Aina kannattaa olla skarppina - Christan koulutuksessa

Olen menossa viikon päästä Riihimäelle kuuntelemaan Mia Skogsterin luentoa koirien tunnetiloista. Mielenkiintoista settiä luvassa varmasti, ja sitä varten onkin tyhjennettävä pää näistä edellisistä pohdiskelujen aiheista. Palataan kolmisen viikkoa ajassa taaksepäin ja sijainnillisesti Lahteen, jossa kaikki kiva tokoaiheinen häppeninki nykyään tuntuu asustavan (oikeesti, mä oon niiiii-in kateellinen kaikille lahtelaisille, hollolalaisille ja lähiseutulaisillekin, kun siellä on niin hyvät mahdollisuudet harrastaa ja saada huipputason valmennusta - en ehkä pääse yli tästä, pakko harkita muuttoa ;)). Kuten ensi lauantaina häämöttävässä Riihimäen tempauksessakin, meidän Lahti-päivässäkin itse matkanteko huipputyyppien kanssa saattoi olla jopa suurempi elämys taaperoarjen uuvuttamalle äiti-ihmiselle, vaikka saatiinhan me Christa Enqvist-Pukkilan tokokoulutuspäivästä myös hyviä vinkkejä tulevaan. 

Lokakuisia kuvia, kovin on vihreää vielä.

Nautin Kirputtomasta päivästä kynä sauhuten, joten tässä kohtaa lienee tarpeen muistuttaa taas bloggaajan mahdollisesti tekemistä virhetulkinnoista. Teksti sisältää myös runsaasti tokopäivän herättämiä omia ajatuksiani; kaikki mikä netissä lukee ei välttämättä heijasta todellisuutta, joten jättäkäähän ne punakynät penaaliin, jookosta.

Etupainoinen / edestä suora koira (sbt, nahkacollie) saattaa perusasennossa jättää toisen etutassun ilmaan, tätä välttämättä tiedostamatta. Koira tulee saattaa tietoiseksi siitä, että sillä on edessä kaksi jalkaa. Sama varmaan koskee myös sivulta maahanmenoja tapauksissa, joissa koira jättää ohjaajan puoleisen kyynärän aavistuksen ilmaan. Pään maahan laittaminen voisi auttaa koiraa ymmärtämään kummankin kyynärän merkityksen, eikä liikettä tarvitse hamaan loppuun asti pää maassa suorittaa. Se että koira korjaa kummatkin kyynärät alas ei välttämättä auta koiraa ymmärtämään, vaan sitä voi käydä vähän nätisti painamassa olasta > "hyvä maahan". Tee tämä koiran edessä, ettet joudu arpomaan onko ne kyynärät nyt maassa vai ei. Korkea vire ja korkea kontakti saa aikaan sen, että koira ajattelee vain päällään, ja se kroppa nyt vaan tulee mukana. 

Ns. staffiongelma on varmaan myös sellainen, jossa koira on erilainen tehdessään juttuja ohjaajan lähellä vs. ohjaajasta kauempana. Ainakin itse tunnistan eron Luumussa edelleen (tai silloin kun viimeksi ollaan treenattu/kisattu). Omasta täydellisyydestään ja loistavuudestaan sataprosenttisen varmana koirana se härskiintyy ollessaan musta kauempana, ja ajattelee ehkä, etteivät säännöt päde samalla tavalla (ehkä koska palautteen antaminen possuilemisesta kestää väkisinkin kauemmin..?) Jos se on possuttelemiseen taipuvaisella tuulella, sen on helpompi päästää sisäinen porsastelijansa vapaaksi ollessaan etäällä, esim. käymällä tsekkaamassa jonkun häiriön, mitä se ei mun läheisyydessä tekisi. On treenattava paljon sitä, että koira ottaa käskyjä vastaan myös kauempana.

Jotain on sentään hyvin tullut itse omassa tekemisessä sisäistettyä: Jos koira ei tottele (osaamassaan asiassa), se ei saa tulla sun luokse ennen kuin se on tehtävän suorittanut. Esimerkiksi kaukoissa koira ei saa jojoilla siinä ohjaajan luokse takaisin, vaan ohjaaja menee sen luokse "hei haloo nyt kuuntelet". En muista onko meillä Luumun kanssa ollut tätä kaukoissa enää pitkään aikaan, mutta pitkään tehtiin ruudun kanssa töitä, ettei tätä jojoilmiötä tulisi. Tässä pitää myös ohjaajan astua vähän sinne fyysisesn epämukavuusalueen puolelle, sillä helppoahan se olisi koiran antaa jolkotella siinä ympäriinsä (vs. kävelet sinne itse ja näytät sille koiralle mitä sen pitikään siellä tehdä). Jos koira tekee väärin, se joutuu tekemään tuplasti enemmän. Älä kuitenkaan anna sille liikaa mahdollisuuksia, vaan puutu heti > "hei hei nyt kuuntelet". (Mun vakio taitaa olla "nyt korvat päälle siellä".) 

Sano koiralle selkeästi mikä ei ole sallittua. Esimerkiksi sivulletulossa jos se ei tule hyvin, sano sille ettei tule kuuloonkaan. Älä kalastele koiraa, vaan sano tarkkaan mitä haluat. Eli jos koira on passiivisempi, älä kalastele tai taputtele reittä sivulletulon merkiksi tms. Tässä korostuu oman reaktion vaikutus koiran toimintaan. 

Jos paikkiksessa ongelmana on pään pyöriminen, vahvista ensin mitä haluat. Kielto tässä lisää vain levottomuutta. Kun koira tietää mitä sen pitää tehdä, sitä voi alkaa kieltää siitä mitä sen ei pidä tehdä. Kaiva itse erikseen kaikenlaisia virheitä esille (tassu liikkuu, pää pyörii jne.). Kun tehtävä saadaan selitettyä koiralle kunnolla, levottomuutta ilmenee paljon vähemmän. Lisäksi jos koira käy kovasti kierroksilla, virettä tulee ensin laskea, sillä korkeassa vireessä se ei välttämättä edes tajua mitä se tekee. 

Jos koira yliyrittää seuruussa, koiraa ei voi kieltää siitä, koska se yrittää entistä kovemmin. Rentouden kautta yritetään ratkaista, ja voidaan itse vaikka kävellä vähänä pidemmällä askeleella. (En ihan kamalasti perehtynyt tähän asiaan, koska, no. Mulla on staffeja. Ne ei yliyritä, tai ainakaan tämä mun ensimmäinen koekappale ei ole koskaan sitä tehnyt.)

Niin kauan kuin se koira tarvii sen jeesin (käsiavun), se ei ole sisäistänyt sitä käskysanaa vielä. Liittyy aika hyvin Mooin perusasentotreeniin. En mä edelleenkään ole varma onko se sisäistänyt sitä vai ei. Ehkä pitää vaan joskus kesken sen unia mennä vaan tohon lattialle seisomaan ja pelkällä käskysanalla katsoa mitä tapahtuu. Saattaisi olla muuten ihan jopa videon arvoinen harjoitus. Perusasennon häiriötreeniin liittyen taas kannattaa miettiä koiran mielentilaa, jos koira tykkää tuijottaa häiriöihmistä. Onko koira sellainen, että sen tarvitsee vain tsekata (> anna aikaa ja toistoja). Jos taas koira on sellainen, että se on oppinut pitämään päänsä ohjaajaan suuntautuneena, mutta katseesta ja fiiliksestä huomaa, että koko fokus on häiriön aiheuttajassa, ollaan todellisen ongelman äärellä. 

Koiran ennakointi aiheuttaa kovasti päänvaivaa ohjaajalle ja amputoi treenitapoja. Jos koira kuitenkin väistää esimerkiksi häiriötreenissä törppöä mennessään viereen lelulle, kyse on enemmän viisaudesta kuin ennakoinnista.

Suuri osa koirista on hyviä yleistämään. Eli kun ne oppivat jonkun asian yhteen liikkeeseen liittyen, ne osaavat sen muissakin liikkeissä. Esimerkkinä vaikka häiriölelun väistäminen. 

Tunnarista. Jos koira haistelee hyvin, mutta nenä käy niin lähellä kapuloita, että ohjaajaa hirvittää, tulee tehtävää vaikeuttaa. (Tai koira tekee siis minkä vaan jutun, josta sitä on vaikeaa korjata.) Näin koira tekee selkeän mokan, josta sitä voi korjata > sanoa, että tätä en halua. 

Kiertonoudosta. Jos koira menee kartiolle mutkitellen, siihen usein löytyy syitä tai sitten syitä mutkitteluun ei erityisesti ole. Osassa tapauksista kysymys on kriteereistä, osassa matkasta, osassa kapuloista. Tulisiko koiran motivaatiota kiertoon lisätä? Tulisiko treenata enemmän häiriöillä? "Humalainen" kiertoonjuoksu saattaa olla myös kokemuksen puutetta, eli toistoja ei vaan vielä ole tarpeeksi. Koirat saavat lihasjumeja uusien sääntöjen mukaisista uusista tokoliikkeistä! Eli toistomäärät eivät voi olla suuria treeniä kohden, vaikka nimenomaan nämä uudet liikkeet tarvitsisivat paljon treeniä (vrt. vaikka seuruuta tai jääviä ollaan voitu treenata esim. 7 vuotta). 

Muista treenissä vaihdella kiertonoudon paikkaa kentällä samalla tavalla kuin treenin aikana on hyvä vaihdella vaikkapa ruudun paikkaa kentällä. Jos koira ei käytä aivojaan yhtään, se hakeutuu sinne paikkaan, jossa kartio edellisessä toistossa oli. Jos sun pitää mennä näyttämään sitä tötsää koiralle, muista että et mene helpottamaan tehtävää. Mene sinne enemmän asenteella, että "taasko mun pitää kaikki itse tehdä?". 

Muista myös treenata erivärisillä kartioilla. Häiriötreeniksi on hyvä idea laittaa vaikka kiertotötsän värisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä istumaan tötsän taakse (ihan helposti toteutettava idea joka treeniin, eikö? ;)) Voit myös kokeilla liikettä siten, että kiertotötsä sijoittuu ruudun sisälle. Onnistuuko koiran kiertää, vai hakeutuuko se ruutuun? Jos koira jää kiertonoudossa tuijottamaan liikkuria, sanokin kiertokäsky koiran tuijottamisen aikana. Näin koira oppii, että aina kannattaa olla skarppina. Liikkeen aloituspaikkaan mentäessä koira saa katsella (kartion, esteet...), mutta sen ei tarvitse nähdä/katsoa kapuloiden vientiä, sillä viennillä ei ole tässä mitään funktiota koiralle (toisin kuin ohjatussa on). Jos koira saa kiertonoudossa katsella kapuloiden viennin, se saattaa oikeasti tällä välin myös unohtaa kartion. Koira on myös vientiä katsellessaan ehkä liikaa standby-tilassa; ei siis aktiivisesti töissä. 1. Katso törppö (joku voi näyttää törppöä) 2. Katso äitiä 3. Juokse > eli just niin kuin me ollaan Luumun kanssa tätä muinoin rakennettu. Hienoa!

Kuten taannoin jo sivusin, reissun aikana tuli pohdittua harrastamista aika diipillä levelilllä. Päätin tällöin sallia itseni ryvetä näissä luopumisen tuskallisissa tuntemuksissani, ja alkaa taas keväällä harrastaa tokoa kohmeisen talven jälkeen hyvillä mielin, puhtain pöytätasoin. Pitäisi enemmän osata nauttia matkasta, siitä, mikä ajoittain on sitä suossa tarpomista. Pitäisi unohtaa pitkän aikavälin tavoitteet (koska realistina niihin ei välttämättä koskaan itsestä riippumattomista syistä päästä), ja keskittyä saavutettavissa olevien, konkreettisten välitavoitteiden suunnitteluun. Meidän tavoite Luumun kanssa voisi olla vaikka ihan päästä käymään kentällä tekemässä jotain lihasjumppaa ilman, että sillä hajoaa pää tai kroppa. Yhtä lailla jumppaaminen kentällä on yhteistä tekemistä (just sitä mistä Luumu nauttii). Se ei vaan välttämättä vie meitä kisaamaan, mutta se parantaa elämänlaatua tässä ja nyt. 

Mooin kanssa taas meillä on tokomatka vasta lähtökuopissaan. Sain kuitenkin koulutuksesta ihan eri tavalla uudenlaista motivaatiota. Me ei edelleenkään treenata missään ryhmässä tai edes käydä missään hallilla. Kelit nyt on mitä sattuu, eikä ulkona treenaamisesta oikein voi haaveilla vielä hetkeen. Ollaan kuitenkin aktivoiduttu olkkaritokossa, ja yllättävän paljon juttuja voi tehdä 2 x 3 metrin kokoisella paksulla villamatolla. Erityisen tönäyksen tokomotivaatiolle antoi osallistumisvahvistuksemme heinäkuun Grännan-reissulle Ruotsiin. Siellä järjestetään kertomusten mukaan tosi hekumallinen staffiviikonloppu, jossa erikoisnäyttelyn ohella järjestetään agilityn, tokon ja rallyn rotumestaruuskisat. Joten jos Luumun tavoite on tulla jumppakuntoon, Mooin tavoite on nyt sitten tässä. Huh ja apua! Varmaan sen kanssa on pikkuhiljaa pakko alkaa treenata muuallakin kuin täällä "saunan takana". Heh. 

Kirjoitinkin Mooia varten Christan koulutuksen aikana kaikenlaisia mieleen tulleita treeniaiheita muistiin. Mooin kanssa pitää tehdä luopumistreeniä niin namista kuin lelusta. Se osaa luopua, kun se mitä siltä vaaditaan, on staattista (paikallaolo). Mutta kun sen pitää samaan aikaan luopua ja aktiivisesti toimia, homma vaikeutuu huomattavasti. Pikkuhiljaa tehtävien vaativuustasoa nostetaan, ja tämä me ollaan saatu olkkaritreenissä hyvin alkuun. 

Lelulla palkkaaminen nostaa Mooin virettä siten, että se kestää vaikka perusasennosta lelulla palkkaamisen pari kertaa. Parin lelupalkan jälkeen sillä kuitenkin piuhat vähän kärähtää, jolloin se ei kykene enää suoriutumaan helposta tehtävästä, vaan se ajattelee lelua ihan liikaa. Vireensäätely sillä on ihan lapsen kengissä, ja mun pitää keksiä kaikkia hauskoja temppuja, joissa se joutuu rauhoittumaan ja kiihtymään vuorotellen. 

Seuruutreeniin voisi olla hyvä idea ottaa Mooille mukaan enemmän tarjoamisen kautta tekemistä. Näin perusasento ja seuruu itsessään olisi sille pitkällä tähtäimellä arvokasta ja kannattavaa. Nämäkin me ollaan aloitettu ja sitä myöten saatu muunlaisia ongelmia kaivettua maankamaralle. Haluan kuitenkin ajatella, että tokossa perusasento on koiran turvapaikka ja pyhä alue, jossa koira on itseensä tyytyväinen, varma omista taidoistaan, nauttii ohjaajan luottamusta ja avoin ottamaan vastaan uusia tehtäviä (mm. irrota ohjaajasta ja toimia itsenäisesti etäällä ohjaajasta, edelleen samassa aktiivisessa, itsevarmassa mielentilassa). 

Lihastreenin aiheeksi pohdin kummallekin koiralle, että omien jalkojen hahmottaminen ei olisi koskaan pahasta. Koulutuksessa nähtiin tosi loistavaa seuraamista, mutta erityisen vaikutuksen teki koira, jolla oli tietynlaista voimaa siinä askelluksessa. Aivan kuin se tiedostaisi jokaisen jalkansa liikkeen ihan eri tavalla, kuin mitä esim. Luumu tekee (kuvittelee raukka varmaan olevansa iso (tosin erityisen suukoteltava) pää vailla yhden yhtäkään raajaa). Olisi hauska projekti opettaa koiraa tunnistamaan kukin jalkansa erikseen vaikka käskystä. Tämäkin projekti saatiin hyvälle alulle, kun polkaistiin käyntiin treeniporukkamme ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) viikkohaaste: opeta koiralle takajalkatargetti. Luumu selviytyi viikkohaasteesta hyvin, ja hyvää sen klaaraaminen tekisi tietysti myös Mooille. Takapäänkäyttötreeninä toimisi hyvin peruuttelut ahtaisiin tiloihin tai peruuttaminen kynnykselle tms. Kunkin jalan erottaminen taas voisi olla hyvä ase mm. kauko- tai seuruutreenissä. 

Lisähuomautuksena muistiinpanoissa on "Mooille käy siihen -treeni". Että sen kanssa kehtaa mennä johonkin koulutukseen joskus. Ollaan siis monta kuukautta sitten aloiteltu sheippaamaan lonkka-asentoa (yhden kerran treenattiin), ja nyt kun kaivettiin käy siihen taas naftaliinista, ei vitsi likkahan muisti saman tien! Upeeta! Aika helposti Mooi oppii varmaan myös pää maahan -tehtävän. Voisin opettaa, enkä vain ajatella, että tuskinpa me sitä koskaan tarvitaan. (Tämä tuli treenattua ihan parilla kerralla kuntoon, ja ihan vain valokuvauksellisia tarpeita ajatellen, heh.)

Mun pitäisi myös kirjoittaa ylös lista Mooin käskysanoista, ja miettiä nää jutut loppuun asti. Lisäksi mä mietin, että jos tekemisessä joku asia ärsyttää, mun pitäisi aktiivisemmin puuttua siihen. Siis esimerkkinä mä oon monta vuotta katsonut sormien läpi, kun Luumu haahuilee kentällä missä lystää (silloin kun se ei just tasan tarkkaan ole käskyn alla tai odota itse jotain sitä kiinnostavaa tapahtuvaksi) tai hyppii vasten, kun se haluaa jotain korkeassa vireessään. Eli pitäisi enemmän keskittyä tekemään siitä treenaamisesta kaikin puolin miellyttävää, eikä vaan tavoite-/liike-/kisakeskeisesti ajattele pelkästään taas niitä pitkän tähtäimen treenattavia asioita. 

Pitäisi useammin käydä seuraamassa koulutuksia ja muiden treenejä, jotta tulee nähneeksi muiden tapoja esim. palkata sosiaalisesti, korjata virheitä, reagoida ylipäänsä jne. On tärkeää nähdä vaihtoehtoisia tapoja mutta myös huomata vaikka tajuavansa, että just noin mä en tekisi, koska... Tai ylipäänsä pitäisi useammin pysähtyä miettimään, että miksi itse teen tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla.

Vaikka koulutuksessa oli tosi kovatasoisia koirakoita, oli jälleen kerran havahduttavaa huomata, että osaa ne omatkin koirat tosi paljon ja monipuolisesti juttuja. Huomasin monesti ajattelevani, että tätä ja tätäkään ei tarvi Luumun/Mooin kanssa treenata, kun se osaa sen jo. Turha niitä koiria on täällä landella piilotella ja treenata niitten kanssa keskenään jossain missä kukaan ei vaan vahingossakaan näe. Esimerkiksi Mooi on tosi hyvä niissä asioissa mitä sen kanssa on treenattu (eli kahdestaan piipertämisessä häiriöttömässä paikassa). Mitä se tarvii (mm. Grännaa varten, mut tietysti ihan yleisesti tokoharrastuksemme tulevaisuutta silmällä pitäen) on ryhmätreeniä. Että useampi koira tekee samaan aikaan, ihmisiä seisoo kentällä ja kaikkea tapahtuu. Saa nähdä mitä sille meidän ryhmäpaikka-anomukselle kuuluu lähempänä kevättä.

Vimppana yksityiskohtana koulutuksesta mieleen jääneenä seikkana mainittakoon vielä miten ihailtavaa oli seurata ns. läpikoulutettujen koirien tekemistä ja sitä lämpöä, joka eräältäkin ohjaajalta loisti katseesta koiraa kohtaan. On se vaan niin erityinen harrastuskoiran ja sen ohjaajan välinen suhde. Ei sellaista saa pelkillä metsälenkeillä tai muussa arjessa elämällä. Se rakennetaan kovalla työllä, yhteisillä oivalluksilla ja valtavalla määrällä kunnioitusta ja arvostusta toinen toistaan kohtaan. Onnistumiset vauhdittavat, ja menestys tulee siinä sivussa.

Muutama kuva Lahden reissulta. Oli vähän kylmä päivä! 

Mut maisemat oli upeita. 

Nähtiin TAAS halo-ilmiöitä! 

Mooin komea velipoika Topi osallistui myös koulutukseen. 

Ja loppuun muutama kuva meidän viikonlopun Helsingin-reissulta.
Meitä odotti paikan päällä aika komea iltapala <3

Mooi odottaa omaa iltapalaansa vissiin Kirpulta. 

Eikö mittään tipu? Mittään? 

Aika jäisii kelei...  

Mooi jäi ihan kohtalaisen tyynenä mummin luokse, kun me ihmiset lähdettiin isomummin 80-vuotispäiville. 

Mut sit he kyl myöhemmin pitivät huolen, ettei enää jätetty ;) 

Ulos?

Arvatkaa mitä nähtiin? 

Sorsia! 

Vähän jo meno väsyttää... 

Tähän on hyvä nojailla. 

Aamupala-apuri 

Mooi söi viikonlopun aikana puolitoista jättimäistä luuta (ja Luumu ehkä puolikkaan ;)) 

On tästä siskoplikasta joskus jotain hyötyäkin ;)

Pettymyksen karvas jälkimaku

Juoksutekniikkakoulutukseni toinen ja näiltä osin viimeinen osa on huomenna. Olen kuluneen kuukauden aikana keskittynyt treenaamaan missio kerrallaan, ja nyt pari viimeistä treeniä juoksumatolla on ollut sellainen fiilis, et ehkä mä tajusin. Koska on ollut vaikeeta siis! Vaikka mä tiedän, miten mun kropan kuuluisi toimia, mistä mä tiedän näyttääkö se siltä miltä se tuntuu. Kun se siis tuntuu hyvältä ja toimivalta. Pitäisi ottaa videota. Ja tietäen kaiken minkä tiedän, jos mä en siltikään saa omaa kroppaani toimimaan teknisesti oikealla tavalla, eikö koiran tekniikkaharjoitusten onnistumismahdollisuudet ole olemattomat!? Siis miten ikinä kukaan koskaan saa koiralleen opetettua mitään kropanhallintajuttuja, kun niiden onnistuminen ihan oman kaikesta tietoisen itsensä kanssa on montun kaivantaa saunan takana?

Haastavinta on tosiaan voimankäytössä, koska tekniikkaan vaadittavat lihakset uupuvat. Kun keskityn käsiin ja ylävartalon ryhtiin, jalat lakkaavat rullaamasta ja lantio tipahtaa istumaan. Kun taas keskityn aktiiviseen askelkontaktiin tai jalan rullaavaan liikkeeseen, kädet puristuvat nyrkkiin ja kyynärät heiluvat toinen idässä ja toinen lännessä. Kokonaisuutena ajatellen oikeaa tekniikkaa on helpointa pitää yllä nopealla askeltiheydellä, jolloin ei tosiaan kerkiä tehdä mitään ylimääräistä tai suurta. Silloin mun on vaan tikattava niimmaanperkuleesti ja viuhuteltava käsillä vauhtia. Silloin on helppo nähdä itsensä vaikkapa salin ikkunaan heijastuvasta kuvajaisesta. Siis juoksijana. Ihan oikeana juoksijana. Sen maks kaks minuuttia mitä sitä jaksaa pitää yllä, koska ne lihakset puuttuu. 

Mut siis se välähtelee siellä sentään. Ymmärrys oikeasta tekniikasta ja ne pienet hetket, jolloin se ymmärrys konkretisoituu askeleiksi. Niinpä pitkästä aikaa otin viime tiistain lenkin missioksi tehdä nyt vaan yhden pidemmän lenkin tekniikasta viis. (Okei ehkä oikea juoksija ei ottaisi tällaista missiota...) Mulla oli hyvä fiilis, ja ilmakin oli mitä mainioin. Optimistisesti ajattelin juoksevani noin 12 kilsan lenkin tuntiin, realistisesti tuntivarttiin. Mikä karvas pettymys se olikaan, kun (jälkikäteen katsottuna jo kahdeksan kilsan kohdalla!) oli vaan pakko välillä kävellä, koska jaloissa ei ollut yhtään puhtia. Pari ekaa kilsaa meni ihan hyvällä sykkeellä, mutta sen jälkeen se oli ihan mahdotonta pakkopullaa. Mä yritin vielä siellä loppupäässä puristaa, mutta kun lihaksissa ei ollut enää yhtään mitään mistä puristaa. Pakko vaan kävellä. Ylämäet ja vähän muutakin. 

Ja jumankauta että otti päähän. Mä ajattelin että mitä hittoa mä tätä p*skaduunia treenaan kun olen näköjään huonommassa kunnossa kuin mitä lokakuussa. Ja mistä hitosta se "kenkä nyt puristaa"? Lähdinkö vaan liian nopeasti juoksemaan (kartassa näkyisi varmaan jotain 12 tai 13 kilsan tuntivauhteja - no ei näkynyt), onko tässä tien pinnassa sittenkin niin paljon irtolunta, että se tekee tästä niin perkulan raskasta, vai onko nyt vaan joku mystillinen se aika kuusta, jolloin mistään ei tuu yhtään mitään ja tekisi mieli syödä viimeisestkin joulusuklaat kaapin pohjalta, mutta vähän ällöttää koska ne on Budapestejä. Siinä kohtaa kun takana oli jo kymppi (josta viimeisen kahden kilsan aikana ajoittaista katkeransuloista kävelemistä), ja Mooi olisi halunnut spurtata vielä pellon poikki - mä tajusin. Mä olin ollut niin kiireinen koko päivän, etten ollut ehtinyt syödä kunnon ruokaa, vaan ihan pelkän mansikkajogurtin, herkkumyslipussin loppumurujen ja kolmasosabanaanin voimin (Kirppu söi kaksi kolmannesta) aioin tehdä enkat tohon matkalle. Ei shaakeli mitä järjen köyhyyttä taas oikein ämpäritolkulla ammennettu... Vitsi että maistui se ihan kamala linssikeittokin silloin lenkin päälle kymmenen aikaan illalla ihan hyvältä. Tshiisus. No. Sen verran hirveeltä tuntui se lenkki, että tätä virhettä en taatusti toiste tee.

Tänään salin matolla oli taas hitusen hienompaa. Otin useita pätkiä nopealla askeltiheydellä, ja muun ajan jolkottelin askelkontakti missionani. Muistin jopa pitää breikkejä ja venytellä välillä (etureidet, lonkankoukistajat, takareidet ja persusta), vaikka se varmaan näyttikin hassulta. Tuokin raukka joka tuolla matolla pyristelee, tuossa jotain olevinaan venytteleekin välissä. Heh. Kaipasin kuitenkin onnistunutta treeniä tuon tiistain katastrofijuoksun päälle. Ja siinä ajellessani taas salilta kotiin, silmiin osui monenmonta juoksijaa. Nykyisin tulee tsekattua juokseeko ne millä tekniikalla. Ja sieltä auton lämpöisästä mukavuudesta, juuri saunottuna ja itseensä tyytyväisenä yhytän itseni naureskelemasta partaani: opetelkaa ensin juoksemaan stana ja tulkaa sit sanomaan et helppoo on, itseensä tyytyväiset juoksijat!! Voin kertoo ettei oo. Eikä tule vielä hetkeen olemaan. Mut hei, positiivista tässä kaikessa on, että tässä harrastuksessa ainakin riittää tavoiteltavaa.

Lisää pettymyksiä tähän viikkoon on tuonut Luumun terveysasiat taas vaihteeks. Menin sen kanssa hyvillä mielin pellolle tiistaina, kun ajattelin että se ansaitsee breikin tästä kaikesta (Mooin juoksuista lähinnä), ja fyssariltakin lupa normaaliin liikuttamiseen oli. Siellä lenkillä ei siis tapahtunut mitään erikoista. Erikoista siinä vaan oli jotenkin se tunne. Että kun mä ajattelin, että Luumu olisi ollut ihan innoissaan ja kieli vyön alla jo kiskonut tiensä sinne (niinkuin se on ennen tehnyt siinä kohtaa kun on tajunnut minne me ollaan menossa). Ja siellä pellollakin se roikkui tosi paljon mun namissa kiinni, eikä oikein irronnut mihinkään. Toki mulla oli kamera mukana, mikä lisää tätä aina. Mut se veti siis vain yhden pienen spurttikierroksen. Lenkin jälkeen se kulki ihan normaalisti. 

Luumu on siis niin lähellä näillä meidän peltolenkeillä, et siitä on ihan mahdotonta nykyään saada mitään kuvia edes. 

Mulle jäi kuitenkin siitä joku tunne. Seuraavana aamuna käytiin kolmen vartin hihnalenkillä, ja kyttäsin sitä taas hurjana. Se on jäykän oloinen takaa, mikä näkyy askellajin vaihdoksissa. Ravissa oletettavasti lyhyempää askelta en näe, mutta laukassa jättää just laukkaan siirryttyään askelen välistä. Tätä (terrieripomppua) se on tehnyt iät ja ajat oikealla takasellaan, mikä on selittynyt sillä vanhalla polvivammalla. Nyt se pomputtaa vasentakin satunnaisesti, ja siinä kohtaa mulla pärähti hälärit soimaan päässä. Ei muuta kuin lenkiltä kotiin ja klinikka taas linjan päähän. Harmittavasti saatiin aika vasta viikon päähän ja lisäksi eri lääkärille. Konsultointiyhteys on kuitenkin auki, joten pakko tyytyä tähän. 

Mut ei hitto mikä ahdistus taas. Hirvee kyttääminen koko ajan miten se liikkuu, miten se elehtii, onko se kipeä ja mistä. Tätä nyt voisi spekuloida taas maailman tappiin asti, mutta mulla on jotekin sellainen fiilis että se ei nyt ensisijaisesti ole tosta selästä kiinni tää homma. Sit mä mietin et mitä tässä on käynyt sellaista mikä voisi vaikuttaa. Yhdellä lenkillä jo joulukuun puolella (pari viikkoa ennen fyssarikäyntiä, jossa tämä vasemman takasen mystinen tila todettiin) se tietenkin sotkeutui vähän siihen liinaan, et olisko siinä voinut käydä jotain? Tai sit samoihin aikoihin (en muista tarkalleen) mä talloin nastakengällä sen tassulle, mutten nähnyt etu- vai taka. Ainoastaan, että vasemmalle puolelle, ja voitte vaan arvata kummonen kiljaisu siitä aiheutui. En kuitenkaan nähnyt heti sen jälkeen mitään virheaskellusta. Tai sit tää tosiaan on joku spondariasia, mille nyt vaan ei voi mitään. Jos sieltä on joku pullistuma ottanut noista aikaisemmista peltolenkeistä nokkiinsa ja heijastaa kipua nyt vasempaan takajalkaan. Tiistaina ollaan toivottavasti viisaampia. 

Ohjeiden mukaan liikutaan tämä viikko nyt rauhallisia remmilenkkejä, ja viikonloppuna voi rasittaa enemmän, jotta nähdään miten se rasituksesta oireilee. Mä oon nyt kuitenkin katsellut tota pomputtelua jo näillä meidän remmilenkeilläkin, niin aion jättää sen rasituksen väliin. Eläinlääkärillä käynti saa vaan todelliset sekavat fiilarit taas pintaan. Se on kyllä semmoinen palvelu, josta sä mielelläsi maksat, mutta jonne sä et oikeasti halua mennä. Sä maksat siitä mitä sä saat kuulla siellä, mut todellisuudessa sä haluut pitää kaksin käsin peltoreita korvien päällä. Tällä hetkellä on vaan ihan kamalan pettynyt olo. Siis siihen et miten kova työ me ollaan tehty kaiken tän kuntoutumisen kanssa, ja kun siellä taas niin hienosti normaali elämä välähteli. Ja toisaalta mä oon pettynyt myös siihen, et miten mulla menee taas koko kuppi nurin siitä, kun Luumu vähän oirehtii. Mä kuvittelin päässeeni jo näiden tunteideni yli ja herraksi. Kyllä mulla on ihan h*lvetin raskas tulevaisuus tiedossa, jos mä aion tämän vaikuttaa näin vahvasti mun kokonaismielentilaan. Mut minkä sitä itselleen toisaalta aina mahtaa. Ei mitään mahda.

Possu spurttaa. 

Ja kaiken tämän kruunaa Kirppumiehen täksi viikoksi itselleen kehittämä flunssa (no okei me vietiin se uimahalliin ja se varmaan kylmettyi siellä, höh). Öinä valvotaan enemmän kuin nukutaan ja päivisin riiputaan kiinni lahkeessa, paidansuussa ja ihan kaikessa mistä väsähtäneestä äidistä vaan saa otteen. Ja mitä enemmän mun pitäisi olla läsnä, sitä vähemmän mä jotenkaan just nyt jaksan, ja se on tietysti ihan loputon sammio, josta huono omatunto ja huono äiti -fiilikset ammentavat voimansa.

Kaiken tämän keskellä mä muistutan itselleni, että eihän nämä asiat ole edes huonosti. Kirppu parantuu ja kehittyy riippuvuusvaiheinensa. Kyllä mä jonain päivänä jaksan heilauttaa jalkoja siihen malliin, että voi sanoa juoksevansa. Ja jos en jaksa, niin souvvat? Ja mitä Luumuun tulee... tää on taas yks näitä kortteja, joita tässä meidän venäläisessä ruletissa on käännettävä. Jos siinä siis olisi kortteja, köh. Ja maailman positiivisimpana ihmisenä (joksi muuten mua just taannoin kutsuttiin, kiitos ja pus!) pitää huomauttaa, että tammikuisessa auringonpaisteessa on jotain keväistä, neljän aikaan salin ikkunasta ulos pälyillessäni ei ollut ollenkaan niin pilkkopimeää kuin vielä vähän aikaa sitten oli ja HEI! sitä ihan kamalaa linssikeittoa ei ole enää huomiseksi, joten huomenna saa laittaa ihanaa cashewpähkinäbroilerinuudeliwokkihässäkkää. Nam. Paremmilla fiiliksillä ensi viikkoon, tai voidaanko vaan hypätä suoraan vaikka kesään?

Me lähetettiin mammalle ohjeita, et miten niitä selffieitä otetaan oikeen. 

Mooi on käynyt (valokuvia varten) pistä pääkky siihen -treenin läpi, ja arvatkaa kuka oppi saman tempun siinä sivussa?
No Kirppu tietty! (Niin liikkistä!) 

Yks haluu huomiota ja toinen tauon.

Yhtenä iltana oli niin valoisaa ja kaunista.
Tämä on siis puhelimella otettu. Uskomatonta! 

Mooin kanssa lähdettiin viikonloppuna Ruissalon kauniisiin maisemiin juoksemaan. 

Plikka siellä niin totisena odottelee mihin matka vie! 

Aavistuksen oli kylmä, mutta muuten hyvä.
Tekniikkatreeniin sopii ehdottoman hyvin
kävely-/juoksuosuuksien vaihtelut. 

Hän meni lenkin päätteeksi ihan omatoimisesti takaluukkuun (sisäkautta).
Meillä siis koirat kulkee takapenkillä... 

Voi sylivauvaa taas... 

Juoksupylly... 

Tää ei voi olla mukava asento..? 

Ja hei! Luumu sai fleksin! Ekaa kertaan elämässään kulkee siis peruslenkit
fleksin päässä. Pääsee liikkumaan vapaammin, kun se jää muutenkin niin paljon
nuuskuttelemaan jatkuvasti. Lisäksi sillä on luontaisesti niin kova vauhti, että
mun vauhti ei tunnu riittävän, minkä takia (muun muassa) se vaihtaa helposti
peitsille. Luumu on ollut fleksailusta tosi innoissaan,
ja mulla on vain positiivista sanottavaa! Mahtavaa! 

No nyt on Mooi löytänyt sopivan istumapaikan! 

Tästä kuvasta ei välity se, että saman tien kun kamera räpsähti,
kummatkin ponkaisi ylös ja keittiöön palkkapurkin luokse (huutonaurua tähän). 

Tää neule jälleen. Nyt puuttuu enää toinen hiha ja viimeistely!
(Eli varmaan 2018 aikaisintaan on valmis...) 

Ja hei pakko jakaa, kun suurena selffiekulttuurin ystävänä ja tukijana mä halusin ottaa yhden myös meidän vanhan
(ja toivottavasti pian myös nykyisen) treenikaverin Oivan kanssa.
Tällaisen kuonokkaan koiran kanssa se oli haastavaa! Oiva, tsemppaa vähän! 

Selffie myös meidän peltolenkiltä (tiistailta) Luumun kanssa, jolloin myös nuo tämän postin
"oikeat kuvat" on otettu.
Luumu näyttää mallia miten selffie otetaan.