Treenivuodatus

Mulla on välillä sellanen pahemmanlaatuinen paskaystävä-olo. Tänään(kin) jouduin perumaan sovitun lenkin, kun Kirputin päättikin muuttaa juuri huolella rakentamaansa päivärytmiä heräämällä ekoilta päiväunilta pari tuntia liian aikaisin. Neljäksi sovittu vaunulenkki tuntui mahdottomalta suoritukselta, sillä täällä olisi pitänyt viihdyttää neljättä tuntia väsynyttä pikkuihmistä ennen sitä tai vaihtoehtoisesti nukuttaa se jo ennen, jolloin se olisi neljäksi sovitun lenkin aikana hyvässä lykyssä huutanut kitarisat Paimioon asti vilkkuen. Se kun ei viihdy noissa vaunuissa hereillä ollessaan yhtään. Ja se kyllä kertoo sen sitten ihan ääneen. Ja rattaisiin sitä ei vielä voi istuttaa syystä että se ei istu vielä. Niin oli siis ihan pakko vaunuilla jo etukäteen, koska iskäkin on jossain lähes ulkosaaristossa pelireissulla, niin jälleen kerran koko elämä pyörii minimiehen aikataulujen mukaan. 

Ehkä just nimenomaan tämä omista aikatauluistaan luopuminen onkin ollut pikkuvauvan suht tuoreena vanhempana kaikkein vaikeinta. Sitä kun kerkesi jo kolmisenkymmentä vuotta tottua menemään ja tulemaan miten sattui, tekemisistään kenellekään sen kummemmin ilmoittamatta, näin valtava kytky tuntuu aika mullistavalta. No ei se tietysti ihan yllätyksenä tullut. En mä ajatellutkaan, että sen vauvan voisi laittaa ensimmäiseksi seitsemäksi vuodeksi vaatekaappiin kasvamaan, ja ottaa sen siinä kohtaa ulos sieltä kun se menee kouluun. Ja siis ollaanhan me tehty ja menty ja muutenkin luuhattu ihan joka puolella. Mitä tässä yritän rautalangasta väännellä, niin ehkä se on kuitenkin ollut kuluttavampaa kuin mihin alunperin osasin varautua. Niin se on varmaan kaikilla. 

Jotain tietokoneen perukoille jääneitä kuvia... 

Samaan aikaan kun kaipailen aikataulutettua vapauttani, sentimentaalisempi aivolohkoni nyyhkii täällä sitä, että Kirppu on päivä päivältä vähemmän vauva ja enemmän pieni poika. Näin puolivuotisuutensa kynnyksellä se ei (edelleenkään!) etene mihinkään, hädin tuskin edes kääntyy ympäri. Kuusi kuukautta on meille myös erityinen rajapyykki, sillä kohta se saapi maistella jotain muutakin kuin ämmää (= äidinmaitoa, näin meidän äitiklaanilaisten kesken). Keitinkin sille juuri kasarillisen perunoita, aloittakoon kulinaristisen matkansa vaikka niistä. Peruna kaikessa yksinkertaisuudessaan on paljon muutakin kuin pelkkää tärkkelystä. Se on lupaus pienestä palasta sitä vapautta, jonka olen vähän turhankin kaihoissani joutunut päästämään karkuun. Nyt kun se ei kohta tarvitse mua enää syömiseenkään, se jo varmaan kohta tilaa ravintolassakin ruuan kanssa viiniä. 

Ruoanlaittoapurit

Lähtipä vähän sivuraitelle tämä juttu... Piti kirjoittaa treeneistä! Ollaan meinaan treenattu tällä viikolla ruhtinaalliset kolme kertaa ulkona, ja on ollut ihan huippufiilis! Mooi on kyllä just sellanen hyvän mielen treenari, mitä toivoin ja ajattelinkin sen olevan. Ulkokentille treenaamaan siirtyminen kävi sen kanssa tosi vaivattomasti, sillä sitä ei juuri mikään treenien ulkopuolinen häiriö kiinnosta. Tokihan se saattaa käydä tsekkaamassa kentälle unohtuneita asioita (kuten yhdessä ruutuvideossamme se käy ruutuunjuoksumatkalla katsomassa jonkun taakseenjättämän pahvimukin), mutta pystyy taas nopeasti siirtämään ajatuksensa itse asiaan. Jonkun verran olen pitänyt sen perässä liinaa, mutta se häiritsee sitä kyllä ihan äärettömän paljon. Tavaksi onkin tullut tehdä semmoinen 360 asteen ympäristötsekki ennen Mooikoiran treenivuoroa, kaikissa väleissä ja etenkin siinä kohtaa, kun olen päästämässä sitä lelun kanssa juoksemaan.

Se leikkii kyllä ihan älyttömän kivasti. Nyt ulkona kun on enemmän tilaa, se tykkää myös rallatella, mutta palauttaa / hakee taisteluleikkiin paljon herkemmin mitä Luumu aikoinaan. Luumun kanssahan mulla oli tosi pitkään aina kaksi lelua treeniliivin taskussa, että jos en kuitenkaan hallinnan kautta saa sitä leikkimään nätisti, voisin aina houkutella sen takasin luokseni. Tietysti me jouduttiin yhtenä kesänä käymään keskusteluja siitä, että onko sallittua viipottaa tennispallo suussa kentän toiseen laitaan ja leikkiä sekä kuuroa että vaikeasti tavoiteltavaa. Enkä mä sitä sano, saattaa olla että Mooin kanssa on samat keskustelut joskus vielä edessä, mutta ei luoda ongelmia, jos niitä ei kerran tällä hetkellä ole. 

Mooi on tehnyt vähän sen mukaan juttuja, että ollaanko tutulla vai vieraalla kentällä. Kyllä siitä vähän huomaa, että uudessa paikassa on vaikeampaa. Silloin ollaan lähinnä vaan leikitty, tehty jotain takuuvarmoja vauhtijuttuja ja ihan vaan muutamasti naksuteltu jotain istumista tai perusasentoa. Tutummassa paikassa ollaan jo vähän katsottu noutoa, maahanmenoja, odottamista (istuen) ja seisomisen alkeitakin ollaan tehty. Ai vitsi että jotkut alkeistreenit onkin itselle taas vaikeita! Esimerkiksi tää seisominen. Miten hitossa mä opetin Luumun seisomaan..? Kätevintä se olisi kai sheippailla, ja ehkä siihen vielä ryhdynkin. Tässä muutamia klippejä Mooi-neidon reenilöistä.

Luumu sitten. Luumullekin ulkokentälle siirtyminen oli tänä keväänä helpointa kuin koskaan. Yleensä sille on iskenyt vähän joku avaran tilan hulluus, ja ollaan jouduttu muistuttelemaan kaikenlaisia hallinta-asioita. Ehkä tämä talvi oli kuitenkin kokonaisuudessaan aika lyhyt (treenattiinhan me ulkona vielä marraskuun lopussakin), tai sitten se on kasvanut aikuiseksi (kopkop!). Yhtään ei olla jouduttu vääntämään ylivireen kanssa tai keskustelemaan hiekan ällöttävyyden mukanaan tuomista maahanmeno-/nouto-ongelmista. 

Olen yrittänyt suunnitella Luumulle jokaiseen treeniin joko ruudun tai kiertonoudon. Ruutua ollaan enemmän tehty, ja se näytti jossain kohtaa olevan ihan kivassa mallissa, kunnes tajusin ettei se osaa kyllä sitä tyhjäänlähetystä, ellei sitä ihan ekalla toistolla tehdä lelun kanssa. Tämä todettiin viimeksi torstaina: se tekee kyllä ihan mielettömän hyvä suorituksen toisella toistolla, jos se on ensin saanut juosta lelulle tai sille on heitetty lelu perään. Oma moka tietty, kun en ole heti alusta asti tehnyt enemmän ekalla toistolla tyhjään. Mutta toisaalta jos se ei sitä osaa, niin miten hitossa sen saa juoksemaan sinne tyhjään..? Eilisten aika pitkällisten pohdintojen jälkeen ajateltiin, että ruutu vetää sitä puoleensa nyt liian paljon, kun se ei vielä ole yhdistänyt lopullisesti sitä tyhjäänlähetys-palikkaa siihen ruutu-palikkaan. Sitä täytyy treenata vaan ihan tosi paljon niin, että siellä on se ruutu, ja sinne ei välttämättä lähetetä ollenkaan. Kun nyt olen viime aikoina yrittänyt pitää kiinni semmoisesta liikkeestä uudella liikkeellä -palkkaamisajatuksesta. Eli jos se tekee hirveän hyvän tyhjään lähetyksen, se saa palkaksi juosta ruutuun, koska se on sen mielestä ihan hirveän kivaa. Siinä kohtaa vaan kun sillä on kova palkkaodotus ja nolla toistoa alla, se oikaisee, ja juoksee suoraan ruutuun.

Luumu testasi Kirputtimen uuden lätsän. 

Tyyppien mätsäävät ruokakipot

Hmmph. Olen kahden tulen välissä tässä vähän. Toisaalta pitäisi keksiä keino, jolla pystyisin auttamaan sen sinne tyhjään ekalla toistolla ilman lelua. Toisaalta haluaisin vahvistaa lelun kanssa ylipäänsä sitä virittelyä (kävely ja ne viritteysanat) ja myös sitä suullista eteenlähetyskäskyä. Torstain treenikentältä löytyi kaikkien aavistuksen pieleen menneiden viritelmien jälkeen kivasti loiva alamäki, jonne lelun sai ikään kuin piiloon. Luumu näki siis kyllä, että lelu sinne vietiin (koska mistä se muuten olisi osannut sinne juosta, kun kerran todettiin, että se tyhjäänlähetys ei vielä ekalla toistolla toimi), mutta se lelu ei näkynyt sen alamäen vuoksi siihen Luumun lähetyspaikkaan. Ehkä tämä tukisi ainakin vähän sitä ajatusta siitä, että juokse sinne suoraan, vaikka et lelua näekään. Kokeessa kun on tietysti se tilanne, että sen tyhjäänlähetyksen pitäisi onnistua kerralla, eikä sielläkään voi mitään lelua olla. (Eikä?!) Ei varmaan kauheesti auta selitellä tuomarille, että kyllä se sen sitten toisella toistolla osaa. Toisaalta haluan siis vahvistaa Luumulle sitä mielikuvaa lelulle juoksemisesta, toisaalta haluan häivyttää sen lelun pois. Tuntuu vähän mahdottomalta yhtälöltä ainakin mulle ratkaistavaksi. Ehkä kierretään ongelma, ja testataan seuraavissa treeneissä tyhjäänlähetystä ilman että sitä ruutua on rakennettu kentälle. Jos se vaikka sattuisikin toimimaan heti ekalla toistolla, voitaisiin alkaa pikkuhiljaa tuoda sitä ruutua mukaan kuvioihin. Optimistina voisin nyt hetken ajatella, että se ekan toiston ongelma johtuikin vain ja ainoastaan siitä, että Luumu ei vielä pysty luopumaan ruudusta, ei siitä että se ei osaa tyhjäänlähetystä. No, katsotaan. Joka tapauksessa fakta on se, että koekunnossa se ei vielä pitkään aikaan ole, vaikka saatiin liikkeeseen jo liikkurointi sekä joitain häiriötötsiäkin lisättyä. [Editoija kommentoi: Jos se ei osaa luopua siitä ruudusta, niin miksei me harjoitella siitä ruudusta luopumista, DAA!]

Kiertonouto taas näyttää jo tosi kivalta. Luumulle on tullut aika vahva kierto, mihin olenkin sitä kannustanut. En ole saanut sitä bongaamaan kiertotötsää vielä haluamallani tavalla, eli että se katsoisi sitä käskystä niin että omiinkin silmiin asti näkyy, että se varmasti katsoo sitä tötsää. Tämä bongauttamisen vaikeus johtunee meillä siitä, kun Luumulle kiertäminen on ollut jo pitkään tosi palkitsevaa, niin se tietää tasan tarkkaan missä se tötsä on ennen kuin otan sen edes autosta ulos. Ei se varmaan koe tarpeelliseksi tuijotella sitä enää siinä vaiheessa, kun se mieluummin pitää kontaktia ja odottaa lupaa päästä hommiin. Jos pystyisinkin luottamaan siihen, että huolimatta siitä mitä muita kamoja kentällä on (vaikka ruutu!), Luumu aina lähtee itsevarmasti kiertoon vaikka se ei olisi tötstää etukäteen bongannut, ei tämän asian eteen kannattaisi nähdä näin paljon vaivaa. Musta on vaan voittajaluokan kisoissakin ollut hienoa bongauttaa ruutukin sillä jo etukäteen kehän ulkopuolelta, jotta voin tasan tarkkaan luottaa siihen, että se tietää missä se on. Näin tehtiin muun muassa viime kesän SM-kisoissa, ja saatiin ruutu onnistumaan vaikeasta sijainnistaan huolimatta.

... ja mätsäävät pannat. Hei kamoon, voitteko ees yrittää poseerata..? 

Kiitti!

Kiertonoudosta muuten - stopit olen saanut kivan teräviksi (ei siinä kahden metrin matkalla tietysti kamalasti ehdi kertyä vauhtiakaan), mutta se pysähtymispaikka jää laajan kaaren takia edelleen tosi vasemmalle. Sama juttu on muuten tuossa tyhjäänlähetyksen pysähtymisessä. Parempi sekin on ruudun ollessa oikealla, mikä tasapainottaa Luumun laajaa kaarta vasemmalle. Ei se nyt tässä kiertonoudossa mikään kisaamista estävä tekijä ole, etenkään kun Luumu siitä huolimatta lähtee hyvin noutamaan myös vastakkaisen puolen kapulaa), mutta voisihan sitä erikseen koittaa treenata tiukemmaksi. Ollaan vähän yritettykin siirtää sitä lähemmäs keskilinjaa palkkaamalla reilusti oikealta. Liikkeeseen voisi kuitenkin jo ottaa liikkuroinnin kapulan viemisineen ja arvontoineen mukaan. 

Sain tuossa yks kerta niin kivaa palautetta siitä, että jaksan määrätietoisesti treenata projektiliikkeitä kuukausitolkulla turhautumatta. Jotenkin olen oppinut sellaiseksi, sillä sitähän tämä toko on! Kuukausia, ellei vuosiakin kestäviä projekteja, joissa yhtä asiaa hiottuaan huomaan liikkeen levähtävän toisesta päästä. Erityisesti olen kunnostautunut inhokeissani seuruussa (suoruus, suoruus ja suoruus!), kaukoissa (s-i- vaihtoon rakennettiin kokonaan uusi tekniikka uusien paaaaljon tiukempien kriteerien myötä) ja tunnarissa (voitko jumankauta ottaa sen oman kapulan heti??). 

Seuruuta ollaan ahkerasti tehty myös kotona (peruuttamista ja siihen jo käännöksiäkin) mutta lähes joka kerta myös ihan "oikeissa" treeneissä. Kropan pitäminen suorana kontaktia menettämättä on Luumun rakenteiselle koiralle haastava tehtävä, ja vaikka se on ajatuksen jo hoksannutkin, epäilen vähän että mitenköhän se tulee koskaan kestämään koemittaiseen seuruuseen asti. Epäilykseni ei kuitenkaan ole estänyt meitä treenaamasta, ja ollaan me edistytty. 

Kaukoja tehtiin kuuriluonteisesti muutaman kuukauden ajan pelkästään kotona. Palattiin ihan alkeisiin tuossa vaikessa vaihdossamme: ensin jalasta kiinni pitämällä, sitten vähän vaan muistuttamalla, ja lopulta palkkaamalla vain kriteerinmukaisista vaihdoista. Edelleen namit edessä auttavat (käänteishoukutus luopumisen kautta), mutta tällä viikolla saatiin sentään liike tuotua jo ulkokentälle. Keskiviikkona oli todella vaikeaa saada edes yhtä onnistunutta vaihtoa (Luumu oli jotenkin ihan pentumaisella tuulella, eikä pystynyt edes kunnolla luopumaan), mutta heti seuraavana päivänä se teki elämänsä parhaimpia seiso-istu-kaukoja! Wi-wiu (sellanen vihellysriemuhuuto!), kyllä näiden kanssa on töitä tehtykin. 

Torstain treenin kruunasi vielä noiden superkaukojen päälle tehty tunnari. Ollaan jouduttu käymään ihan toooodella vakavia keskusteluja Luumun kanssa siitä, että saako sen oman kapulan yli kävellä, saako kapuloilla ylipäänsä häslätä, ja saako tunnarikäskyn jälkeen mennä kiertelemään lähelle jätettyjä tötsiä. Ihan totta me ollaan väännetty sitä, ja kun tässä talven aikana on jo tullut todettua, että se tietää mitä siltä halutaan, niin kyse ei todellakaan ollut siitä, etteikö se osaisi toimia kriteerien mukaisesti. Se ei vaan halunnut. Se on nelisen vuotta yrittänyt kaikkensa keksiäkseen erilaisia tapoja viihdyttää itseään siellä kapuloilla, ja nyt sillä meinasi tulla suru puseroon, kun me ollaan saatu sen toimintaa vihdoin kaitsettua. Keskiviikkona kun Luumu sai omatoimisesta merkkien kiertelystä sanktioksi pitää tunnarikapulaa suussaan vaikka äiti heittelee lihapullanpaloilla naamaan, se teki torstaina niin superhienon, tarkan ja keskittyneen tunnarin ettei ole tosikaan! Olisko ollut ihan ekoja kertoja elämässään, kun Luumu osoitti, että tämäKIN liike on sille tärkeä. 

Siinäpä olennaisimmat Luumun treeneistä. Nyt kun palikat alkaa kaiken kaikkiaan olla ihan hyvällä mallilla, pitää muistaa tehdä taas enemmän kisamaisia ja kaikenlaista yllättävää. Ei saa jäädä liikaa laakereilleen lepäämään, vaikka me tätä teknistä talvea tarvittiinkin. Tavoite oli päästä keväällä tai kesällä kisaamaan. Tällä hetkellä alkusyksy näyttää realistisemmalta. Katsotaan nyt. Kiirehän tässä ei onneksi ole, sillä sitten kun me sinne kisaamaan lopulta pääsemme, niin sitähän se sitten on: eeveeällää Luumun kanssa hamaan tappiin asti.

Voitteko muuten uskoa, että Kirppu nukkuu edelleen. Kohta toi itkuhäläri varmaan pärähtää kun näin pääsin jotakuinkin ääneen mainostamaan! Olipa pikaisesti kirjoitettu treenivuodatus. Toivottavasti siinä jotain tolkkua oli. Nyt vielä viikon pääuutiseen! Mooin kuvat lausuttiin Kennelliitossa: lonkat B/B ja kyynärät 0/0! Ihan mahtavaa. Polvet sillä olikin priimaa, ja silmätarkkiin me ollaan menossa ensi viikolla. Näin mahtava likka on todella ansainnut terveen luustonsa, ja kenties päästään joskus tulevaisuudessa irrottelemaan Mooin lapsosten hampaita hihansuistamme. 

Ohjaaja saa olla kentällä vähän hullu

Osa teistä onkin jo löytänyt hedelmäpossujen omalle Facebook-kanavalle, jonne olen noin kuukauden verran päivitellyt semmoisia päivänpolttavia juttuja. Ajatus tämmöisenkin someväylän käyttöönotosta lähti oikeastaan siitä, kun nykyään on niin harvoin aikaa enää päivitellä tätä blogia, mutta tajunnanvirta ei ole mihinkään huvennut. Päinvastoin. Harva se hetki tulee mieleen että aivitsi, tämänkin voisi johonkin kirjoittaa, oijoi kun tästäkin saisi hauskan tarinan. On se kummallinen tuo 2010-luvun ihmisen perustavanlaatuinen tarve asioiden jakamiseen! Liity siis joukkoon ja pysy ajan hermolla siitä missä näiden kultapossukerholaisten kanssa milloinkin viipotetaan.

Tuonne FB-sivulle päivitinkin jo sen verran, että sunnuntaina piipahdettiin tosiaan vallan vain ihmisten kesken Nurmijärvellä amstaffiyhdistyksen järjestämässä tottispäivässä. Kouluttajana oli SM-tasollakin hienosti ansioitunut Riikka Veikkanen. Ajatus tähän päivään osallistumisesta lähti taas siitä, että oli palava tarve saada taas koulutuksiin osallistumisen ilon syrjästä kiinni, ja hakusessa oli Kirpun kanssa joku "matalan kynnyksen" paikka. Tottispäivään oli hauska osallistua, koska tietty PK-asioista ihan vihreinä voitiin vaan saapua paikalle (ilman koiria vielä!) ja imeä itseemme kaikki uusi ja mielenkiintoinen tietotaito. Vielä kun Annekin lähti mukaan, kyllä me päivästä hienosti selvittäisiin.

Ihan yhtä optimistinen fiilis ei ollut koulutuspäivän aamuna, kun tuli vilkaistua ikkunasta ulos ja sittemmin tarkistettua asia vielä ilmatieteenlaitokselta. No totta helkutissa just sinä päivänä kun me ollaan koko päivä ulkona, siellä pitää sataa kissoja, koiria ja haisunäätiä taivaan täydeltä. Siis kamoon! Edeltävänä lauantaina oli kuitenkin paistanut aurinko - ja tietty heti seuraavana maanantainakin paistoi aurinko. Että sattuikin taas tuuri! 

Mooi 1 v 9 kk

Yllättävän kivasti päivä Nurmijärvellä, tarkemmin sanottuna Rönkän kylässä keskellä ei juuri mitään, meiltä kuitenkin sujui. Kirppu nukkui sopivasti sekä meno- että paluumatkat ja jonkin verran myös paikan päällä vaunuissa. Kouluttaja oli oikein ihastuttavan oloinen, helposti lähestyttävä ihminen, jonka ajatuksiin koiran kanssa harrastamisesta oli itsekin helppo samaistua. Koirakkoina oli pelkästään amstaffeja, ja siinäkin mielessä oli todella mielenkiintoista päästä näkemään amerikanserkkuja enemmän tositoimissa. Ihan mahtavia koiria kyllä jokainen! Annen kanssa puheltiinkin, että huikeita tapauksia kyllä: energisiä, motivoituneita, häiriöstä huolimatta keskittymiskykyisiä ja kivasti saaliilla palkkaantuvia. Tykkäsin itse oikein kovastikin parista ketteränoloisesta nartusta, ja pakko myöntää, että semmoinen ehkä sittenkin joskus vielä amstaffi -ajatus alkoi taas parin vuoden tauon jälkeen nostaa päätään ;)

Anne kirjoitti päivän aikana muistiinpanoja sen verran mitä nyt rankkasateelta sateenvarjon alla värjöttelyltään kykeni minun viihdyttäessä ja työnnellessä Kirputinta edestakaisin vaunuissa. Blogin tyylille uskollisena älkää siis taas ottako ihan kirjaimellisesti kaikkea. Asiat tulee lähinnä ulkomuistista ja vielä toisen ihmisen muistiinpanoihin nojautuen. Ja tässä pitää myös muistaa tämä allekirjoittaneen peekoo-vihreys. Kentän laidalla käydyissä keskusteluissa sivuttiin muun muassa aiheita, että niin mitä niitä pk-lajeja taas olikaan? Niin siis onko niissä aina sama se tottisosuus ja sit vaan se maasto on eri vai? Ja niissäkin on sitten eri luokkia, niinku alokas jiiänee..? Niin siis ei oo liikkuria vai, miten siis siirtyykö ne vaan sitte itsekseen siellä paikasta toiseen ja saako sitä koiraa vapauttaa ollenkaan välissä vai tekeekö ne ne kaikki hommat putkeen? Vitsi että sen beehoon vois kyllä joskus rykäistä. Joo mutta ei tänä(kään) vuonna vielä. Ehkä ens vuonna. Kun kerkiää paneutua.

Tavoite Kirpun kanssa päivään osallistumisesta oli saada koulutuksesta edes yksi uusi ajatus omaan treeni-ideapankkiin, ja sehän täyttyi mennen tullen. Oli kyllä erittäin mielenkiintoista päästä vähän näkemään sitä tottispuolta ja kuinka siellä koulutetaan. Toki siis laji kuin laji, koiria voi kouluttaa yhtä monella tapaa kuin mitä meitä on ihmisiäkin. Lienee liikaa yleistetty, jos vetäisen nyt kovastikin jotain pk-johtopäätöksiä tämän yhden koulutuksen perusteella, mutta se on nyt tällä hetkellä ainut, mitä siellä kokemuspankissani tällä hetkellä on, joten koittakaa pärjäillä.

Kirjoitinkin heti kouluttajan alkupuheenvuoron jälkeen muutamia headlaineja ylös: aktiivisuus, positiivisuus, keskittyminen, vietti, yhdessä tekeminen, kuri. Ihan kuin omasta kynästä, tai siis olihan ne, mutta myös niinkuin omasta suusta. Riikka kertoi kouluttavansa positiivisen kautta ja painottavansa aina sellaista aktiivista koiraa ja keskittynyttä tekemistä. Viettejä hyödyntäen tehdään yhdessä ja pidetään hauskaa, mutta taustalla on kuitenkin aina se kuri myös. Nuoria koiriaan Riikka kannustaa olemaan tietyllä tapaa röyhkeitä, kaivelee sitä hulluutta sieltä esiin myös. Kuri näkyy siinä, että myös koulutustilanteessa on sellaisia asioita, jotka eivät ole sallittuja. Kuten että jos kaikessa röyhkeydessään ja hulluudessaan koira alkaisi irrotustilanteessa napsia vaikka näpeille, tällainen ylilyönti tietysti kiellettäisiin. Itse ajattelisin, että kyse on varmasti vähän samasta asiasta kuin mitä muistan useammassakin tokokoulutuksessa sivuttaneen: treenaamisen pitää olla hauskaa, mutta treenaamisella on aina myös ne säännöt. Kun näitä sääntöjä noudatetaan, voidaan pitää yhdessä hauskaa. Säännöistä on pidettävä aina kiinni. Ei voi tehdä niin, että koira "pölläytetään" kerran jostain asiasta, mutta seuraavalla treenikerralla kiellettyä asiaa katsotaan läpi sormien. Hyvässä ohjaajassa on myös vähän näyttelijän vikaa. Omaa suuttumustaan voi joutua vähän harjoittelemaan - tärkeää on, että koira uskoo, että olet sille oikeasti vihainen, jos se hölmöilee.

Kaikkien koirien kanssa tehtiin enemmän ja vähemmän seuraamista. Tässäkin maallikko pohdiskeli, että näyttäisi, että pk-puolella keskitytään heti alkeistreenissäkin enemmän tunnetilaan kuin välttämättä oikeanlaiseen tekniikkaan. Näytti olevan tärkeää, että seuraaminen näyttää voimakkaalta. Ei siinä juuri mitään namiteltu, vaan kainalopatukan avulla hyödynnettiin saalisviettiä ja rakennettiin näin voimaa siihen seuruuseen sekä perusasentoon. Riikka muistutti, että myös perusasento on seuraamista, eikä hän alkeistreenissä lähtisi vielä ottamaan askeltakaan eteenpäin, ennen kuin koira osaa hakeutua perusasentoon kaikista suunnista. Seuraamisessa käytettiin paljon kainalopalkkaa, mistä omaan silmään se kontakti koiralla rakentuu aika ylös. Muutaman vähän pidemmälle päässeen koirakon kohdalla näkikin, että seuraamisen kontakti oli todella intensiivinen, ja koiran asento edestä tosi "ylhäällä" jotenkin. Siis että on mahdollista saada tämänkin rakenteinen koira semmoiseen joutsenkaulatyyppiseen seuruuasentoon. Hienon näköinenhän se on, tietty heti mietin että mitähän fyssari sanoisi. Oikealle käännöksiä palkattiin ilmeisesti enemmän vauhdilla ja pyöräyttämällä se palkka eteenpäin > lisää viettiä, ja vasemmalle käännöksiin oli tarkoitus saavuttaa enemmän keskittymistä. Hyvä ajatus oli oman kävelyvauhdin säätäminen ihan kokeessakin sen mukaan, että näyttääkö koira tarvitsevan enemmän viettiä vai keskittymistä. Hitaassa vauhdissa koira joutuu keskittymään enemmän. 

Jännä homma näin tokoilijan näkökulmasta oli, että koirilla roikkui liinat perässä lähes koko koulutuksen ajan. Mistään hallinta-asiasta ei ollut kyse, vaan pakotteiden hyödyntämisestä. Me ei olla Luumun kanssa kokeiltu tuommoista hihnapakotetta. Tai yhdessä koulutuksessa kokeiltiin kerran, kunnes aika pian todettiin, että hihnasta nyppäisy on sille kuin kärpäsen surinaa korvissa. Ihan yhdentekevää. En ole pakotteisiin millään tavalla perehtynyt, mutta maallikon silmään taas tosi hienosti tässä koulutuksessa rakennettiin sitä syy-seuraus-yhteyttä. Eli häiriöön menevä koira saa nyppäisyn hihnasta, ja kun tästä skarppiintuneena tarjoaa taas aktiivisuutta, sitä kehutaan täydestä sydämestä. Tärkeää on siis mitä pakotteen jälkeen tapahtuu. Kehun pitää olla aito! Ohjaaja saa olla kentällä vähän hullu ja kovaääninen! Näin koira oppii siihen, että häiriön kuullessaan se tarjoaa aktiivisesti voimakasta kontaktia. Jos siis oikein ymmärsin. Passivoivaa pakotetta ei juuri käytetä, ellei koira nyt ihan suoraan perseile, räyhää tms. 

Jos taas koiralla ei ole kunnollista motivaatiota ylipäänsä tehdä hommia, sitä ei pysty pakotteilla aktivoimaan eikä siltä voi vaatia mitään. Älä kuitenkaan lähde houkutteluun, eli ei missään nimessä niin, että kun koira menee häiriöön, eli katsoo muualle, niin että siinä kohtaa vetäisit sen palkan näkyviin. Viettiä voidaan nostaa teettämällä jokin lyhyt/helppo tehtävä ja palkkaamalla siitä isosti tai vaan odottamalla kentällä, että koira alkaa itse tarjota aktiivisuutta. Joskus on tarpeen auttaa koiraa olemaan aktiivinen ja antaa sille toivoa, että jotain kivaa tapahtuu ihan kohta. Tärkeä ajatus oli myös se, että on ihan sama mikä ja kuinka suuri ongelma koulutuksessa on, joka ikinen treeni tulee suunnitella sen mukaan, miten ongelma ratkaistaisiin. Tässä kohtaa epätoivoon vaipuminen ei vie mihinkään. Vapauttavaa oli myös kuulla, että koiran temperamentilla on suuri merkitys siihen, kuinka paljon töitä minkäkin asian kanssa joutuu tekemään. Fakta vaan on, että toisten koirien kanssa pääsee helpommalla kuin toisten. 

Maallikko täällä taas analysoi, mutta koulutuksessa tunnuttiin keskityttävän ihan perustokokoulutuksia enemmän myös sellaiseen ns. treenaamisen opetteluun. Niinkuin esimerkiksi palkkaukseen. Kuinka palkataan oikein, millaiseen mielentilaan koiran pitää jäädä patukasta irroittaessaan. Pitää osata jaksottaa kunnolla. Irrottamisen jälkeen voi laskea kolmeen ja odottaa koiran aktivoitumista. Eli irti > 1, 2, 3 > käsky (esim. istu) tai jes ja uudestaan kiinni patukkaan. Meidän pitäisi Luumun kanssa ehdottomasti paneutua enemmän tähän jaksottamiseen ja muutenkin panostaa enemmän siihen, että irti on oikeasti irti (saman tien) ja silloin ei enää hypellä päin tai tavoitella sitä lelua enää tai muutenkaan hölmöillä mitään. Se on se hetki, jolloin koiran pitäisi aktiivisesti odottaa mitä siltä seuraavaksi pyydetään, jotta se saa työn kautta mahdollisuuden siihen palkkaan taas.

Meille hyvänä muistutuksena tuli myös palkkaamistiheyden säätäminen. Jos on kyseessä edistyneempi koira, sitä ei tarvitse joka kehusta ja vapautuksesta palkata jollain fyysisellä asialla, vaan harvempi palkkatiheys skarppiinnuttaa koiraa ja lisää keskittymistä. Luumu saa ihan liikaa palkkaa ja joutuu ihan liian vähän ajattelemaan itse. Aijai. Meidän pitää enemmän luottaa siihen pelkän laumapalkan voimaan, eli palkata ainoastaan sosiaalisesti. Sehän toimii meillä erinomaisesti, joten en tiedä miksi jatkuvasti tungen sille nameja naamaan tai heiluttelen patukkaa milloin missäkin tilanteessa. Pöh, tyhmä ohjaaja!

Nämä kuvat on otettu joskus tammi-helmikuun vaihteessa.

Oikein hyödykäs ja mukava päivä ajoittaisesta rankkasateesta huolimatta. Loppukaneettina mainittakoon ihan muistiinpanoihin asti päässyt ajatus siitä, että kyllä erityisesti me tokoilijoina ollaan aikamoisia kermaperseitä, kun treenataan ympäri vuoden lämmitetyssä hallissa kumirouhematolla ja on pelit ja vermeet jokaista treenaamisen nyanssia varten. Ne ihan ultimaattiset koiraharrastajat kun painavat missä tahansa kelissä ulkosalla, hiekkakentillä ja hyttysenpuremissa metiköissä. Siinä sitä pureskeltavaa huomiselle, kun pakataan kamat kassiin taas hallitreeniä varten. Keittäiskö ihan kahvia mukaan ja löytyiskö tuolta kaapista joku pullakin..? Ihania treenejä hei kaikille!

Pari kuvaa koulutustunnelmista :D 

Aika itsetuhoinen suunnitelma kyllä tässä kelissä lähteä Kirpun 5,5 kk kanssa kouluttautumaan Nurmijärvelle xP

Yksi plus yksi

Kantaessani lähicittarissamme ylitsepursuavaa ostoskoria toisessa kädessäni ja Kirppua maailman epäergonomisimmassa turvaistuimessaan toisessa, huomasin lehtiständissä nätisti esillä olevat aikuisten värityskirjat. "Väritä itsellesi mielenrauhaa", lupasi slougani, ja ellen olisi ollut niin loputtoman uupunut kaikesta menemisestä, tulemisesta, kantamisesta ja raahaamisesta, olisin varmaan purskahtanut nauruun tai tirauttanut itkut. Mielenrauha tarkoittaa mulle sitä, että olen hoitanut kaikki (pakolliset) tekemistä odottavat asiat. Voidaan ehkä kahden vuoden päästä katsoa onko sitä mielenrauhaa näkynyt, vai vieläkö sitä tavoitellaan. Olen kovin taitavasti opetellut etenkin muutaman viime vuoden aikana elämään hetkessä ja nauttimaan siitä arjesta, mutta pakko sanoa että nyt kun otin vastaan yhden moniviikkoisen työprojektin (from hell, jos saan lisätä!), koko arki on ollut yhtä selviytymistä, eikä mielenrauhaa todellakaan saavuteta tässä huushollissa värityskuvia tuhertamalla - niin ihanaa kuin se ajatuksen tasolla olisikin. Joskus on vaan ajateltava taloudellisesti, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joka ikinen liikenevä vapaahetki istutaan koneella ja niinä muina hetkinä hoidetaan kaikki muut odottavat asiat sillä kolmannella kädellä. Koirien treenaaminen on luonnollisesti jäänyt vähemmälle, tavoitteellisuudesta puhumattakaan.

Mulla oli jemmassa vielä jotain lumikuvia Luumusta tammikuulta.
Pakko julkaista nyt jos vielä aikoo, koska kevät! 

Pakko niitäkin on kuitenkin liikuttaa, ja onhan näistä kaaosympyröistä poispääsy itsellekin ajoittain tärkeää. Plussana tässä kuitenkin on nähtävä projektin päättyminen lähitulevaisuudessa (ollaan jo paremmalla puolella, ja hei aina on oltava tyytyväinen, että ylipäänsä on töitä!), ja kaikki se massi, joka tästäkin talvihorrokseen unohtuneelle pankkitilille kilahtaa. Kerkesin kyllä jo vähän syödä kuormasta, kun tilasin Luumulle Saksasta sen vuotuiset nivelravinteet. Kiva satsi tollee kerralla maksettuna, mutta taisi viimeksikin kestää parisen vuotta.

Mitäs tänne meille muuta? No Mooikoira alkaa ilmeisesti kunnolla kotiutua, koska (siis mulle todellisena yllätyksenä) se ei ehkä sittenkään ole ihan niin partiotyttö kuin mitä on antanut olettaa. Vähän jopa naurattaa, että annoin itseni yllättyä tämmöisestä asiasta; onhan se a) staffi, b) nuori ja c) uudessa kodissa. Meillä on tässä viikon verran ollut päällä semmoinen kurinhankintaprojekti. En voi sanoa kurinpalautus, koska myönnettäköön: Mä oon ollut aivan liian höveli!

Kyllä Luumun kanssakin pienenä oli kaikenlaisia sääntöjä, mutta sitten kun se pääsi kaikkien kasvuvaiheidensa yli, siitä tuli leppoisa tissinvälikoira, ja rutiinien myötä arki (ohituskäyttäytymistä lukuun ottamatta) vaan rullasi. Tietyissä asioissa, kuten kaikki muiden koirien kanssa tapahtuva vuorovaikutus, mä oon ollut sen kanssa ihan uskomattoman tiukka, mutta meillä sisällä kotona ei juuri ole ollut mitään sääntöjä. Luumu on saanut olla sohvalla, nukkua sängyssä, nuolla lautaset, istua sylissä, ottaa vieraat vastaan omalla (vallattomalla) tavallaan jne.

Mutta kun Luumua oli vain yksi! Nyt kun niitä on kaksi, ei peruskoulun matematiikan yhteenlaskuoppi mitenkään päde tässä asiassa! Yksi plus yksi staffia ei ole kaksi, vaan näiden tapauksessa se on jotain kolmesta viiteen. Kun Luumu on aina vähän pöhissyt esimerkiksi naapurin autonovenpaukahduksille, nyt se pieni pöhinä on sellainen kolmatta maailmansotaa muistuttava kahden panssarivaunun mellakka. Kun Luumu on vähän kovakouraisesti staffimaiseen tapaansa käynyt halaamassa meille tulevia vieraita, nyt ne vieraat joutuu ottamaan seinästä tukea ja varjelemaan sukkahousujaan silmäpaoilta ja reisiään mustelmilta. Ja kun Luumu on odottanut vaikkapa jäätelökulhoa nuoltavaksi, se on istunut hiljaa ja lähes näkymättömästi - nyt niillä on tuossa kiihkeä kilpailu siitä, että kumpi pääsee ujuttautumaan lähemmäs kulhoa, kumpi vaan saa ekana ja isomman lipaisun jäätelöä.

Sen lisäksi tietysti että kaksi staffia voi olla vähän mahdoton kombo välillä, on ne korvat uupuneet osittain tietämättömän partiotytön lisäksi myös tissinväliherralta. Eräänäkin kertana tämä muitta mutkitta päätti suihkuun mentäessä tehdä tiukan uukäännöksen kylppärin rappusilla. Kuvitteli vissiin että nyt kun sinne oli jo yksi staffi menossa, niin eiköhän se sitten riitä. Näitten kanssa saa olla niin käsittämättömän mustavalkoinen! Yhtään ei saa sovituista asioista antaa löysää, tai ne pirut ei vie mitään koko kättä vaan koko saakelin puoli valtakuntaa mukanaan. Toisaalta ne on niin kilttejä, niin kilttejä. Toisaalta ne on just semmosia itsekkäitä p*skiaisia, jotka kyöräävät jatkuvasti tilaisuutta saada kaikki heti mulle nyt!

Hävettää myöntää, mutta kesti tosiaan pari kuukautta, ennen kuin ihan lopullisesti sisäistin oman roolini tässä kaikessa. Olenhän mä ennenkin miettinyt, että minäköhän Mooi mahtaa mua pitää. Jonakin resurssipussin nyörinkiristelijänä varmaan, mutta nyt siihen tehtävänkuvaukseen on tämän viikon aikana lisätty myös yleisen järjestyksenvalvojan sekä diktaattorinomaisesti kaikki hölmöiltäkin tuntuvat säännöt määrittelevän The Bossin pesti. Mä oon se joka pitää täällä eniten meteliä. Koirat ovat joutuneet tekemään paljon kuuntelutreeniä muun muassa uloslähtemisten kanssa. Eteisessä odotetaan pannat kauloissa istuen, ja vasta oman nimen kuultuaan saa tulla ulos minun ja Kirpun perässä. Alkuun Mooi kuvitteli selvästi "Luumun" koskevan heitä kumpaakin, ja Luumu taas jähmettyi paikoilleen vaikka sitä kuinka kutsui. Myös ruokakipolla ollaan kuunneltu. Kummatkin ovat saaneet kuola suupielestä valuen katsella, kun minä tanssin ja laulan tuttifruttia siinä kippojen välissä; ruoan saa syödä vasta vapauttavan saaottaaolehyvän kuultua. Ihan pari kertaa vaan olen kaivellut broilerinkauloja huonokuuloisen partiotytön kurkusta ;)

Erityisesti nyt kun täällä on menossa vissiin joku laumanjärjestäytyminen, oma roolini kaikki säännöt määräävänä auktoriteettina kasvaa. Minä hölmö kuvittelin kahden aikuisen koiran pystyvän selvittämään kaikki asiansa keskenään. Kahden aikuisen koiran tosiaan, mutta lapsia ne pohjimmiltaan ovat. Tilaisuuden tullen todellisia pikku tuhmuliineja, jotka sille päälle sattuessaan kinastelevat kaiken maailman epäolennaisuuksista.

No, helppoja tapauksia nämä kaiken kaikkiaan ovat, kunhan saadaan nyt vaan rutiinit kuntoon ja sitä kautta se arkikin. Matikkateemaan palatakseni Luumu on vienyt Mooin tulon jälkeen taloudellisen ajattelun huippuunsa. Se kun ei ole ennen joutunut kilpailemaan lentävistä nameista, se ei ole ihan kamalan taitava ottamaan koppeja. Niinpä se ei enää edes yritä noukkia suun ohi menneitä namppoja, vaan lähes katsettaan kääntämättä jää odottamaan seuraavaa tietäen, että Mooi ne kaikki ohimenneet kuitenkin lattialta noukkii. Tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se joka kerta toisensa jälkeen viskoo niitä nameja kymmenittäin ohi noin isosta leipäluukusta.