Urheilukoiran kuntoutus

Olette te merkillistä sakkia te, oi, sankat lukijajoukot. Koskaan ei kykene blogisti täällä ruudun toisella puolella arvaamaan mitkä jutut teitä kiinnostaa paljon ja mitkä vähemmän. Aika usein tekstitilastoissa huidellaan samoissa lukemissa, mutta joskus kun ajattelen että no nyt on julkaistu teksti, jota jengi varmana lukee (vaikkapa Mooin MH-kuvaus), niin loppujen lopuksi teitä kiinnostaa enemmän nää paljon asiapitoisemmat tekstit (kuten tämä blogihistoriamme helmi Luumukoiran ahterista tai tämä jalokivi joogaavista staffeista). Eli lienee paikoillaan lausua varoituksen sananen: tässä tekstissä tullaan käsittelemään ihan oikeaa asiaa. Mikäli höpöhöpö ja liipalaapa on enemmän sun kakkupala, palaa taas kanavalle seuraavan tekstin puitteissa. (Eivaan ihan tosissaan kaikkien aikojen luetuimmat tekstimme käsittelevät koirien terveyttä - koiran kipu, koiran ensiapu, koiran aineenvaihdunta ja koirien tavallisimmat tuki- ja liikuntaelinvammat on vonkalemaisia kaloja, jotka helposti tarttuu Googlen verkoilla kalastavien haaveihin.)

Pääsin siis noin kuukausi sitten viettämään laatuaikaa ihan itsekseni Koira-Kissaklinikan järjestämälle Urheilukoiran kuntoutus -seminaarille täällä Turun Metsämäessä. Voi vitsi mitä juhlaa, kun mukana ei ollut Kirputinta eikä kumpaakaan koiraa. Luksusta. Eläinlääkärit Eva Einola-Koponen ja Johanna Koponen puhuivat urheilukoirille tyypillisistä vammoista ja niiden hoidosta sekä urheilukoiran kuntoutuksesta, ja lopuksi vielä käytiin läpi vesiterapiajuttuja pieneläinhoitaja Kati Huovalan johdolla. Luumun kanssa kun ollaan jo kuljettu pitkä tie kuntoutumisen kivisellä polulla, oli mukava saada vahvistusta sille että on tullut toimineeksi oikein. Vaikka vähän meinasi kaikkien noiden mahdollisten vammojen kaislikossa tulla semmoinen olo, että eihän tässä uskalla enää yhtään mitään tehdä terveenkään koiran kanssa. Huh! Sen verran itsetuohoista sakkia taitaa kuitenkin harrastus-/urheilukoiran omistajat olla, että tekevälle sattuu ja urheilija ei tervettä päivää näe on vaan semmoisia sanontoja, joiden realiteetit valitettavasti valkenee meille ennemmin tai myöhemmin.

Keväältä muutama talteenotettu napsu,
kun Luumu leikki koiraa Kipsan kanssa.

Okei, mutta näin alkuunsa vapautan itseni taas kaikesta vastuusta tekstin oikeellisuuteen liittyen. Teksti sisältää myös omaa pohdintaani, ja kyseessä ovat jälleen ihan omat mielipiteeni. Mikäli koira oirehtii, on se parasta viedä tutkimuksiin sen sijaan että oikotietä onneen etsisi netin syvistä syövereistä. Mitä nopeammin koira saadaan hoitoon, sitä nopeammin voidaan aloittaa myös mahdollinen kuntoutus. 

Noniin, sitten itse seminaariin. Eräässä agilityurheilijoiden keskuudessa toteutetussa tutkimuksessa kävi ilmi, että urheilukoirien vammat ovat useimmiten pehmytkudosvaurioita. (Agilityä koskien) kiinnittämällä huomiota ympäristöolosuhteisiin (liukas pohja, vaaralliset kulmat, vaaralliset esteet, sijoittelu jne.) voidaan vaikuttaa vammaprosenttiosuuden laskuun. Olkapäävammoissa tukilihakset väsyvät jatkuvan rasituksen (hypyt, alastulot) vuoksi, ja rasittuminen aiheuttaa vammoja. Tämä koskee urheilulajeja, joissa on paljon vauhtia, (koiralla) painoa ja tekniikassa tulee paljon kiertoliikkeitä. Olkapään irtopala on kipeä jo viikkoja ennen kuin muutos on nähtävissä röntgenkuvassa. On siis hoidettava koiraa sen oireiden mukaan, eikä pidä tuijottaa pelkästään kuvia. 

Kyynärpäävaivat ovat usein isojen, nopeasti kasvavien rotujen murhe. Euroopassa ortopedit suosittelevat kilpakoiriksi aiottavien kuvauttamista neljän kuukauden iässä; varhaisessa vaiheessa saadaan tasapaino niveleen (jos siellä on havaittavissa inkongruenssia oliskos ollut..) poistamalla pieni luunpala > operaation jälkeen koira pystyy todennäköisesti elämään täysipainoista elämää. Kyynärnivelessä ei ole paljon tilaa, minkä vuoksi kyynärvammat ovat kivuliaita. 

Seikka, jota on ennenkin korostettu näillä eläinlääkäreiden luennoilla: PENNUN TAI NUOREN KOIRAN ONTUMA TULEE OTTAA VAKAVASTI JA HOITAA AJOISSA. Ontuminen ei ole tavallista, se ei kuulu normaaliin kasvuun eikä sen tutkimatta jättäminen tee koirasta tervettä. Ihan kamalaa oli kuulla miten on kuulemma tavallista, että nuoren koiran omistaja tulee klinikalle ontuvan koiran kanssa, ja kun sitä pitäisi ruveta kuvaamaan saati operoimaan, koiran kasvattaja puuttuu peliin ja kieltää hoitamisen (ymmärtäisin siis että syystä että siinä kohtaa kyseessä on sairas koira, kun sille on kuvattu jokin kehityshäiriö tai muu rakenteellinen ongelma, joka ontuman aiheuttaa). Sen verran hiukan poikkean seminaarin aiheesta, että ei ole omassa rodussakaan ollenkaan vieras ajatus se, että mitä enemmän koiria tutkitaan ja kuvataan, sitä sairaampi rodusta olevinaan tekemällä tehdään. Omistaja/kasvattaja saattaa olla ihan tietoinenkin yksilön rakenteellisista ongelmista, jotka tutkittuina estäisivät koiran jalostuskäytön tai tekisivät siitä vähintään moraalisesti arveluttavaa, mutta koira jätetään tutkimatta, jotta se olisi näennäisesti terve. Pevisa ylläpitää jonkinlaista rajaa jalostuskäytölle, mutta sen sisälle mahtuu kyllä ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Onnellinen ukko

Kyynäristä vielä. Jos kyynärnivelessä on nivelrikkoa, se lyhentää koiran elinikää puoleen. Ennaltaehkäisevää eläinlääketiedettä sekä kasvattajan vastuuta peräänkuulutettiin. Lisäksi nyttemmin tutkimukset ovat osoittaneet, että varhainen sterilointi/kastraatio (selkeästi alle 2 v.) lisää kasvuhäiriön riskiä suurilla roduilla (myös kissoilla; paper bone effect, kasvulihasten kiinnittyminen hidastuu). Tässä on nähtävissä suuria kulttuurisia eroja, sillä Amerikassa on totuttu kastroimaan varhaisella iällä. Etenkin urheilukoirapuolella varhaiseen kastraatioon liitettävä kasvuhäiriöiden suurempi riski tulee ottaa huomioon. Kastraation aiheuttama kasvuhormonin puutos kasvuvaiheessa motivoi luustoa kasvamaan väärällä tavalla. 

Rannenivel rasittuu hyppyjen alastulossa, etenkin jos mukana on yhtään kiertoa. Väsymysvammoja, luunsisäisiä mikromurtumia > rasitusfrekvenssi on liian suuri. Mikäli koiralla on ranteissa huono rakenne, se ei ole agilitykoira ja sen pitää harrastaa jotain muuta. Tästä päästään aasinsillalla koiraharrastusyhdistysten ja kaupallisten yritysten vastuuseen. Koirat eivät saa päättää. Koirilla ei ole vaihtoehtoja, vaan ne harrastavat sitä mitä niiden omistajat haluavat. Koiraharrastuslajien suosio kasvaa, ja kentillä on yhä enemmän kokemattomia koiranomistajia. Tässä kohtaa lajiharrastamisen riskeistä tiedottamisen vastuu on harrastuspuitteet tarjoavalla taholla. Kuinka paljon vaikkapa agilityn alkeiskursseilla käsitellään turvallisuus- ja kuormittavuusnäkökulmia?

Rakennevioista mainitaan myös ylikulmautuneet takaraajat. "Tolppajalkaisten" koirien polvet eivät jousta samalla tavalla kuin oikein kulmautuneen. Mitä pystymmät jalat, sitä vähemmän ne joustavat. Ja mitä vähemmän ne joustavat, sitä herkemmin ne hajoavat. Ylikulmautumista saatetaan katsoa joidenkin rotujen jalostuksessa läpi sormien, mutta on huomattavaa, että mikäli esim. ylikulmautunutta urosta käytetään reilusti (enemmän kuin viisi kertaa), uroksen rakennevika yleistyy geenipoolissa liikaa. Uroksen panosta rodulle tulisi aina miettiä.

Kun hypätään / laskeudutaan hypyltä, painorasitus yhdelle jalalle on 4,5-kertainen. Kun mietitään tietyille roduille sopivia harrastuslajeja, on otettava huomioon, että vaikkapa 50-kiloisen koiran jalalle kohdistuva paino hyppytilanteessa on laskukaavan mukaan 225 kiloa. Pohjan vaikutus on tässäkin olennaisessa osassa.

Seikkoja, jotka vaikuttavat vammojen syntymiseen (biomekaaniset vaikutukset): ylipaino (!tätä ei vissiin voi korostaa liikaa!), heikot runkolihakset, vanhat ortopediset vaivat, hännättömyys (peräsin puuttuu), raskas luusto, lihasepätasapaino jne. 

Sitten takaraajavammoihin. Kinnernivel on kyynärnivelen tapaan ahdas sarananivel. Kinnernivelen irtopala (od) oirehtii ontumisella 4 kk:n iässä > pitää hoitaa ajoissa. Ennuste on huonompi kuin olkapään irtopaloissa. Patellaluksaatio on pikkukoirien murhe. Mitä pystymmät polvet, sitä heikommat reisilihakset (rakenne ei salli tarpeeksi tilaa reisilihaksen kasvulle), ja sitä heikompi polvi. Leikkausennuste on hyvä, jos se tehdään ennen kuin rusto on hajonnut alta. Akillesjännevammoissa on usein rasitusta takana, ja ne vaativat tavallisesti ainakin orthoosihoitoa lääkehoidon lisäksi. Polven nivelrikossa ennuste on huono; koira ei istu, ei hyppää, ei käänny > polven nivelrikko on invalidisoiva. 

Mikäli lihasrevähtymää ei hoideta, se ei muodosta lihassoluja vaan arpea, joka revähtää helposti uudestaan. Tyypillinen tilanne polven ristisidevammojen synnylle on sellainen, jossa tehdään spurtti, jonka jälkeen jarrutetaan, liukastutaan ja käännytään samaan aikaan. 

Vammojen päätteeksi puhuttiin vielä urheilukoiran uran kehittämisestä. Elimistöä pitää nuoresta iästä alkaen kehittää siihen urheiluun, jota on tarkoitus harjoittaa. Kunnon kehittämisen ainekset kasataan jo nuorena: ruokavalio, liikunta, mikä on kasvuvauhti, mitkä ovat geenit - mutta myös mitä yksilön pääkoppa kestää? Rauhoittuminen on tärkeää! Etenkin nyt kun harrastuksissa näkee paljon älykkäitä, nopeasti oppivia ja kestäviä bordercollieita (esimerkiksi), koirilla tehdään liian paljon liian nuorena, eivätkä ne välttämättä opi ollenkaan rauhoittumaan. Ne rikkovat itsensä ihan vaan sen takia, etteivät ne ymmärrä. Me koiranomistajat rikomme koiramme, koska ne ovat lahjakkaita, nopeita ja motivoituneita. Nälkä kasvaa syödessä. Ongelmien varhainen tunnistaminen on tärkeää. Valmennuksen on oltava tasapainossa: harjoitusvaiheen jälkeen tulee LEPO. Kilpailuolosuhteita olisi syytä pystyä parantamaan. 

Tykinkuula lähestyy määrätietoisesti kohdettaan, kun taas paimenella on vähän arvaamattomampi lähestymistapa. 

Sitten vielä kuntoutuspuolelle. Jalan käyttämättömyys aiheuttaa ruston, lihasten, jänteiden, ligamenttien ja luuston artrofioitumista eli surkastumista. Kudokset vahvistuvat käytön myötä. Aika parantaa haavat, ja ligamentit korjaantuvat kuudessa viikossa 50-prosenttisesti. Usein kuntouttamissuunnitelmaa on muutettava, jos tulee takapakkia tai mikäli jokin muu alue kipeytyy. Esimerkiksi tapauksessa, jossa hoidetaan lonkkaniveltä, sitä tukevat lihakset voivat kipeytyä. Tai vaikkapa osittainen ristisidevamma repeää kuntouttamisen myötä kokonaan. Tällöin suunnitelmaa on muutettava.

Laserista meillä onkin Luumun kanssa syksyn ajalta runsain mitoin kokemusta. Laserhoidolla parannetaan solutasolla aineenvaihduntaa ja hapen kulkeutumista kudoksiin. Laservalon energia johtaa paikallisesti verisuonten laajentumiseen ja imutiehyiden aktivoitumiseen. Näin saadaan lievennettyä turvotusta nopeammin > kipu hellittää.

Säännöllisin tarkastuksin pidetään huolta, että koira ei varo jalkaa. Lihakset eivät voi vahvistua, jos se varoo käyttämästä jalkaansa. Liikuntaa lisätään asteittain n. 10 % viikoittain. Uusiutuvien vammojen taustalla pidetään tärkeimpänä syynä liian aikaista paluuta suoritustasolle (agility). 

Siinä seminaarin anti mitä sain kirjoitettua muistiin. Oman (Luumun) kokemuksen kautta voin sanoa, että tärkeintä on, että ontumat käydään ajoissa tutkituttamassa. Monesti joku mysteerinen pikkuontuma voi hyvin johtua lihas-, nivel- tai sisuskalutason jumista tai mistä vaan tähtien ja kuun asennosta, mutta täydellisen varmuuden oireen aiheuttajasta saa vasta eläinlääkärin käsissä (mahd. kuvilla). Mekin saatiin hoidettua hyvin Luumun rinnan/olkapään pehmytkudosvaurion aiheuttamia oireita fysioterapeutilla pariinkin otteeseen, mutta koska itse syytä ei löydetty, sitä ei päästy hoitamaan, ja se taas aiheutti lisää ongelmia. Monesti ollaan vältytty turhilta eläinlääkärikäynneiltä ennaltaehkäiseviä (ja vähän korjaavassakin mielessä) terveydenhuoltopalveluita käyttämällä, mutta tällä kertaa ongelma ei ollut siellä hoidettavissa. Tällin Luumu sai vissiin jo toukokuun puolella, vielä kesäkuussakin käytiin treenaamassa (ft-hoitojen jälkeen), mutta kun vaiva jälleen palasi, käytiin ortopedillä heinäkuun puolessa välissä. Kaiken kaikkiaan Luumun epäonnisesta bätmänhypystä ojan yli ollaan palauduttu nyt puoli vuotta. Tällä hetkellä ollaan taas hyvässä paikassa, käydään ihan lenkin pituisia lenkkejä (~4 km) ja pian päästään taas pellollekin varmasti. En vaan ihan tosissani ollut ymmärtänyt miten kauan pehmytkudosvaurion paraneminen kestää, ja oman lisänsä kuntoutumiseen on tuonut tietysti kuntoutettavan satunnaisesti villi luonteenlaatu. Ilman noita kylmillä lihaksilla repimisiä oltaisiin varmaan jo päästy treenikentille asti. Mutta paljon olen itse oppinut tässä. Kärsivällisyydestä, ajan kulumisen merkityksestä ja relaamisesta. Mun ensisijainen tehtävä tällä hetkellä Luumun suhteen on saada se kuntoon, ja kaikki muu malttaa odottaa.

Treenivuodatus

Mulla on välillä sellanen pahemmanlaatuinen paskaystävä-olo. Tänään(kin) jouduin perumaan sovitun lenkin, kun Kirputin päättikin muuttaa juuri huolella rakentamaansa päivärytmiä heräämällä ekoilta päiväunilta pari tuntia liian aikaisin. Neljäksi sovittu vaunulenkki tuntui mahdottomalta suoritukselta, sillä täällä olisi pitänyt viihdyttää neljättä tuntia väsynyttä pikkuihmistä ennen sitä tai vaihtoehtoisesti nukuttaa se jo ennen, jolloin se olisi neljäksi sovitun lenkin aikana hyvässä lykyssä huutanut kitarisat Paimioon asti vilkkuen. Se kun ei viihdy noissa vaunuissa hereillä ollessaan yhtään. Ja se kyllä kertoo sen sitten ihan ääneen. Ja rattaisiin sitä ei vielä voi istuttaa syystä että se ei istu vielä. Niin oli siis ihan pakko vaunuilla jo etukäteen, koska iskäkin on jossain lähes ulkosaaristossa pelireissulla, niin jälleen kerran koko elämä pyörii minimiehen aikataulujen mukaan. 

Ehkä just nimenomaan tämä omista aikatauluistaan luopuminen onkin ollut pikkuvauvan suht tuoreena vanhempana kaikkein vaikeinta. Sitä kun kerkesi jo kolmisenkymmentä vuotta tottua menemään ja tulemaan miten sattui, tekemisistään kenellekään sen kummemmin ilmoittamatta, näin valtava kytky tuntuu aika mullistavalta. No ei se tietysti ihan yllätyksenä tullut. En mä ajatellutkaan, että sen vauvan voisi laittaa ensimmäiseksi seitsemäksi vuodeksi vaatekaappiin kasvamaan, ja ottaa sen siinä kohtaa ulos sieltä kun se menee kouluun. Ja siis ollaanhan me tehty ja menty ja muutenkin luuhattu ihan joka puolella. Mitä tässä yritän rautalangasta väännellä, niin ehkä se on kuitenkin ollut kuluttavampaa kuin mihin alunperin osasin varautua. Niin se on varmaan kaikilla. 

Jotain tietokoneen perukoille jääneitä kuvia... 

Samaan aikaan kun kaipailen aikataulutettua vapauttani, sentimentaalisempi aivolohkoni nyyhkii täällä sitä, että Kirppu on päivä päivältä vähemmän vauva ja enemmän pieni poika. Näin puolivuotisuutensa kynnyksellä se ei (edelleenkään!) etene mihinkään, hädin tuskin edes kääntyy ympäri. Kuusi kuukautta on meille myös erityinen rajapyykki, sillä kohta se saapi maistella jotain muutakin kuin ämmää (= äidinmaitoa, näin meidän äitiklaanilaisten kesken). Keitinkin sille juuri kasarillisen perunoita, aloittakoon kulinaristisen matkansa vaikka niistä. Peruna kaikessa yksinkertaisuudessaan on paljon muutakin kuin pelkkää tärkkelystä. Se on lupaus pienestä palasta sitä vapautta, jonka olen vähän turhankin kaihoissani joutunut päästämään karkuun. Nyt kun se ei kohta tarvitse mua enää syömiseenkään, se jo varmaan kohta tilaa ravintolassakin ruuan kanssa viiniä. 

Ruoanlaittoapurit

Lähtipä vähän sivuraitelle tämä juttu... Piti kirjoittaa treeneistä! Ollaan meinaan treenattu tällä viikolla ruhtinaalliset kolme kertaa ulkona, ja on ollut ihan huippufiilis! Mooi on kyllä just sellanen hyvän mielen treenari, mitä toivoin ja ajattelinkin sen olevan. Ulkokentille treenaamaan siirtyminen kävi sen kanssa tosi vaivattomasti, sillä sitä ei juuri mikään treenien ulkopuolinen häiriö kiinnosta. Tokihan se saattaa käydä tsekkaamassa kentälle unohtuneita asioita (kuten yhdessä ruutuvideossamme se käy ruutuunjuoksumatkalla katsomassa jonkun taakseenjättämän pahvimukin), mutta pystyy taas nopeasti siirtämään ajatuksensa itse asiaan. Jonkun verran olen pitänyt sen perässä liinaa, mutta se häiritsee sitä kyllä ihan äärettömän paljon. Tavaksi onkin tullut tehdä semmoinen 360 asteen ympäristötsekki ennen Mooikoiran treenivuoroa, kaikissa väleissä ja etenkin siinä kohtaa, kun olen päästämässä sitä lelun kanssa juoksemaan.

Se leikkii kyllä ihan älyttömän kivasti. Nyt ulkona kun on enemmän tilaa, se tykkää myös rallatella, mutta palauttaa / hakee taisteluleikkiin paljon herkemmin mitä Luumu aikoinaan. Luumun kanssahan mulla oli tosi pitkään aina kaksi lelua treeniliivin taskussa, että jos en kuitenkaan hallinnan kautta saa sitä leikkimään nätisti, voisin aina houkutella sen takasin luokseni. Tietysti me jouduttiin yhtenä kesänä käymään keskusteluja siitä, että onko sallittua viipottaa tennispallo suussa kentän toiseen laitaan ja leikkiä sekä kuuroa että vaikeasti tavoiteltavaa. Enkä mä sitä sano, saattaa olla että Mooin kanssa on samat keskustelut joskus vielä edessä, mutta ei luoda ongelmia, jos niitä ei kerran tällä hetkellä ole. 

Mooi on tehnyt vähän sen mukaan juttuja, että ollaanko tutulla vai vieraalla kentällä. Kyllä siitä vähän huomaa, että uudessa paikassa on vaikeampaa. Silloin ollaan lähinnä vaan leikitty, tehty jotain takuuvarmoja vauhtijuttuja ja ihan vaan muutamasti naksuteltu jotain istumista tai perusasentoa. Tutummassa paikassa ollaan jo vähän katsottu noutoa, maahanmenoja, odottamista (istuen) ja seisomisen alkeitakin ollaan tehty. Ai vitsi että jotkut alkeistreenit onkin itselle taas vaikeita! Esimerkiksi tää seisominen. Miten hitossa mä opetin Luumun seisomaan..? Kätevintä se olisi kai sheippailla, ja ehkä siihen vielä ryhdynkin. Tässä muutamia klippejä Mooi-neidon reenilöistä.

Luumu sitten. Luumullekin ulkokentälle siirtyminen oli tänä keväänä helpointa kuin koskaan. Yleensä sille on iskenyt vähän joku avaran tilan hulluus, ja ollaan jouduttu muistuttelemaan kaikenlaisia hallinta-asioita. Ehkä tämä talvi oli kuitenkin kokonaisuudessaan aika lyhyt (treenattiinhan me ulkona vielä marraskuun lopussakin), tai sitten se on kasvanut aikuiseksi (kopkop!). Yhtään ei olla jouduttu vääntämään ylivireen kanssa tai keskustelemaan hiekan ällöttävyyden mukanaan tuomista maahanmeno-/nouto-ongelmista. 

Olen yrittänyt suunnitella Luumulle jokaiseen treeniin joko ruudun tai kiertonoudon. Ruutua ollaan enemmän tehty, ja se näytti jossain kohtaa olevan ihan kivassa mallissa, kunnes tajusin ettei se osaa kyllä sitä tyhjäänlähetystä, ellei sitä ihan ekalla toistolla tehdä lelun kanssa. Tämä todettiin viimeksi torstaina: se tekee kyllä ihan mielettömän hyvä suorituksen toisella toistolla, jos se on ensin saanut juosta lelulle tai sille on heitetty lelu perään. Oma moka tietty, kun en ole heti alusta asti tehnyt enemmän ekalla toistolla tyhjään. Mutta toisaalta jos se ei sitä osaa, niin miten hitossa sen saa juoksemaan sinne tyhjään..? Eilisten aika pitkällisten pohdintojen jälkeen ajateltiin, että ruutu vetää sitä puoleensa nyt liian paljon, kun se ei vielä ole yhdistänyt lopullisesti sitä tyhjäänlähetys-palikkaa siihen ruutu-palikkaan. Sitä täytyy treenata vaan ihan tosi paljon niin, että siellä on se ruutu, ja sinne ei välttämättä lähetetä ollenkaan. Kun nyt olen viime aikoina yrittänyt pitää kiinni semmoisesta liikkeestä uudella liikkeellä -palkkaamisajatuksesta. Eli jos se tekee hirveän hyvän tyhjään lähetyksen, se saa palkaksi juosta ruutuun, koska se on sen mielestä ihan hirveän kivaa. Siinä kohtaa vaan kun sillä on kova palkkaodotus ja nolla toistoa alla, se oikaisee, ja juoksee suoraan ruutuun.

Luumu testasi Kirputtimen uuden lätsän. 

Tyyppien mätsäävät ruokakipot

Hmmph. Olen kahden tulen välissä tässä vähän. Toisaalta pitäisi keksiä keino, jolla pystyisin auttamaan sen sinne tyhjään ekalla toistolla ilman lelua. Toisaalta haluaisin vahvistaa lelun kanssa ylipäänsä sitä virittelyä (kävely ja ne viritteysanat) ja myös sitä suullista eteenlähetyskäskyä. Torstain treenikentältä löytyi kaikkien aavistuksen pieleen menneiden viritelmien jälkeen kivasti loiva alamäki, jonne lelun sai ikään kuin piiloon. Luumu näki siis kyllä, että lelu sinne vietiin (koska mistä se muuten olisi osannut sinne juosta, kun kerran todettiin, että se tyhjäänlähetys ei vielä ekalla toistolla toimi), mutta se lelu ei näkynyt sen alamäen vuoksi siihen Luumun lähetyspaikkaan. Ehkä tämä tukisi ainakin vähän sitä ajatusta siitä, että juokse sinne suoraan, vaikka et lelua näekään. Kokeessa kun on tietysti se tilanne, että sen tyhjäänlähetyksen pitäisi onnistua kerralla, eikä sielläkään voi mitään lelua olla. (Eikä?!) Ei varmaan kauheesti auta selitellä tuomarille, että kyllä se sen sitten toisella toistolla osaa. Toisaalta haluan siis vahvistaa Luumulle sitä mielikuvaa lelulle juoksemisesta, toisaalta haluan häivyttää sen lelun pois. Tuntuu vähän mahdottomalta yhtälöltä ainakin mulle ratkaistavaksi. Ehkä kierretään ongelma, ja testataan seuraavissa treeneissä tyhjäänlähetystä ilman että sitä ruutua on rakennettu kentälle. Jos se vaikka sattuisikin toimimaan heti ekalla toistolla, voitaisiin alkaa pikkuhiljaa tuoda sitä ruutua mukaan kuvioihin. Optimistina voisin nyt hetken ajatella, että se ekan toiston ongelma johtuikin vain ja ainoastaan siitä, että Luumu ei vielä pysty luopumaan ruudusta, ei siitä että se ei osaa tyhjäänlähetystä. No, katsotaan. Joka tapauksessa fakta on se, että koekunnossa se ei vielä pitkään aikaan ole, vaikka saatiin liikkeeseen jo liikkurointi sekä joitain häiriötötsiäkin lisättyä. [Editoija kommentoi: Jos se ei osaa luopua siitä ruudusta, niin miksei me harjoitella siitä ruudusta luopumista, DAA!]

Kiertonouto taas näyttää jo tosi kivalta. Luumulle on tullut aika vahva kierto, mihin olenkin sitä kannustanut. En ole saanut sitä bongaamaan kiertotötsää vielä haluamallani tavalla, eli että se katsoisi sitä käskystä niin että omiinkin silmiin asti näkyy, että se varmasti katsoo sitä tötsää. Tämä bongauttamisen vaikeus johtunee meillä siitä, kun Luumulle kiertäminen on ollut jo pitkään tosi palkitsevaa, niin se tietää tasan tarkkaan missä se tötsä on ennen kuin otan sen edes autosta ulos. Ei se varmaan koe tarpeelliseksi tuijotella sitä enää siinä vaiheessa, kun se mieluummin pitää kontaktia ja odottaa lupaa päästä hommiin. Jos pystyisinkin luottamaan siihen, että huolimatta siitä mitä muita kamoja kentällä on (vaikka ruutu!), Luumu aina lähtee itsevarmasti kiertoon vaikka se ei olisi tötstää etukäteen bongannut, ei tämän asian eteen kannattaisi nähdä näin paljon vaivaa. Musta on vaan voittajaluokan kisoissakin ollut hienoa bongauttaa ruutukin sillä jo etukäteen kehän ulkopuolelta, jotta voin tasan tarkkaan luottaa siihen, että se tietää missä se on. Näin tehtiin muun muassa viime kesän SM-kisoissa, ja saatiin ruutu onnistumaan vaikeasta sijainnistaan huolimatta.

... ja mätsäävät pannat. Hei kamoon, voitteko ees yrittää poseerata..? 

Kiitti!

Kiertonoudosta muuten - stopit olen saanut kivan teräviksi (ei siinä kahden metrin matkalla tietysti kamalasti ehdi kertyä vauhtiakaan), mutta se pysähtymispaikka jää laajan kaaren takia edelleen tosi vasemmalle. Sama juttu on muuten tuossa tyhjäänlähetyksen pysähtymisessä. Parempi sekin on ruudun ollessa oikealla, mikä tasapainottaa Luumun laajaa kaarta vasemmalle. Ei se nyt tässä kiertonoudossa mikään kisaamista estävä tekijä ole, etenkään kun Luumu siitä huolimatta lähtee hyvin noutamaan myös vastakkaisen puolen kapulaa), mutta voisihan sitä erikseen koittaa treenata tiukemmaksi. Ollaan vähän yritettykin siirtää sitä lähemmäs keskilinjaa palkkaamalla reilusti oikealta. Liikkeeseen voisi kuitenkin jo ottaa liikkuroinnin kapulan viemisineen ja arvontoineen mukaan. 

Sain tuossa yks kerta niin kivaa palautetta siitä, että jaksan määrätietoisesti treenata projektiliikkeitä kuukausitolkulla turhautumatta. Jotenkin olen oppinut sellaiseksi, sillä sitähän tämä toko on! Kuukausia, ellei vuosiakin kestäviä projekteja, joissa yhtä asiaa hiottuaan huomaan liikkeen levähtävän toisesta päästä. Erityisesti olen kunnostautunut inhokeissani seuruussa (suoruus, suoruus ja suoruus!), kaukoissa (s-i- vaihtoon rakennettiin kokonaan uusi tekniikka uusien paaaaljon tiukempien kriteerien myötä) ja tunnarissa (voitko jumankauta ottaa sen oman kapulan heti??). 

Seuruuta ollaan ahkerasti tehty myös kotona (peruuttamista ja siihen jo käännöksiäkin) mutta lähes joka kerta myös ihan "oikeissa" treeneissä. Kropan pitäminen suorana kontaktia menettämättä on Luumun rakenteiselle koiralle haastava tehtävä, ja vaikka se on ajatuksen jo hoksannutkin, epäilen vähän että mitenköhän se tulee koskaan kestämään koemittaiseen seuruuseen asti. Epäilykseni ei kuitenkaan ole estänyt meitä treenaamasta, ja ollaan me edistytty. 

Kaukoja tehtiin kuuriluonteisesti muutaman kuukauden ajan pelkästään kotona. Palattiin ihan alkeisiin tuossa vaikessa vaihdossamme: ensin jalasta kiinni pitämällä, sitten vähän vaan muistuttamalla, ja lopulta palkkaamalla vain kriteerinmukaisista vaihdoista. Edelleen namit edessä auttavat (käänteishoukutus luopumisen kautta), mutta tällä viikolla saatiin sentään liike tuotua jo ulkokentälle. Keskiviikkona oli todella vaikeaa saada edes yhtä onnistunutta vaihtoa (Luumu oli jotenkin ihan pentumaisella tuulella, eikä pystynyt edes kunnolla luopumaan), mutta heti seuraavana päivänä se teki elämänsä parhaimpia seiso-istu-kaukoja! Wi-wiu (sellanen vihellysriemuhuuto!), kyllä näiden kanssa on töitä tehtykin. 

Torstain treenin kruunasi vielä noiden superkaukojen päälle tehty tunnari. Ollaan jouduttu käymään ihan toooodella vakavia keskusteluja Luumun kanssa siitä, että saako sen oman kapulan yli kävellä, saako kapuloilla ylipäänsä häslätä, ja saako tunnarikäskyn jälkeen mennä kiertelemään lähelle jätettyjä tötsiä. Ihan totta me ollaan väännetty sitä, ja kun tässä talven aikana on jo tullut todettua, että se tietää mitä siltä halutaan, niin kyse ei todellakaan ollut siitä, etteikö se osaisi toimia kriteerien mukaisesti. Se ei vaan halunnut. Se on nelisen vuotta yrittänyt kaikkensa keksiäkseen erilaisia tapoja viihdyttää itseään siellä kapuloilla, ja nyt sillä meinasi tulla suru puseroon, kun me ollaan saatu sen toimintaa vihdoin kaitsettua. Keskiviikkona kun Luumu sai omatoimisesta merkkien kiertelystä sanktioksi pitää tunnarikapulaa suussaan vaikka äiti heittelee lihapullanpaloilla naamaan, se teki torstaina niin superhienon, tarkan ja keskittyneen tunnarin ettei ole tosikaan! Olisko ollut ihan ekoja kertoja elämässään, kun Luumu osoitti, että tämäKIN liike on sille tärkeä. 

Siinäpä olennaisimmat Luumun treeneistä. Nyt kun palikat alkaa kaiken kaikkiaan olla ihan hyvällä mallilla, pitää muistaa tehdä taas enemmän kisamaisia ja kaikenlaista yllättävää. Ei saa jäädä liikaa laakereilleen lepäämään, vaikka me tätä teknistä talvea tarvittiinkin. Tavoite oli päästä keväällä tai kesällä kisaamaan. Tällä hetkellä alkusyksy näyttää realistisemmalta. Katsotaan nyt. Kiirehän tässä ei onneksi ole, sillä sitten kun me sinne kisaamaan lopulta pääsemme, niin sitähän se sitten on: eeveeällää Luumun kanssa hamaan tappiin asti.

Voitteko muuten uskoa, että Kirppu nukkuu edelleen. Kohta toi itkuhäläri varmaan pärähtää kun näin pääsin jotakuinkin ääneen mainostamaan! Olipa pikaisesti kirjoitettu treenivuodatus. Toivottavasti siinä jotain tolkkua oli. Nyt vielä viikon pääuutiseen! Mooin kuvat lausuttiin Kennelliitossa: lonkat B/B ja kyynärät 0/0! Ihan mahtavaa. Polvet sillä olikin priimaa, ja silmätarkkiin me ollaan menossa ensi viikolla. Näin mahtava likka on todella ansainnut terveen luustonsa, ja kenties päästään joskus tulevaisuudessa irrottelemaan Mooin lapsosten hampaita hihansuistamme. 

Hyvät ja huonot uutiset

No niin, eli hengissä selvittiin virallisista terveystutkimuksista, eikä tarvinnut omaa pääkoppaakaan mennä tarkistuttamaan samalla reissulla. Pääasiassa kaikki on kunnossa, mutta löytyi myös muutama juttu, joihin pitää nyt ja tulevaisuudessa kiinnittää huomiota. Luumulla ei ole silmissä perinnöllisiä sairauksia, minkä jo tiesinkin - koska rekisteripapereidenkin mukaan Luumun silmät ovat perinnöllisesti terveet. Tämä vaan ei näy Luumun tiedoissa täällä Suomessa, ja siksi halusin nyt samalla hoitaa silmätarkastuksenkin. Luumulla on kuitenkin kummassakin silmässä muutama ylimääräinen ripsi, jotka olisi hyvä hoitaa ennen kuin ne alkavat vaivata. Kuulostaa hassulta, mutta ne kasvavat sillä tavalla sisäänpäin, että kun ne kasvavat pituutta, ne raapivat jokaisella silmänräpäyksellä silmämunaa - ja voi kuvitella miltä se tuntuu, kun tuon karvakasan turkki on muutenkin kuin nuppineuloja ja ohuenohutta rautalankaa. Eli kun olen taas onnistunut täyttämään tämän eläinlääkärikäynnin lompakkooni jättämän kolon jollain keinolla, ylimääräiset ripset eliminoidaan nukutuksessa. En huomannut kysyä kuinka se tehdään - poltetaanko tai laseroidaanko ne ripsitupet jotenkin...? Kokemusta kellään..?

Luumulta koplattiin polvet, ja niistä lähtee Kennelliitolle 0/0-lausunto. Samaan paperiin tuli merkintä myös normaaleista kiveksistä - mutta nehän nyt näkee jo staffille härskiin tapaan päältäkin päin. Talven kynnyksellä äiti oli sitä mieltä, että minun olisi tarvinnnut ommella Luumulle myös kulkussuoja pakkasia vastaan, Nallella kun on suojat omasta takaa... eikä muuten ole enää niitä kulkusiakaan ;) Pärjättiin kuitenkin koko pitkä talvi ilman suojia!

Sitten röntgeniin. Äijä sinnitteli rauhoittavan voimallakin niin, että piti laittaa nukutusainetta. Luumu meni röntgeniin siis jo kolmatta kertaa elämässään, enkä tällä kertaa edes kovin haikein mielin jättänyt sitä sinne. Kuvien ottaminen ja niiden tarkastelu kesti yllättävän kauan (noin 20 minuuttia), ja kun meidät kutsuttiin sisään kuuntelemaan tuloksia, olin vissiin sen verran kehittänyt itselleni jostain jännitystä, että meinasin oikeasti pyörtyä! Ehdin jo kuunnella hyvän tovin niitä tuloksia, ja yhtäkkiä tuli kamala kuuma aalto, päässä kihelmöi ja alkoi näkö lähteä. Oli pakko mennä istumaan, olisihan se ollut melko noloa, jos oltaisiin kummatkin Luumun kanssa pötkötelty siinä lattialla kanttuvei! Kyynärät olivat siistit, niistäkin lähtee lausunto 0/0. Luumulta otettiin myös virallinen Kennelliitolle lähetetty kuva lannerangasta (siisti, ei huomautettavaa - en tiedä miten se käytännössä näkyy tiedoissa...) ja sen lisäksi selkä kuvattiin ylös asti - siisti/ei huomautettavaa. 

Kyynärät 

En tiedä mikä näistä selkäkuvista on se Kennelliitolle lähtenyt,
mutta tässä kaikki kolme tasapuolisuuden nimissä. 

Sitten, lonkista. Jo aiemmin tiesin, etteivät Luumun lonkat ole tiiviimmästä päästä, mutta että C/C:n sijaan ne ovatkin nyt sitten C/D. Luumun vasen lonkka on matalampi, ja tuosta lonkkakuvasta pystyy itsekin katsomaan, että se takana näkyvä rajapinta on toiseen lonkkaan nähden kauempana (kuvassa siis oikeanpuolinen lonkka ;)). Olihan tämä vähän järkytys, mutta toisaalta pitää taas ajatella, että huonomminkin olisi voinut käydä. Nyt on tärkeää pitää huolta lihaskunnosta, ja toimivan lihaksiston avulla tukea reisiluun pään pysymistä sisällä lonkkakuopassa. Pitäisi varmaan mennä johonkin fysiologian luennolle, kun nämä lääketieteelliset termit ovat vähän hakusessa, mutta jokainen varmaan ymmärtää mitä tarkoitan ;)

Otettu 21.3.2013

Kaivoin ihmeteltäväksi myös nuo elokuussa napatut kuvat, ja onhan se niissäkin jo näkyvissä tuo lonkkien hienoinen ero. Eli vaikka silloin arvioitiin lonkkien olevan noin B tai C, ero ei ole nyt reilussa puolessa vuodessa syntynyt, vaan jo silloin ollut olemassa. Eli kun tässä pohdin, että onko oikean takajalan polven varominen voinut vaikuttaa nyt puolessa vuodessa vasemman lonkan mataluuteen - maallikkokin näkee, että siitä ei ole kysymys. Uskomattomia asioita sitä oppii, kun omistaa koiran. Täällä sitä vaan arvioidaan röntgen-kuvia muina naisina ja hirrrveen pätevänä lausutaan niitä dr.Philimäiseen tapaan. Asiantuntijuudella. Tässä vielä siis vertailtavaksi 11. elokuuta 2012 otettu kuva Mumeloisen lonkista:

Otettu 11.8.2012

Ja sitten pyysin kuvat myös meidän murheenkryyneistämme, eli takapolvista. Oikeassa polvessa on rustottumaa, mutta kuulemma minimaalisesti. Eli sieltä on silloin liukastuessa irronnut pienenpieni rustonpala, joka ei ole vielä näkynyt silloin elokuussa otetuissa kuvissa. Merkkasin tuohon kuvaan missä kohtaa rustottumaa on. Einola-Koposen mukaan vamma on ollut luultavasti yliojennus-vamma nimenomaan noiden rustottumien sijainneista päätellen. Ja tästä syystä polvi on kuntoutunut hitaasti. Ja tästä syystä Luumu myös edelleen pomputtaa satunnaisesti oikeaa takajalkaansa. Oikea takapolvi tulee olemaan aina Luumun heikompi polvi, eikä sille asialle voi tehdä mitään. Tämä oli minulle todella vaikea pala niellä, mutta toisaalta taas nyt sain jonkun todistettavan syyn siihen, miksi meillä on ollut viimeistä paria kuukautta lukuunottamatta vammaa seurannut puoli vuotta yhtä vuoristorataa ja paikoitellen kummitusjunaakin. 

Otettu 21.3.2013

Rustottumaa on onneksi "minimaalisesti", eikä meidän tule rajoittaa elämäämme millään tavalla - päin vastoin. Liikuntaa lisätään nyt reilusti, kolmen vartin päivän pisin lenkki tulee olemaan meille lähihistoriaa, kun porhallamme - alkuun tietysti rauhallisesti - mutta jossain vaiheessa tuntienkin lenkkejä. Emme voi kävellä liikaa, ja (toko-)treenipäivinäkin kävellä voi ja pitääkin ihan tavalliseen tapaan. Ihan niinkuin matalan lonkankin kanssa, samalla tavalla hoidamme takapään kestävyyttä oikealla puolella erinomaista lihaskuntoa ylläpitämällä. Liikunnan on oltava tasaista, eli viikolla ei voi lepäillä laakereillaan ja viikonloppuna posottaa täysillä. Kuten aina, kovaa kävelypintaa tulisi välttää, ja mahdollisimman paljon metsässä monipuolisessa maastossa ja mielellään irti. Hyvistä verryttelyistä ennen rasitusta ja rasituksen jälkeen tulee pitää huoli - mikä on sekin meille jo tuttu juttu. Kesällä vesikävelyä ja uintia. Lisäksi meille suositeltiin mäkitreeniä, ja haluaisinkin saada kunnon mäkitreenin mahtumaan kalenteriimme ainakin kerran viikossa. Piikkiössä on Kehityksen kerhomajan pururadalla todella hyvä mäkinen reitti, ja siellä on pohjakin pehmeä! Ollaan loppuvuodesta Luumun kanssa molemmat niin rautaisessa kunnossa, että oksat pois! Luumu oli nytkin kyllä jo Einola-Koposen mielestä hyvässä lihaskunnossa, ei mikään lihapulla ;)

Fyssarimme Sofi piipahti myös Luumua katsomaan, ja hänen sympaattinen huolenpitonsa sai minut melkein tillahtamaan itkuun. Toinen lonkka on dee ja polvessakin on rustoa! Nämä huonot uutiset ottivat minut sinä päivänä ja vielä muutama päivä tutkimusten jälkeen niin kovasti valtaansa, etten ollenkaan osannut iloita siitä kaikesta mikä meillä on hyvin - (lähes) terveet silmät, terveet kyynärät ja ennen kaikkea: TERVE SELKÄ! Nyt asiaa reilummin makustelleena olen ihan tyytyväinen terveystutkimuksen tuloksiin. Olen onnellinen siitä, että se oli juuri minun koirani, joka liukastui kuistilla ja yliojensi polvensa niin että rustot vaan paukkuivat. Koska kun se on minun koirani, tiedän että se tulee saamaan parasta mahdollista hoitoa toivottavasti pitkän elämänsä varrella. Kun vielä opin itse elämään se suurennuslasi enemmän pöytälaatikossa kuin takataskussa, niin hyvin meillä menee. 

Otettu 11.8.2012

Oli kuitenkin pakko kaivaa polvikuvat myös elokuulta, ja ihan kuin tuossa ylhäällä olisi jo silloin ollut nähtävissä rustottumaa (vrt. terve polvi). Tiedä häntä. Häntä! Niin häntäkin tutkittiin. Siitä kaljusta otettiin raapenäyte, mutta ei löytynyt ylimääräisiä tallustelijoita sieltä. Katsotaan nyt meneekö ohi Megaderm-rasvahappokuurilla (meille määrättiin Omega Aidia, mutta se on maahantuojalta loppu), vai onko kenties jotain hormonaalista. Lääkäri ei puhunut hormoneista mitään, mutta sopisi kyllä hyvin kuvaukseen. Luumu on tosin itse hampaillaan jyrsinyt karvat pois, ja kaljuuntumista on hännän kummallakin puolella juuri siinä kohdassa, mihin se hampaillaan ylettyy. No, saa nähdä auttaako rasvahappokuuri, vai onko tämäkin päälakikaljun tapaan puolen vuoden taisto.

Ihan tokkurainen äijä menossa kuvauksista Barffikaupan kautta kotiin.

Nyt iloisempiin asioihin, eli auringonlaskun Vaarniemeen! Oltiin eilen iltalenkillä äitin, Japen ja Nallen kanssa ja satuttiin Kaarinaan Vaarniemeen juuri auringonlaskun aikaan. Katsokaa ja ihailkaa! (Tällä kertaa koirista tuli niin epäedustavia kuvia, että ihailtavaa on tosiaan vaan noissa auringonlaskuissa!)

Siis oikeasti - kenen tämä hirviö on?
Missä on kaunottareni? 

Kawelukset! 

Varokaa heikkoa jäätä!