim. omatoimisesta kontaktin tarjoamisesta) ja toisaalta myös harjoiteltavista asioista (vaikeat ohitukset, asioista luopumiset jne.). Olen vihdoin saanut jotain tolkkua myös kahden koiran kanssa ohittamisiin (palaan tähän vielä toisessa postissa!), ja tässä kun käytän Luumulle tuttua korkeaoktaavista nimivahvistetta, Mooi varmaan kuvittee, että Luumun nimi on meillä joku palkkamerkki xP (Ihan oikeesti! Se on alkanut salamannopeasti kääntyä hakemaan palkkaa, kun sanon Luumu! Eihän meidän mitään hätäluoksetuloa tarvi rakentaa; riittää kun huudan Luumua, niin kummatkin tulee luokse piapiapiapian!)

Oli mulla ihan oikeaakin asiaa, eikä vaan tätä ainaista tyhjän mölisemistä ;) Availlaan vähän sitä työnkuvaa, johon Mooi meillä pestattiin, eli tokokoiran virkaa Mooin näkökulmasta. Enhän mä sinänsä olisi tarvinnut toista koiraa, kyllä Luumussa on koiraa ihan riittämiin. Mitä en olisi ikinä kuvitellut vielä neljä vuotta sitten sanovani, mutta fakta vaan on se, että jos haluaa harrastaa koiraurheilulajia, on oltava niitä koiria, monikossa. Kyllähän Luumun kanssakin vielä riittää ihan pelkästään tokon saralla tekemistä (aloitetaan vaikka tästä ihan pikkuruisesta projektista nimeltä EVL-kisakuntoon saaminen uusilla säännöillä...), ja fingers crossed, se on pysynyt terveenä, joten sen kanssa on saanut puuhastellakin. Ihan pian alkaa kuitenkin olla käsillä se tilanne, että jotta homma pysyisi itselle mielenkiintoisena, olisi Luumun kanssa aloitettava uusi laji (mikään, YHTÄÄN mikään ei voi olla niin siistiä kuin TOKO, kuningastoko, lajeista päälliköin!), tai mun hankittava uusi koira, jonka kanssa voimme tehdä kaiken sen saman työn uudestaan ja mahdollisesti reilusti päälle vielä, mikä Luumun kanssa on tehty. Summasummarum. Mooi tuli meille täysivaltaiseksi perheenjäseneksi samalla kun se tuli ensisijaisesti harrastuskoiraksi.

Ihan just nyt mä en olisi uutta harrastuskaveria tarvinnut (koska Kirppu ja siihen liittyvä akuutti aikapula), mutta tilaisuus teki varkaan, tai tässä tilanteessa adoptoijan. Kirjoitin aiemminkin, että mulle oli tosi tärkeää, että mä oikeasti tykkään Mooista täysillä. Vaikka olo oli siinä kohtaa vähän kuin toisten elämän raunoiden ympärillä kaartelevalla korppikotkalla, kyselin ihan hirveän yksityiskohtaisesti Mooin ominaisuuksista jo ennen sen näkemistä edes. Onko se vilkas, energinen, miten se leikkii, lähteekö saaliille, miten palkkautuu muuten? Moni saattaa pitää tätä perheenlisäystä "hyvänä tekona", mutta auliisti myönnän, että ihan itsekkäistä syistä Mooi meille muutti. Ehkä kaikkein tärkeimpänä asiana noin niinkuin harrastuskoiran näkökulmasta pidin sen vilkkautta ja vietikkyyttä. Totta kai sitä voi ihminenkin oppia, ja omaa tapaansa tehdä ja harrastaa uuden koiran kanssa on joka tapauksessa muokattava, mutta ajattelin, että jos se ei ole saalisviettinen, mä en pysty tekemään sen kanssa mitään. Jos se ei leiki mun kanssa, mä en voi tehdä sen kanssa mitään. Leikkimisenkin voi opettaa ja sen pystyy oppimaan, mutta jotenkin Luumun kautta sellaisesta sisäsyntyisestä halusta leikkiä on tullut mulle tosi tärkeä ominaisuus. 

Mooi on ihan täydellinen harrastuskoira mulle. Ollaan tässä parin kuukauden yhdessäelomme aikana päästy tietysti raapaisemaan vasta pintaa, mutta siitä likasta löytyy energiaa, löytyy moottoria, löytyy motivaatiota, löytyy saalisviettiä, löytyy keskittymiskykyä ja löytyy asennetta! Aijettä siinä on siis ihan kaikki tuossa noin vaan valmiina lautasella, senkuin poimit vaan! (Välillä jopa mietin, että olinko sittenkin liian itsekäs, kun sen meille otin. Mulla kun ei ole juuri tällä hetkellä ihan hirveesti aikaa edes panostaa siihen, ja ihan kuka tahansa olisi saanut siitä niiiiin mahtavan treenikaverin. Tosiasiahan on kuitenkin, että äitiyslomastani huolimatta meidän koirat saa varmasti enemmän niille tärkeitä resursseja (ulkoilua sekä hihnassa että irti, ulko-/hallitreenejä pari kertaa ja vieläkin useamman kotitokosession viikossa) kuin mikään keskivertosuomalaisturre. Ero on vaan aika suuri siihen verrattuna, mitä me vaikka toissakesänä Luumun kanssa tehtiin: viidet-kuudet treenit viikkoon.)

Mooista on kasvanut siis kaikin puolin mun käyttööni ihan huikea tyyppi. Sen kanssa ei ole tehty juuri mitään, mikä on aina parempi mulle, koska voin opettaa kaiken alusta pitäen ihan omalla tavallani. Mulla ei ole vielä mitään selkeää suunnitelmaa siitä että mitä kaikkea pitäisi nyt aluksi tehdä ja missä järjestyksessä. Tavoitteena on nyt alkuunsa tehdä koko kesä suhde- ja asennejuttuja. Eli kasvaa yhteen ja opetella että mitä se tokon tekeminen meikäläisen kanssa tarkoittaa. Ehkä suurimpana haasteena näenkin tällä hetkellä sen, että miten mä pystyn saamaan tokosta Mooille yhtä tärkeää kuin mitä se on Luumulle. Luumu tietysti kun on pienestä asti tehnyt tätä meidän tavalla, syttyy jo pelkästään ajatukseen tästä lajista. Se ei tee tätä palkalle, ei millekään makkaransiivulle tai narulelulle. Enemmän se tekee tätä mulle, mutta vielä enemmän itselleen. Jos vaan koira voi jotakin asiaa rakastaa, Luumu rakastaa sen tokoa. Mulle on nyt tällä hetkellä ihan sama että oppiiko Mooi tämän vuoden puolella tulemaan perusasentoon tai saatikka onko sen perusasento millisuorassa vai ei. Mulle on paljon tärkeämpää, että se syttyy tälle lajille ja yhdessä tekemiselle. Että sillekin tulisi jossain kohtaa sellainen olo, että se ei tekisi mitään muuta niin mielellään, kuin just tätä ja just mun kanssa. 

Niinpä me ollaan hallilla lähinnä leikitty. Jo heti alusta Mooista näki miten hienosti se jotenkin keskittyy yhteen asiaan kerrallaan. Väkisinkin vertaan Luumuun (koska en muuhunkaan voi verrata), mutta jos Luumun olisi tuonikäisenä ja tuolla kokemuspohjalla vienyt ekaa kertaa suureen agilityhalliin, jossa muilla kentillä kiihkeät agsatykit kiljuvat esteitä rämistellessään, se olisi ollut jotain ihan muuta kuin mun kanssa siinä. Mooi kykeni ihan helposti leikkimään ja jopa tekemään jotain helppoja istu-harjoituksia naminheittelyn lomassa. Kontaktia ja yleistä mun kanssa olemista ollaan vahvistettu myös alusta pitäen. Myöhemmin ollaan tehty hallilla "liikemäisempiä" juttuja, mutta niitäkin lähinnä vauhdikkaasti ja leikin varjolla. Luoksareita hetsaten, avustajan kiinnipitämänä, lelulle ruutuun lähetystä jne. Enemmän keskittymistä vaativat jutut ollaan tehty kotona.

Nyt kun ulkotreenikausi on ihan hyppysissä, ollaan taas palattu vähän enemmän alkuun, ja leikitty vielä enemmän. Ulkona on ihan erilaiset häiriötekijät, ja jos Mooilla kerkesi jo muodostua hallista semmoinen olo, että se tietää että siellä tehdään tokoa, ulkokenttä on paljon hämärämpi käsite koiralle, jolle sillä ei ole ollut lähes kahteen vuoteen minkäänlaista merkitystä. Käytiinkin viikolla Metsämäen suurensuurella hiekkaparkkiksella vähän leikkimässä ja tekemässä pari hetsiluoksaria. Siellä on aina se hevoshäiriön mahdollisuus, joten tässä pitää itsekin muistutella taas itseään. Mitään hallintajuttuja ei voi pitää itsestäänselvyytenä Mooin kanssa, mikä on tietysti mulle vaikeaa, kun Luumun kanssa on ollut jo niin pomminvarma meno lähes ja ihan missä vaan. 

Mooi pääsi testailemaan erilaisia leluja, ja erityisesti juuttipatukka oli tytön mieleen!
Kuvat on ottanut helmikuun alussa Anne Saari.

Mutta sitähän se on. Oppia ikä kaikki, ja projekti nimeltä Mooi tekee mulle ihan käsittämättömän hyvää. Mitä sitä nyt on parin kuukauden ajan kerinnyt tarkkailemaan, uumoilen, ettei sen kanssa tarvitse tehdä läheskään niin hirveitä määriä mitään häiriötreenejä mitä Luumun kanssa. Mutta toisaalta taas Luumua on aina yhdistänyt muhun sellainen näkymätön napanuora, joka katkeaa varmaan lopulta vasta haudassa. Luumu on kaikesta kreisiydestään huolimatta semmoinen mammanpoika, mun sielunpala. Mooi taas seisoo enemmän omilla jaloillaan, se on enemmän oma yksilönsä. Toisaalta se on hirmu kiltti ja haluaa tehdä niin kuin sanotaan. Toisaalta se on, tietysti ikänsäkin puolesta, tosi vallaton ja maailmalle avoin. Tie on sille auki ihan mihin vaan, ja mä en voi muuta toivoa kuin että se ottaisi mut mukaansa mihin se ikinä onkaan menossa.

I Was Born in a Flame

Aijettä kun kevätaurinko lämmittääkin jo mukavasti! Törmäsin taannoin Facebookissa tämmöiseen hauskaan piirakkadiagrammiin, ja se kuvaa kyllä ihan täydellisesti "maalla" asumisen fiiliksiä. Käytän lainausmerkkejä, koska ihan oikeasti maalla asuvat varmaan hymähtelisivät pöyristyneinä ja pyörittelisivät silmiään tälle mun maalaistelulle. Mut verrattuna moneen muuhun paikkaan, Vanhalinnakin on maaseutua. Etenkin jos niin haluaa itse ajatella.

Tää kaavio on napattu täältä.

Tuossa kun ulkona on jo nelisen astetta lämmintä, en ole koirilla pitänyt edes takkeja päällä. Keväällä aina herään vähän siihen, miten kivalta Luumu on noin niin kuin alasti näyttänyt. Nyt kun niitä on kaksi, ne näyttää tietysti tuplasti kivammalta. Tuommoisesta lähes karvattomasta koirasta kun näkee ihan äkkivilkaisullakin että missä kunnossa se on. Luumukin on nyt poikkeuksellisen hyvässä kuosissa, kun se vielä tuossa loppuvuodesta oli ehkä inasen pläski. (Ja se oli siis fyssarillakin juuri, kuulemma keskivertofyssariasiakasta paljon paremmassa kunnossa, jes!) Ollaan käpytelty ihan hyviä määriä vaunun kanssa ja pellolla käyty hangessa muotoilemassa itse kunkin pebaa parempaan kuosiin. Ilman takkeja kummatkin koirat näyttävät omaan silmään nyt tosi kivoilta. Löytyy vyötäröä ja sopivasti lihasta, jota ei tietty koskaan voi olla liikaa. Ja nyt kun tässä ihan kehulinjalle lähdettiin, niin tykkään jotenkin ihan kamalasti siitä minkä mallinen Mooi on. Se on sillee kivan muodokas, eri tavalla mitä Luumu. Ja nopeasti siitäkin näkee muutoksen kyllä. Siis kun ollaan tietysti jouduttu vähän tyhjistä "arpomaan" tuota ruokavaliota. Eilenkin kun lappasin iltalenkin jälkeen lampaan rasvaa Mooin ruokakippoon, tsekkasin sen vyötärön tilanteen siinä kun se iltaruoan laittamistani päivysti, ja päätin laittaa vielä yhden lusikallisen. Niin kuin erityisesti harrastavien koirien kanssa pitäisi ollakin, mulle on tosi tärkeää, että mun koirat on hoikkia ja hyvässä lihaskunnossa. En mä itsekään sohvalta lähde rykimään maratoonia.

Mitäpä muuta tänne kuin kevättä. Kirppunen hulinoi nyt neljän kuukauden ikäänsä ennen kuin aloittaa taas jonkun uuden vaiheen. Sitä saapi nukuttua välillä paremmin, välillä huonommin, mikä näkyy tietysti haukottelun määrässä. Koirien kanssa ulkoilu on edelleen ihan huikea henkireikä, mutta kieltämättä hallille raahautuminen kaiken tämän tavaramäärän kanssa käy joskus raskaaksi. Etenkin nyt, kun olen vielä kaiken tämän rumpan päälle tehnyt muutaman viikon ihan oikeita töitäkin, ollaan halleiltu vain noin pari kertaa viikossa. Mutta aina voin palata virkistävään ajatukseen: kevät! Kirppu kasvaa ja kehittyy, mikä on samalla ihanaa mutta myös ajan kulumisen tiedostaen surullista. Nyt se jo tarttuu aktiivisesti esineisiin ja vie niitä suuhunsa! Meinasi kyynel vierähtää silloin kun se vasta oppi kohdistamaan katseensa ja alkoi sitä kautta luoda Luumun kanssa ihan uudenlaista konneksönia. Tai miten se tuijotti Mooia ihan erityisen tarkasti silloin kun se meille tuli, onhan se ihan erinäköinen suurien tummien silmiensä ja valkoisen naamansa kanssa. Ja nyt kun Kirppu on ymmärtänyt käsiensä olemassaolon, se haluaa tietysti kokeilla miltä nuo koirat tuntuvat pikkunäpeissä. Varokaa vaan, kohta se lähtee jo liikkeelle!

Joopajoopa. Asiaan. Käytiin lauantaina illalla tekemässä pitkästä aikaa kisanomainen treeni, kun sunnuntaina oli taas hallilla koe, niin päästiin ihan autenttiseen ympäristöön. Eipä jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa, tai nimenomaan jäi. Luumu pääsi kuin pääsikin tekemään yhden koirakon kanssa EVL-paikkista, ja vitsi miten mä olin siitä kyllä ylpeä! Purin sitä ihan hetken siinä ennen leikittämällä ja teettämällä pieniä seuruu- ym. harjoituksia (jotta oltais vähän niinkuin töissä). Voi vitsi miten se oli kyllä kiva! Se oli tosi hereillä, tosi tarkkana ja huikeessa vireessä! Ihan liekeissä! Sama jatkui paikkiksessa. Se oli ihan mahtavan aktiivinen ja tarkkana. Siitä todellakin näki, että tämä on sille nyt ihan hurjan tärkeää. Mistään ei tainnut tulla mitään sanomista muuta kuin että lopun sivulletulossa taisi vähän pomppasta. Hieno Luumu!

Ehkä sinänsä harmi, ettei tuosta briljantista paikkiksesta tullut napattua videota, koska se olikin ainut julkaisukelpoinen asia siltä illalta. Se kiva maltillinen liekki kasvoi nimittäin ekan neljän liikkeen pätkän aikana valtavaksi roihuksi, eikä pikkuäijällä pysynyt polla kasassa enää. En mä mitään muutakaan selitystä siihen keksi, että miksi kun se tasan tarkkaan näki missä ruutu on, se päätti kuitenkin käydä juoksemassa yhden merkin kautta ja lähteä sen jälkeen noutamaan kehän laidalle jätettyä kapulaa... Kisatreeniin oli siis suunniteltu ihan kaikki EVL:n liikkeet, projektiliikkeet (seuruu, kaukot ja ruutu) tosin rutkasti helpotettuina. Aloitettiin lyhyellä seuraamisella aidan vieressä, jotta ei pääse poikittamaan. Jatkettiin zetalla. Se oli ihan OK, tosin seuraamista saisi siinäkin viilata. Kolmanneksi oli ohjattu, joka on kyllä Luumun bravuureja. Oli tosi hieno, nopea ja tarkka - paitsi että palautuksessa kävi joku työtapaturma, ja kapula tippui sinne mun taakse. Nosti kyllä ilman että edes käänsin katsetta sinne päin, mutta luovutuksessa puri aika pahasti kapulaa. 

Ohjatusta sai kuitenkin ihan hyvän sosiaalisen palkan, että ei se nyt siitäkään voinut johtua toi ruudun kömmähdys. Tehtiin niin kuin viimeksikin kisatreenissä, eli vein Luumun ennen liikkeen alkua siihen ympyrälle, josta sen olisi vain pitänyt käsimerkistä löytää ruutuun. No eipä löytänyt ekalla, ja tokalla kun se sille oikein kunnolla bongautettiin ja se sen taatusti näki, se tosiaan valitsi käydä tekemässä jotain ihan muuta. 

En nyt oikein osaa näperrellä tästä mitään kattavaa analyysiä, muuta kuin että eipä tosiaan tullut mikään hinku kisaamaan vielä pitkään aikaan. Me ei tuossa tilanteessa hinkattu sitä ruutua sen enempää, vaan pidin kevyen puhuttelun "ympyränjuoksemisen" törkeydestä ja tehtiin loppuun suora luoksari, jotta pääsin kisapalkkaamaan. Luumu pääsi vielä tauon jälkeen tekemään ruutua (sen sijaan siis, että oltaisiin tehty ne loput neljä liikettä, jotka olin suunnitellut). Ihan samalla tavalla tehtiin. Muumelo ympyrään seisomaan ja siitä lähetys ruutuun kahdelta eri sivulta. Heti löytyi ruutu ja oli vielä tosi mahtava paikka siellä keskellä lähellä takanauhaa. Silloin paikan päällä mietin, että kun sillä on niin kova veto ollut ruutuun ja se on sen mielestä hauskaa, että miksi se valitsi kuitenkin mennä tekemään jotain muuta. Sitten mietin että jos se ei kuitenkaan toisellakaan kerralla oikeasti nähnyt sitä ruutua..? (Erittäin epätodennäköistä!) Paljon todennäköisempää on, että Luumuun iski taas se avaran tilan hulluus, eli sen mielestä on vaan niiiiin siistiä päästä juoksemaan isossa tilassa, että se ei kyennyt pitämään päätään kasassa. Tämä näkyi nimittäin vielä siinä, kun mentiin kehän ulkopuolelle kisapalkkaamaan, sehän nappasi sen palkan ja juoksi sen kanssa saman tien takaisin kehään kaksi muijaa kintereillään kuuntelematta sen jälkeen enää yhtään mitään. Voin kertoa, että se leikki loppui erittäin lyhyeen.

Onhan tässä toki vielä muitakin tulkintoja, kuten että se harmistui ohjatussa käyneestä kömmähdyksestä eikä pystynyt enää keskittymään tai että oikeasti kuvitteli juoksevansa ruudun merkille tai jotain... Itse uskoisin kuitenkin tässä olevan käsillä taas sen jokakeväisen riesan, eli sen kun ollaan koko talvi treenattu ahtaissa sisätiloissa, ja saa sitten ulos siirryttäessä muutaman treenikerran käyttää korvien etsimiseen. No eihän me nyt tietysti lauantaina ulkona oltu, mutta samaa vastaava tilanne. Liikaa tilaa Muumelon juosta ympyrää, ei kykene pikkukoira paketoimaan hermojaan! 

I was born in a flame
Mama said that everyone would know my name
I'm the best you ever had
If you think I'm burning out, I never am
I'm on fire!

Kuvat on joskus tammikuussa ottanut Anne Saari!

No mutta, toisaalta harmi että ei päästy tekemään lauantaina meidän kisatreeniä loppuun asti, koska ihan mielenkiinnosta mukana olisi ollut nyt myös kokonainen kiertonouto! Ens kerralla sitten... Mooikoiranenkin oli lauantaina mukana, ja teki tiukemmanpuoleisen aikataulun takia pelkästään kontaktijuttuja ja lelu kainalossa mun kanssa -kävelyä. Mooin treenimuistiosta voi halukkaat katsoa, mutta Mooihan on jo päässyt tekemään "ihan oikeitakin" juttuja, kuten ruutua ja tunnaria. Vaikka tietysti leikin varjolla näitä oikeita liikkeitä harjoitellaankin, pidän itse treenaamisen ja tokon ytimen opettelua paljon tärkeämpänä asiana. Eli loppujen lopuksi pelkästään kontakti- ja mun kanssa -kävelytreeni ovatkin oikeastaan just niitä tärkeitä kontakti- ja mun kanssa -juttuja, joita jokaisen tokoa aloittelevan koiran pitäisi lähes joka kerta muistaa tehdä :D

Tässä vielä video Mooin ekasta hallikerrasta. Mooin tokoposti on vielä tuloillansa - tällä kertaa keskityttiin lähinnä tuon harjaantuneemman leiskautuksiin. Aijuu ja pistetään vielä Luumun luoksaritreenistäkin. Muistaakseni tätä ei oo ollut täällä vielä. 

On helppoa näyttää fiksulta, kun toinen on vähän onnellinen

... tokaisi meillä käynyt ystäväni viitaten ensimmäisellä Luumuun ja toisella Mooiin. Kyllähän Mooin muutto meille vähän ikäännytti Luumua - tai pikemminkin fiksuunnutti. Kun taloon tulee nuorempi koira, sillä vanhemmalla nousee se vähän kupoliin ja sitä pitää käyttäytyä niin siivosti, niin siivosti. Tämäkin on toki suhteellista, mutta ihan joka ikinen meillä käynyt on sanonut jotain siihen malliin, että "Luumuhan tuntuu oikein rauhalliselta nyt". Kyllä sekin käy vieraat morjenstamassa, mutta aika nopeasti vetäytyy omiin oloihinsa ja jättää Mooin hepuloimaan yksinään. Ennenhän Luumu oli se, jolta vieraat eivät ärsyttävyyteen asti saaneet koko illan aikana rauhaa, kun se kuljetti retuutettavaksi milloin ikean rottaa, milloin mitäkin. Tässä onkin pistänyt miettimään, että kun kaksi aikuista koiraa tapaa, mistä ne tietävät minkä ikäisiä ne ovat suhteessa toisiinsa..?

Meillä vaihtui Instagramissakin nimimerkki: @fruitcakebakery 

Mooi nyt ei tietysti mikään hedelmä ole, mutta se voi olla poikkeus sääntöön, ja kaikki me sovitaan ton
fruitcake-määritelmän alle ihan hyvin xP 

Luumu oli tietysti hirmu iloinen, kun Mooi tuli meille. Alkuun pidettiin kiinni säännöstä, ettei sisällä riehuta, mutta sittemmin pienet painit olohuoneen paksulla villamatolla on sallittu (vitsi että siitä muuten lähtee paljon sitä villakuitua tai mitä se on! Joka päivä saisi olla imuroimassa!). Mooi on tietysti laumassa eläneenä staffipainiin tottunut, mutta Luumu on saanut vähän harjoitella erilaisia otteita. Alkuun se oli koko ajan katollaan ja vastaanottavana osapuolena Mooin kiskoessa sitä huulista ja kaulanahasta. Nyt monen viikon harjoittelun jälkeen Luumukin ottaa jo Mooista samalla tavalla kiinni, ja välillä ne onkin kuin kaksi luonnonvoimaa, kun ne painivat menemään. Siinä huonekalut tanssii, hampaat kalahtelee, tanner tömisee ja liha liikkuu. 

Ja totta kai kun leikki on noin käsittämättömän fyysistä, olen itsekin saanut harjoittaa hermojani sen katselemiseen. Pari kertaa jompikumpi on vinkaissut, mikä tietysti tarkoittaa vähintään, että nyt meni jommallakummalla ristari, selkä tai ihan mikä vaan ruumiinosa. Yhden kerran olin jo sydän kurkussa lähes puhelin kädessä soittamassa eläinambulanssille (olispa sellaisia!!), kun ihan rauhallisen näköisessä pelmuamisessa Luumu kiljaisi oikein kuuluvasti ja nousi lattialta traumajalka jäykkänä sivulle törröttäen. Muutaman mielessä mutissun voijumalautan jälkeen asiaa lähemmin tarkasteltuani löysin kintereen sisäpuolelta ihosta pitkän verestävän naarmun. Nyttemmin olen itsekin oppinut nämä leikin "säännöt" paremmin, enkä ihan sydän syrjälläni koko ajan täällä rauhoittavia popsi.

Ihan ekoja yhteiskuvia 

Vaunulenkillä 

Äiti mitä sä istut tääl takkahuonees vaan koneella...?  

Luumu odottaa ruokaa tai ulosmenoa eikä Mooin pelleilyt kiinnosta just nyt xP 

Kun rakkautta ensisilmäyksellä muuttui koirien kesken avoliitoksi tai vähintään kämppissuhteeksi, Luumukin riisui vaaleanpunaiset linssinsä. Se on ollut kyllä melkoinen draamakuningatar, kun se tajusi että ei hitt*, tuo jää meille! Ihan parhaimpana esimerkkinä nostan vaikka draamailun koiraportin takana, nyt kun sellaisen keittiön ja olohuoneen väliseen ovenpieleen saimme. Olen viikon verran naksutellut koirille keittiössä omassa rauhassa vuorotellen jotain pientä. Jumaleisson sitä ekaa kertaa, kun Luumu joutui olohuoneeseen portin taakse. Se katseli sieltä meidän treenausta sen näköisenä kuin sitä olisi vähintään koko elämä läiskitty nahkavyöllä persuksiin. Siis ettäkö MINUN äiti tekee MINUN keittiössä MINUN naksulla MINUN tokoa TUOLLE koiralle??!! Myönnän kyllä inhimillistäväni näitä aika useinkin aika rankalla kädellä, mutta kun heitin Luumulle sitten mielenvirkistykseksi sinne portin taakse ilmaisia nameja, se herkkis ei edes nameihin vilkaissut, vaan jatkoi keskeytyksettä mököttämistään! Mooi ne sitten kävi syömässä sen jälkeen kun portti avattiin :D Jos ei olisi ihan pikkiriikkisen käynyt sääliksi Luumua, olisin varmaan kuolla kupsahtanut nauruun.

Arvatkaa kumpi tietää mistä saa nameja? 

Arvatkaa kumpi ei ihan vielä tiedä, että kuvan ottamisen jälkeen pitää
odottaa lupaa palkan hakemiseen? 

Jos talossa vaan on yksi aurinkoinen kolkka... 

Ihan ekoja yhdessänukkumiskuvia <3

Olen pieni koira, jolla on suuret silmät! 

Hihi possujuna :D ;) 

Mun ja Mooin eka selffie 

... ja kun vauhtiin päästiin! 

Voi rakkaus!

Luumu rupeaa kyllä hyvin jo pääsemään yli tuosta synkistelystään. Jos se vielä pari viikkoa sitten saattoi vetäytyä illallakin omiin oloihinsa, nyt se on ruvennut röyhkeämmin omana itsenään valtaamaan tilaa mun sylistä tai mistä vaan. Mooihan ei ole missään vaiheessa kainostellut syliin tulemista, vaikka tilaa ei oikeasti edes pikkukoiralle sillä hetkellä olisikaan. Se kulkee suvereenisti ekana myös ovista, vaikka Luumu olisi siellä jo jonossa, tai kiipeää raput yläkertaan ja hyppää vielä lenkin jäljiltä kurainen takki päällä aamupäivätorkuistaan nauttivien päälle, jos eteisen väliovi on unohtunut auki. Mooi ei millään tavalla kyseenalaista sitä, että se on maailman ihanin koira ja koska se rakastaa kaikkia, kaikki rakastavat varmasti sitä myös takaisin.

Ja koska Mooi on niin varma omasta viehätysvoimastaan, Luumukaan ei ole sitä mennyt kyseenalaistamaan. Herrasmiehenä (ja tossukkana?) se antaa Mooin leikkiä leluillaan (joita meillä on esillä vain satunnaisesti nykyään), kulkea lenkillä edessään (vaunun vieressä mahtuu kaksi staffia kulkemaan myös rinta rinnan, mut ei..), syödä sen ruokakupista, varastaa sen luita. List goes on... Toisin sanoen Luumu ei ole resursseistaan ollenkaan tarkka, vaikka se sitten säälittävällä ilmeilyllään antaa osoittaa, että ei oo reiluu hei. Itse asiassa meillä on kaiken kaikkiaan tässä reilun kuukauden aikana tullut koirien kesken sanomista vain kaksi kertaa, ja kummallakin kerralla se on ollut Luumu, joka on sanonut pahemmin. Toisella kerralla oltiin juuri päästämässä koiria irti pellolle, kun jäin vielä säätämään kantoliinaa paremmin. Luumu otti siinä kohtaa itseään viihdyttääkseen käsittelyynsä kepin, ja kun Mooi tuli katsomaan että mikäs se sulla on, Luumu ilmoitti siinä kohtaa kovaan ääneen kepin kuuluvan sille. Toinen samanlainen kerta kävi myös pellolla. Kummallakin oli oma tennispallo, mutta toinen hukkui, ja yhtäkkiä samaa palloa tavoitteli kaksi saaliille virittynyttä staffia. Taas Luumu aukoi päätään vähän. Aika perustilanteita siis, kiihkeässä mielentilassa häthätää lauottuja kirosanoja, joita varmasti tulee jokaisessa monen koiran huushollissa koirien silloin tällöin sanottua toisilleen. Itse taas tähänkin reagoimaan opettelevana olen vaan näissä kohdin pitänyt huolta, että minä olen aina ja kaikkialla se, joka rähisee kaikkein pahiten. Luumu aika hyvin hiljenee kyllä, kun sille ihan tosissaan sanoo.

Sukuloimassa "serkusten" luona. 

Todistuskappale, että kaikki neljä mahtuivat samaan neliömetriin :D 

Istu-maahan-höntsäilyä kahden kanssa samaan aikaan. 

Näin meillä aamusta nukutaan xP 

Karkauspäivä oli poikkeuksellisen kaunis. 

Täs on meidän posse! 

Mooi-raukka vähän suutarin lapsena siellä, liian isossa, Luumun vanhassa takissaan. 

Tasapuolisuuden nimessä selffie myös Muumelon kanssa. 

Ja kun vauhtiin päästiin...

Väkisinkin kun Luumu oli alkuun vähän tuollainen reppana, olen inhimillistänyt ja miettinyt että onkohan se kamalan onneton. Faktahan nyt kuitenkin on se, että jos laumaa joskus haluaa laajentaa, parempi ennemmin kuin myöhemmin. Mitä kauemmin se olisi saanut elää ainoan koiran elämäänsä, sitä vaikeammaksi sille joskus olisi toisen koiran tulo käynyt. Ja pitää ajatella, että nythän se pääsi oikeastaan helpolla! Nyt meille muutti hemaiseva daami, kun meille olisi voinut jossain lähitulevaisuudessa muuttaa ärsyttävä pentu! Pentu se vasta olisi mun aikaani vienytkin, Luumu, muista olla kiitollinen!

Kaikki on kyllä mennyt ihan tosi hienosti ja uskomattoman helposti meillä täällä. Ehkä ihanin kommentti on ollut, että Mooihan on ihan kuin se olisi aina asunut meillä. No niinpä! En tietenkään tiedä millainen se on ollut, mutta kyllä musta ainakin ihan tuntuu, että se on ihan oma itsensä meillä. Ja kyllä niistä varmasti on toisilleen seuraa, vaikka aina sitä ajatusta toisen koiran ottamisesta toiselle seuraksi olen karsastanutkin. Painimisen ja toistensa pellolla juoksuttamisen lisäksi ne tuntuvat nauttivan toistensa läheisyydestä. Luumulla kesti parisen viikkoa ymmärtää, että Mooin kanssa voi tehdä myös muuta kuin aina vaan riekkua. Mooi selvästi hakeutui alusta asti Luumun lähelle nukkumaan, mutta Muumelo semmoiseen läheisyyteen tottumattomana siirtyi ekat viikot aina toiselle sohvalle.

Ei vaan ihan tosissaan meillä on täällä se tilanne normalisoitunut tosi nopeasti. Pääasiassa arki on sarja hassuja sattumuksia, ja jos joskus tuntuu rankalta, ajattelen että itsepähän olen elämäni valinnut. Se helpottaa heti. Mooi on iso persoona, joka tuntuu jo nyt isolta osalta meidän perhettä. Silloin ekana hoitoviikonloppuna, kun koko perhe itseäni lukuun ottamatta tuhisi päikkäreitä olkkarin sohvalla, muistan ajatelleeni, että pitkästä aikaa mulla ei ole kiire yhtään mihinkään. Mulle tulee edelleen kovin lämmin olo, kun mä ajattelen sitä. It's my happy place.