(Koska kaikkia kuitenkin kiinnostaa) Näin viime yönä sellaista unta, että olin menossa Mooin kanssa kisaamaan. Oltiin siis jo lauteilla siinä lämppäilemässä kisapaikalla ja vuoroa odottamassa. Se oli joku maneesin ja koulun liikuntasalin mielenkiintoinen yhdistelmä se paikka. Ihan peruskoemeininkiä siis, hä. Yhtäkkiä kuitenkin joku ilmoitti, että täällä on Sulo-poika ilman ohjaajaa, että voisiko joku viedä sen. Rauhallisuudessaan hellyyttävä lapukka se oli, ja ajattelin että mikä jottei. Ja samalla ajattelin, että jos nyt menen Sulon kanssa kehään, mun ei tarvikaan mennä Mooin kanssa. Huh helpotusta. Siinä rupesin sitten arpomaan että mitähän käskyjä tämä Sulokoira osaa samalla kun yritin väistellä jostain ilmestyneitä kissoja (!). Kehään asti ei ikinä päästy tässä unessa, kun Luumu vaihtoi mun lakanoissa asentoa ja ravistutteli kroppaansa niin että sen korvien läpsyttelystä aiheutuva helvetillinen meteli havahdutti mut hereille.
Eihän tuossa nyt mitään järkeä ollut, eihän unissa ikinä ole. Vai onko? Jäin miettimään että miks mun oli helpompaa mennä kehään Sulon kanssa, jonka kanssa en edes tietäisi mitä käskyjä käyttää. Helpompaa kuin siis Mooin kanssa, jonka olen kuitenkin itse kouluttanut ja kisavalmiuteen koutsannut? No just siksi. Kun jos ja kun tämän kuvitteellisen Sulon kanssa asiat menisi pieleen, tilanne olisi jo alunperinkin niin haastava, että kaiken voi laittaa sen piikkiin. Tilanteen. Oman koiran kanssa kehään seuraavat kaikki ne odotukset ja oletukset siitä mitä se osaa (ainakin kotona). Käytännössä siis menen esittämään koko maailmalle kuinka hyvin olen koirani kouluttanut. Kamala paine onnistua, ko? (Ja hei, ketä oikeesti kiinnostaa? Niin just, ei yhtään ketään.)
Reilu kuukausi sitten huomasin että täällä Liedossa järjestetään Tsaun hallilla tokokoe joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna. Siihen oli tällöin noin kaksi kuukautta aikaa treenata. Kokemuksen värisevällä kurkkuäänellä mä tarviin sen tulen sinne perseen alle, jotta tulee puristettua mitään valmiiksi asti. Voitaisiin siis hyvin tähdätä Mooin kanssa sinne, vaikkeivät kaikki liikkeet olekaan valmiita eikä paikkista vieläkään ollut treenattu vieraammissa ryhmissä. Kyllä se siitä.
Ja me saatiinkin tästä koepäähänpistosta hurjasti motivaatiota treenata. Tai mä sain, Mooilta sitä nyt ei ole muutenkaan uupunut. Ollaan varastettu minuutteja täällä sisällä, vartteja olkkarissa ennen nukkumaanmenoa ja kunnon vanhanajan treenejä lähes viikkotasolla sentäs. Paikkiksiakin ollaan tehty yksin ja Luumun kanssa lenkin ohessakin, yritetty yleistää ja vahvistaa. Kyllä se siitä.
Uusia sohvatyynyjä kuvailin...
Sittemmin meillä on ollut vähän hihnalenkkeilyyn liittyviä mielentilahaasteita ja siihen päälle pari vähän kehnompaa treeniä. Astuin muun muassa kerran ennen kapulan pitoa vähän Mooin varpaille, minkä tämä TIETTY muisti seuraavat pari treeniä ainakin - kaikissa perusasennoissa. Ja heti mä ajattelen: tästä ny tietenkään mitään tuu.
Back and forth pallotellen ajatusta kisoihin ilmoittautumisesta ja aivot on lopulta niin jumissa etten näe enää värejäkään kunnolla. Miksi puristaa jotain nyt näin yhtäkkiä kasaan, kun kyllä niitä tilaisuuksia on elämä pullollaan myöhemminkin. Toisaalta jos mä en nyt tällä treenimäärällä saa pakettia kasaan, ni mitkä edellytykset mulla on jatkossa treenata vielä useammin? Ei juuri mitkään. Ja mitä sitten jos sitä, tätä ja tota on vähän kesken, kunhan me kummatkin tiedetään mihin me ollaan osallistumassa. Eihän mulla ollut herranen aika Luumun kanssa kisauraa aloitellessa minkäänlaista käsitystä siitä mitä kaikkea ihan aito kisavalmius pitää sisällään. Ja hengissä selvittiin, vaikka saihan tuo sydän rukkani ylimääräistä jumppaa välillä. Ja sain myös Instagramissa yhdeltä meidän rakkaalta seuraajalta ohjenuoraksi tai tsempiksi sellaisen ajatuksenpätkän, että sinne vaan - näin opetat myös lapsellesi että aina kannattaa panna itsensä likoon, vaikka välillä pelottaakin. No, Kirppumies nyt ei vielä ymmärrä kilpailemisesta tai jännäpissasta yhtään mitään, mutta voin vaikka ajatella, että siinä kohtaa kun hänkin alkaa itsensä haastamisen päälle hoksata, meikäläinen onkin asiassa jo ihan ammattilainen (tai ainakin ihan hyvä).
Ollaan niiiin paljon päästy olemaan pellolla ja metsäänkin uskallettu.
Nää kaks on aina niin synkassa.
Miksi tää asia on etenkin tällä hetkellä mun mieleni päällä, johtuu siitä että maanantaina alkaa ilmo sinne kokeeseen. Pakko se on varmaan uskaltaa, vaikka kuinka tutisee maa jalkojen alla. Hermostuttaa, pissattaa ja hyvä ettei kuola valu halvaannuttavasta pelosta. On tää rentoa ja mukavaa tää harrastaminen, kokeile vaikka. Ei vaan ihan totta mä teen nyt kaikkeni taas kerran. Otan tämän vaikka sellaisena treeninä, että sinne mennään vaikka ne liikkeet ei tulisikaan ihan täydellisiksi (eihän ne koskaan tule). Sinne mennään nyt harjoittelemaan sitä, että kisoissa on kivaa (koska siellä ihan oikeesti on ihan huippua, ei me muuten tätä tehtäis). Sinne mennään testaamaan yhteistyötä ja antamaan kaikkemme (toisillemme). Koska mitä hittoa siis jos sitä ei uskalla kisaamaan edes yhtä kertaa, vaikka on sitä varten treenattu Mooin kanssa kohta kaksi vuotta. Get over it.
Hip hurraa!
Tää taisi muuten olla se aamupäivä ennen kuin alkoi illemmalla sataa lunta ihan älyttömästi.
Lokakuun lopusta.
Kisan ajatteleminen on tuonut lisää motivaatiota ja lisää motia tuli hurjasti myös Korrien tokopäivästä, jossa me oltiin Mooin kanssa viime viikonloppuna koirapaikalla. Kirjoitan siitä vielä. Intouduttiin tosiaan niin paljon, että ajattelin ainakin satunnaisesti muutaman kerran kuussa alkaa vuokrata meille lämmintä treenitilaa tästä ihan läheltä. Käytiin jo kerran Turun Murrella tällä viikolla juhlimassakin. Koirat juhli, mä yritin pitää kaksin käsin treenisuunnitelmasta kiinni. Mooi teki alon kisamaisen kokonaan ilman palkkaa ja oli kyllä sen verran hyvä, että kyllä sen kanssa kehtaa mennä. Kaikki muu on omasta päästä kiinni. Siitä kun ei valitettavasti pääse eroonkaan.
Tsaulla Korrien koulutuksen jälkeen
Tsaulla
Paikkishommia Kirpun vedellessä sikeitä. Tästä meni muuten sopivasti yks eläkeläispariskunta ohi (meidän välistä siis),
olin aika ylpee näistä. Luulisin, että kun Luumulle on tää tehtävä niin vahva ja pyhä, sen asenne ehkä auttaa Mooia tässä vähän sietämään häiriöitä. Tai ymmärtämään, että ne voi olla osa tehtävää.
Meidän kurssille menossa Imppariin.
Koirat jäi kytikselle, kun Jukuparkin pihalla meni radio-ohjattava auto!
(tai mikskä niitä nykyään sanotaankaan...)
Luumukin on saanut tehdä treeneissä vaikka ja mitä.
On ollut aika polleena hommissa kyllä.
Tällä viikolla Turun Murrella.
Kuvasta näkee, ettei varmasti ollut tylsää.
Treenien jälkeen otettiin muutama pakollinen kuva.
Se on kun yksin treenaa, niin ei oo kameran takana ketään :o
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.