Onni on sorvattu noutokapula

Mooi viettää ansaitsemaansa vapaapäivää tokosta. Ollaan nyt treenattu melkein joka päivä ainakin jotain pientä, ja huomaan kyllä että vapiksen jälkeen sitä jaksaa koira (ja ohjaajakin) ihan eri tavalla. Luumu on sillä tavalla erikoinen tapaus, että se tekisi joka päivä paljon ja aina ihan sata lasissa. Muinoin kun oli aikaa treenata tähän tahtiin, tapahtui se kehityskin hurjan nopeasti. Toisaalta jos ajatellaan kisavalmisteluja, Luumu on kohtalaisen haastava kumppani. Sitä pitää juoksuttaa pellot ja metsät ja pallon perässä koko koetta edeltävä viikko koeaamu mukaan lukien, jotta sillä pysyisi mopon molemmat pyörät suhtkoht maan kamaralla. Sen piti saada lämmittelyksi tehdä melkein kokonainen koesuoritus, jotta se vire pysyi mitenkuten hanskassa siinä ihan oikeassa kisarutistuksessa. Mooin kanssa taas vasta haetaan tietty niitä kisaamiseen liittyviä rutiineja. Se ei kuitenkaan selvästikään tarvitse fyysistä tai henkistä jumppaa ollenkaan samalla tavalla, vaan jopa päin vastoin. Vapaapäivän tai parinkin jälkeen neito on taas lauteilla entistä ehompana, energisempänä ja silti ihan valtavan täsmällisenä. Hirveen kiva ohjaajan kannalta, kun ei tarvi herätä viideltä sitä varten et kerkiää ennen koetta remuamaan kaikki lähistön rämeiköt joku kurainen tennispallo kourassa.

Ollaan nyt pari kertaa käyty hallilla oman porukan kesken. Mooi on sielläkin saanut tehdä paljon, koska olen halunnut ottaa ihanneolosuhteista kaiken irti. Niinpä tarpeen tulikin nyt viikonloppuna pitää ulkokenttätreeni lyhyenä ja motivoivana. Oman mielenrauhan vuoksi olen halunnut viimeistellä liikkeet kokonaisuudessaan kuntoon rauhassa, minkä takia kaikki muu on nyt vähän jäänyt. Näin tässä vaan aina tuppaa käymään. Mikään ei ole olevinaan tarpeeksi valmista tarpeeksi ajoissa. Siinä rinnakkaistodellisuudessani mä olisin opettanut tekniikan ja liikekokonaisuuden valmiiksi jo kuukausia ennen "kisakautta" (tätä meidän naurettavaa yhtä kisaa siis), ja sitten koetta edeltävinä viikkoina voisi vain keskittyä kuplaan ja suhteeseen - eli hauskanpitoon. Ihan näin se ei ole mennyt, mutta nyt rupee olemaan myöhäistä nielaista, kun joku muu on ne eväät jo kerinnyt pureskella. Heh. No mutta. Pitäisi vaan muistella Luumun kisauran korkkaamista silloin aika tarkkaan neljä vuotta sitten ja hymähdellä tyytyväisenä itsekseen. Olihan sillä ne liikkeet olleet valmiimpia jo pidemmän aikaa, mutta paljon muuta ei sit vielä ollutkaan. Mooilla on kuitenkin lähtökohtaisesti jo paremmat eväät vireenhallintaan, liikkeidenväleihin ja palkattomuuden sietoon, eli kaikkeen siihen mitä koesuoritus on niiden itse liikkeiden lisäksi.

Jos nyt kuitenkin vähän puhutaan itse liikkeistäkin, haluan nostaa esille Mooin noudon. Muistanette, että se on ollut meille haastavaa, ja myönnän auliisti, että nouto on mulle itselleni edelleen tokoliikkeistä kaikkein vaikein opettaa. Kesällä kun mentiin sinne Grännaan tekemään Ruotsin alokasluokkaa (muuten vähän samalla mentaliteetillä kuin nyt tuleviin kisoihin: se tulee valmiiksi mikä ehtii), mietin vielä ehkä koetta edeltäneellä viikolla, että jätetään varmaan koko noutoliike tekemättä. Niinpä vaan kuitenkin Mooi teki kokeessa siellä tasoonsa nähden hienon noudon ja yllätti ehkä eniten itse ohjaajan. 

Sittemmin Mooi on pureskellut kesäksi hankitut uudet ohjatun noudon kapulat. Olen harkinnut pärekorin tekemisen opettelemista, sillä ainakin materiaalia riittää. Pitoa piti treenata mut treenaapa siinä sitten, kun kapuloista ei ole muuta kuin tikkuja jäljellä. Mennessäni ostamaan Petolasta Rituliinalle jo kolmatta kapulasettiään, huokaisin syvään ja ajattelin lompakkoparkaani. Kolmen pehmoisen ja kevyen kapulan sijaan ostin yhden kovan ja painavan sorvatun. Sen lisäksi tietty että en halunnut mennä vararikkoon Mooin noutotreenien takia, ajattelin että eihän tämä nyt vaan voi mennä niin että tämä mörkö (= Mooi ei tykkää sorvatusta kapulasta) hallitsee meidän tokoelämää näin olennaisella tavalla.

Ohjatun noudon kapulalla oli hyvä aloittaa kapulaan tutustuminen silloin joskus viime vuonna. Tokihan Mooi on kokeillut Luumun sorvattuja, mutta ehkä ne on kuitenkin silloin alkuvaiheessa olleet pikkulikalle liian painavia tai jotain. Kuitenkin ihan oikeesti... kyllä nyt staffi jaksaa jotain puista kapulaa pitää suussaan viiden sekunnin verran oli se kuinka painava tahansa ja oli se staffi olevinaan kuinka pieni ja hentonen neitonen tahansa. Päädyin kuitenkin ostamaan Mooille oman kapulan, vähän Luumun kapuloita kevyemmän.

Me sisäänajettiin tämä uusi sorvattu kapula meidän keittiössä. Mulla oli pari viikkoa se siinä pöydällä koko ajan hollilla. Sit mä saatoin välillä tarjota sitä Mooille (ei ottanut), jolloin mä annoin sen Luumulle. Ja Luumu tietty otti sen, piti ja sai palkan. Ei tarvinnut kovin montaa kertaa tehdä, kun Mooikin jo kapulan halusi ottaa - mistä päästiin hyvin äkkiä siihen tilanteeseen, että ne oli kumpikin vähän väliä kytiksellä keittiössä että koskakohan täällä pääsee taas pitämään tota kapulaa.

Tässä vaiheessa meidän nouto oli, kun mentiin kysymään treenivinkkejä Riitalta Korrien tokopäivässä täällä Liedossa marraskuun alussa. Näytettiin Riitalle alokasluokan pito, eikä tässä ihme kyllä tosiaan ollut mitään ihmeellistä. M avasi suun mielellään, piti pureskelematta, avasi taas nätisti käskystä ja jäi vielä lopuksi paikalleen istumaankin. Tästä olisi tosin hyvä päästä palkkaamaan myös kesken pidon, eli että Mooi saisi pudottaa kapulan. Olen välttänyt tätä nimenomaan siksi ettei kapula vaan tipu varpaille. Ehkä toinen kummitus, joka pitäisi lopullisesti karkottaa mielestä. Vaikka Mooi on tämmöisissä asioissa vähän pehmeä, ei pelon takia jonkun asian välttely ole kuitenkaan kamalan järkevä lähtökohta treenin suunnitteluun.

Riitta ei muuttaisi pitoasiassa nyt mitään etenkään ennen lähestyvää koetta, koska kaikki toimii nyt niin hyvin. Katsottiin siis pidon jälkeen noutoa. Mooi ei ollut ikinä noutanut sorvattua kapulaa (koska oltiin keritty tekemään vain meillä kotona tätä pitotreeniä), joten sanoin että tässä voi käydä nyt mitä tahansa. Voi hyvin olla ettei se edes nosta sitä. Vielä mitä! Harmittaa ihan ettei tullut nauhalle. Niin odotti nätisti perusasennossa lähtölupaa, juoksi kovaa, nosti innoissaan ja juoksi vielä kovaa luokse. Vasta sivulletulossa tarvitsi apua, ja pa jäikin taakse. Ei tehty enempää. Riitta ei meinannut uskoa että ollaan tosiaan korjattu kaikki ongelmat vain vaihtamalla kapulaa järeämpään. Että tultiin nyt vaan näyttämään tämä meidän hieno nouto tänne koulutukseen, hih. Voi miten olinkin Mooista ylpeä! Minkälaisen matkan se on tehnyt koko noutoasian kanssa, ja miten vaan palaset loksahtelee paikalleen ihan itsekseenkin. Tuo taakse jäävä perusasento on aika universaali ongelma meillä nyt itse asiassa kaikissa luoksetulevissa liikkeissä. Siihen meille annettiin läksyksi kotona norsutemppua; kuulemma korjaa usein ongelman ilman sen itse luoksetulon/sivulletulon yhteydessä hinkkaamista. 

Jännä kyllä tämä nouto. Kun se oli kesällä vielä meidän kaikkein keskeneräisin liike, on se nyt lähes puoli vuotta myöhemmin yksi varmimmista liikkeistä. Toki Ruotsin palautusnouto on liikkeenä hyvin erilainen kuin Suomen alokasluokan staattinen pito, mut anyway. Nyt voin taas näiden noudon alkeiden kanssa itsekin relata. Ennen seuraavaa pentua siis, hah.

Syyskuun lopussa napattuja kuvia sänkipellolta Ritvasta, jolla on pari kesäkiloa :DD