Laavuretki from Hell

... eli kun kaksivuotias oppi kiroilemaan.

Oltiin viime viikonloppuna Piikkiön Linnavuoren laavulla pitkästä aikaa. Äitienpäivänä annetun lupauksen jälkeen ollaan säännöllisen epäsäännöllisesti eräjormailtu kerran kuussa isommalla porukalla lähitienoiden makkaranpaistopisteillä. Kukin on saanut vuorollaan valita laavumestan, ja nyt puoli vuotta myöhemmin ympyrä alkaa kutakuinkin sulkeutua.

Piikkiön Linnavuorella on tullut käytyä muinoin paljonkin, mutta edellisestä visiitistä rupee olee jo vuosia. Sää oli sinänsä suosiollinen, ettei tainnut sataa ollenkaan. Mut muuten kaikki menikin sit ihan vihkoon. Kirppulapsen syntymän jälkeen mä oon joutunut siivoamaan suutani saippuapesujen pelossa. Mut jos lähtökohtaisesti kirosanat kuuluu varastoon siinä missä leipä ja viini, koittaahan se väkisinkin joskus se päivä, kun pieni ja viaton onnistuu imitoimaan kielenkäänteissään suurta ja viallisempaa. Se päivä oli viime sunnuntai - laavupäivä from Hell.

Pysäköityämme autot Kehityksen majalle lähdettiin silmät aamusta sikkuralla kapuamaan Linnavuorelle johtavaa reittiä pitkin. Koska tahtoi, Kirppumies sai kävellä alkumatkan omin jaloin. Biiig misteik! Annas olla että kun tulee vastaan eka lätäkkö, joka kaksivuotiaan mittakaavassa on pikemminkin pieni lampi, molskahtaa tämä sinne nilkkoja myöten. Faaaaak, mietin, noi tarrakengät ei varmaan ollu vedenkestävät. No ehkä eivät kerenneet läpi asti kastua, ei hätää, ei aihetta kiroiluun.

Metsään päästyämme nostin Kirputtimen kantoreppuun vastusteluista huolimatta. Se olikin hyvä ratkaisu, sillä kuten sittemmin kävi ilmi, lähes koko alkumatka oli ihan kamalaa mutavelliä. Siis semmoista mustaa, kaiken nielevää liejua, jolla on varmasti paholaisen sielu. Semmoista, mikä on varmaan niellyt bambeja, pupujusseja ja ties mitä metsäneläimiä shaatanallisiin syövereihinsä. Piti kiertää, hypellä ja toivoa parasta. Mun jeesuksenvanhoista haaglööfsseistä ei juuri siinä kohtaa ollut apua, kun askel harhautui. Mulla oli upouudet laivalta juuri ostamani iloiset sukat jalassa, mut voin kertoo, että siinä kohtaa oli ilo kaukana, kun oltiin kaikki siinä onnellisessa liemessä. Siinä kohtaa kun kenkä pulppasi vieden mukanaan mun ihanan sukkani, meinasin tirauttaa kyyneleen, mut en kirota. En vielä. (Se on muuten semmonen juttu, että vain ruotsalaiset voi keksiä jotain niin rumaa, että se on jo kaunista. Ja vaikka mä en meinannut mustana perjantaina ostaa mitään, menin ja tilasin monella kympillä lisää sukkailoa.)

Lopulta sentään mutainen rämeikkö väistyi helvetinmoisen nousun tieltä. Eipä ollut mutaa enää ei, mut mikä mäki, tai siis vuori! Kävi (tämäkin) jalkatreenistä, kun kyydissä oli +13 kg, give or take. Puuskutin - mut en kironnut.

Mäen päällä laavu odotti meitä varsinaissuomalaiselle luonteenlaadulle ihanteellisesti tyhjänä (tulien jakaminen muiden eräilijöiden kanssa: nööy thänks!) - mutta myös täysin puuttomana! Siellä ei ollut siis nuotiopuita missään, eikä kukaan meistä ollut muistanut tarkistaa etukäteen netistä, että puita olisi saanut ottaa mukaan parkkipaikan jemmasta. Ja uskotteko, et tää oli eka kerta koko vuonna, kun ei oltu varmuuden vuoksi kannettu hiiliä mukana. No ei sillä... onneks kahvi oli sentään termarissa lämmintä. Ei kiroiluttanut. Ei edes siinä kohtaa, kun keräilin kourallisen lasinsiruja laavun nurkalta.

Siinä mukavaa sunnuntaita viettäessämme, tsufeeta nautiskellessamme ja persuksia syväjäädyttäessämme, laavua sivuavalla polulla kulki joku koiraporukka. Eikö - siis tietenkin! - yksi niistä koirista lähde lähestymään laavua, ja vaikka pariinkin otteeseen pyydän kauempana olevaa omistajaa kytkemään koiransa, asialle ei tapahtunut yhtään mitään. Nää on just näitä, kyl te tiedätte, menee ihan ihon alle. Ei siinä mitään käynyt ja koirakin jatkoi ihan omatoimisesti matkaansa. Mut nyt voin jo sanoa, et alkoi vit*****. Mut silti en kironnut. En vieläkään.

Mooi siinä nuuskutteli semisti onnellisena mun tekemässä siinä ihanassa valkovihreässä hupparissa ympäriinsä, kun vielä arvoin että millaistakohan ryynäri olisi kylmänä syödä. Yhtäkkiä Janne kysyi että oliko toi koko ajan rikki toi Mooin takki. Mooi oli just tullut könyämästä laavun alta (joo...) ja kun mä käänsin katseeni siihen, mä näin kaks ihan jumalatonta reikää siinä selkäpuolella. Se tuli niin selkärangasta. Spontaanisti, mitään sen enempää miettimättä. Yksinkertaisen toteavasti mutta hyvin kuuluvasti. Voi vittu. Kahden sekunnin ajan vallitsi hiljaisuus. Sitten pieni viaton toisti. Yhtä selkeästi, yhtä täydellisesti. Voi vittu. 

Eihän me tietty mahdettu muuta. Pakkohan sitä oli revetä siihen paikkaan.

No. Sitä sattuu. Ei se sentään jäbän ensimmäisiä sanoja ollut, niin kuin joskus vähän vitsaillen pelättiin. Kiva kirjoittaa tää vauvakirjaan hei. Joo ei oo. Palattiin autoille toista mutta yhtä mutaista reittiä. Ellei jopa mutaisempaa. Paistettiin ryynärit kotona pannulla. Sovittiin jättää laavureissut lumelle tai kevääseen.