Liebster Award

Blogeissa on jonkun aikaa kiertänyt Liebster Award -palkinto/haaste, ja mekin saimme sen Sulon ja Stellan elämää -blogilta sekä Eläinfarmilta. Kiitos ja kumarrus! "Liebster Awardsin idea on uusien ja tuoreiden blogien löytäminen ja se, että pienimmätkin blogit saavat näkyvyyttä. Liebster Award annetaan bloggaajalta bloggaajalle." 

Säännöt: 

1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille. 

Instajuttuja

Teki mieli vastailla kysymyksiin, joten tässäpä näitä. En kuitenkaan anna haastetta enää kenellekään eteenpäin, sillä moni on jo kysymyksiin ehtinyt vastailla. Oikeasta sivupalkista kannattaa kuitenkin tsekkailla mitä blogeja meidän tulee aktiivisesti seurailtua. Tässä ensin Sulon ja Stellan Q&A.

1. Millainen oli ensikosketuksesi koiriin ja koirien kanssa harrastamiseen?

Ihka ensimmäinen kosketukseni on varmasti ollut isovanhempien kultaiseennoutajaan Tepaan, ja yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani onkin, kun pääsin mukaan hakemaan pentua "kotiin". Vauvakirjassani lukee, että osasin aina olla nätisti Tepan kanssa, enkä koskaan vetänyt sitä turkista. Ala-asteikäisenä kaverini äiti kasvatti cairnterrierejä ja tiibetinspanieleja, joten niitä tuli lenkkeilytettyä usein ja löytyypä äitini valokuvakansiosta jotain kuvia myös 90-luvulla järjestetystä match show'sta, jossa olin handlannut jotakuta kaverini äidin kasvateista. Ala-asteella luin kaikki Vahdon kirjaston koirakirjat ja haaveilin omasta rottweilerista. Onneksi meille ei koskaan sellaista tullut.

2. Mikä on mielestäsi koiraharrastamisessa parasta ja mistä et luopuisi mistään hinnasta?

Parasta on fiilis. Kun tekee määrätietoisesti töitä jonkun pienen tai suuren asian eteen, ja kun se lopulta onnistuu - siinä vasta on jotain. Paras fiilis tulee toimivasta yhteistyöstä oman koiran kanssa, eli kun on yhdessä hauskaa. Kun yhteistyö kantaa kisoissa menestyksekkäiden tulosten merkeissä, tulee tunne, että on jotain tehnyt oikein. Juuri tästä en luopuisi mistään hinnasta, ja toivon että pystyn rakentamaan samankaltaisen hedelmällisen suhteen myös tulevaisuuden koiriini, olkoon ne miten erilaisia ominaisuuksiltaan tahansa.

3. Jos koiria ei olisi olemassa, mihin käyttäisit vapaa-aikasi, joka nyt kuluu koirien kanssa?

Enpä usko, että koiraharrastuksen tilalle ottaisin muutakaan harrastusta. Saattaisin käydä jossain salilla ryhmäliikuntatunneilla, ja varmasti koti ja puutarha olisivat siivommassa kunnossa. Panostaisin varmaan enemmän myös sisustamiseen ja käsitöihin. Saattaisin myös kokkailla enemmän oikein reseptien mukaan. Askartelisin digikuvat ihan oikeiksi valokuva-albumeiksi, ja järjestäisin varmaan enemmän juhlia ja illanistujaisia. Eli käytännössä tekisin kaikkea sellaista, mitä tein sillon aikana ennen Luumua. 

Vähän myöhässä tämä. Nyt ollaan menossa jo kuudettatuhatta :D

4. Mikä on ollut tähänastisista hetkistä haasteellisin koirasi kanssa ja miten selvisit siitä?

Ollaan päästy aika vähällä. Isossa mittakaavassa haasteellisinta on varmasti ollut yhteisen sävelen löytäminen harrastamisessa. Meillä meni pitkälle toista vuotta ennen kuin oikeasti sain Luumun kiinnostumaan mun kanssa tekemisestä. Etenkin nyt jälkikäteen ajateltuna se oli kyllä todella häiriöherkkä, ja puolet kaikista kursseista meni aina houkutteluun ja maanitteluun. Kaikki muu oli kiinnostavampaa. Tosin onneksi en silloin ymmärtänyt kaikkea sitä valtavaa työtä, jonka sen kanssa tein. Oli vaan pakko saada se työ tehtyä, ja nyt voimme ilolla ja ylpeydellä kantaa työn hedelmät. Jokin yksittäinen tapaus jos pitäisi mainita, valitsen polvivamman, joka kiusasi Luumua pahimmassa teini-iässä. Silloin ja pitkään vielä kuntouttaessa tuntui, että maailma kaatuu, mutta aika todella parantaa.

5. Jos pystyisit antamaan itsellesi ohjeen tai vinkin menneisyyteen ennen ensimmäisen koiran hankintaa, mikä se olisi ja miksi antaisit juuri sen vinkin?

Sanoisin, että älä stressaa. Kaikki tulee menemään oikein hyvin. Luumu ei kuole lämpöhalvaukseen Lontoon metroon. Se ei kuole nälkään, vaikka se on vähän huono syömään. Se ei kuole jokaikiseen pikkuhaaveriin tai näppylään, mitä ensimmäinen kesä tuo tullessaan.

6. Mikä sai sinut kirjoittamaan blogia koirien kanssa harrastamisesta?

Alun perin halusin kirjoittaa itselle muistiin päiväkirjaa Luumun kasvamisesta. Kirjoittamisesta on kuitenkin tullut myöhemmin tärkeä henkireikä ja hyvä treenien sekä koulutusten purkupaikka. En osaisi ajatella elämää Luumun kanssa ilman blogia. Ollaan blogin kautta tutustuttu myös uusiin ihmisiin, ja on hienoa, jos joku saa täältä treenaamiseen uusia näkökulmia. 

7. Mikä on blogin kirjoittamisessa mielestäsi parasta?

Taisin juuri vastata tähänkin. Sanon että dokumentaarisuus ja yhteisöllisyys.

8. Mikä hieno hetki koiriesi kanssa harrastamisen parissa tulee juuri nyt ensimmäisenä mieleesi?

Juuri nyt mietin heti kahta asiaa. No ekana isosti ajatellen meidän viime koetta, jossa kaikki meni just eikä melkeen. Tokana pienesti ajatellen meidän eilisen illan pikkutreeniä, kun otin Luumun vielä staffien alkeiskurssin jälkeen tekemään vähän jotain ennen autoon menoa. Tehtiin varmaan parin kuukauden tauon jälkeen merkin ja noudon erottelua, eli häijysti heitetään kapula lähelle merkkiä, ja kuuntelutreeninä käsketään koira vuorotellen merkille tai noutamaan. Tauko myös tässä on näemmä tehnyt hirmu hyvää, sillä Luumu erehtyi vain kerran, eikä mennyt ollenkaan rautalangasta vääntämiseksi, kuten vielä kesäkuussa. Jes!

9. On vuosi 2020, mitä toivot ehtineesi tähän vuoteen mennessä koiriesi kanssa?

Se on oikeasti aika pian! Viiden vuoden päästä Luumu on 8,5-vuotias, ja toivon, että pystyn edelleen harrastamaan sen kanssa aktiivisesti. Toivon myös, että meillä on siihen mennessä myös toinen koira, jonka kanssa jatketaan Luumun jättämillä kultareunuksisilla tassunjäljillä. Noin niinkuin kilpailumielessä toivon, että terveys kestää, ja päästään tosissamme keskittymään Luumun kanssa kisaamiseen SM-tasolla. Jos joskus suurin tavoitteeni oli saada Luumu tokovalioksi, tällä hetkellä haaveilen jo SM-finaalista. Tosin vaikka koirasta siihen olisikin, voi olla että oma pedanttisuus teknisessä tarkkuudessa ei välttämättä riitä. Katsotaan nyt. Toisen koiran kanssa toivon välttyväni kaikilta "toisen koiran virheiltä". Eli että pystyisin sen kanssa aloittamaan kaiken puhtaalta pöydältä ja muokkaamaan omaa tekemistäni sen ominaisuuksien (ei Luumun!) mukaan.

10. Mikä on lempimottosi koiraharrastuksen parissa?

Varmaan joku asenteeseen liittyvä. Intohimo, asenne, se tunne.

11. Laita loppuun kuva, josta välittyy jokin tunne koiraharrastamisessa!

Palkkaleikit Luumun ekan tokokokeen jälkeen 3.11.2013

Ja vielä Eläinfarmin kysymykset:

1. Kolme parasta asiaa koirassasi?

Hyvähermoisuus, kovapäisyys ja mammanpoikamaisuus. Mietin tätä erityisesti harrastamisen kannalta, ja Luumu on juuri näiden ominaisuuksiensa takia ihan paras tokokumppani! Tykkään myös miten helppo sitä on motivoida hommiin, ja miten tärkeää hommien tekeminen sille on. Olisko siis myös motivoitavuus ja motivoituneisuus.

2. Hassuin temppu, jonka koirasi osaa?

Luumu ei osaa mitään hassuja temppuja, koska no.. se on tokokoira! xP Se ei osannut antaa edes tassua varmaan ensimmäiseen vuoteen, mutta koska pappa ei ikinä muistanut, että se ei osaa antaa tassua, opetin tämän erittäin hyödyllisen taidon sille. Ja kun Luumu vihdoin osasi antaa tassua, pappa ei sitten ikinä muistanut, että se osaa antaa tassua! Yritin myös kerran yhden etelänlomamatkan eläintarhashow'n innoittamana opettaa sen korjaamaan omat lelut koriin, mutta pitkäjänteisyyteni ei antanut tähän myöden. Luumulta on myös toivottu oluen haku -tempun osaamista, mutta tuskinpa jaksan siihenkään paneutua. Jos mietin tokoa temppuina, varmasti ulkopuolisen silmään hienoin temppu on, kun Luumu osaa "puutikkukasasta" tuoda juuri sen, joka on ollut mun kädessä.

3. Hauskin kommentti, jonka olet kuullut koirastasi?

Tokoon liittyen tulee taas pari mieleen. Seuruutreenissä sanottiin koulutuksessa kerran nätisti, että ei ole mikään virtuoosimaisen ketterä. Musta se oli aika osuvasti sanottu. Treenikaveri taas on joskus noudon alkeita opetellessamme tokaissut, että nyt sillä on just sellainen staffimainen ilme, jossa sillä kasvaa pari senttiä luuta otsaan (sanoinko jo, että tykkään kun nää on ihanan kovapäisiä!).

4. Miten päädyit juuri kyseiseen rotuun?

Yliopistoaikana kaveri oli kiinnostunut bullterriereistä, ja keräsi kaikenlaista bullikrääsää. Katseltiin Koiramme-lehden jotain vuosikatsausta, jossa oli monta sivua kuvia kaikenlaisista roduista, ja huomasin staffin siellä. Se oli vähän niin kuin bulli, mutta naamasta kauniimpi. Olen sillä tavalla esteetikko kuitenkin, että minusta koiran pitää myös ulkonäöllisesti miellyttää silmää - tosin jokaisen silmää miellyttävät tietysti eri asiat. Siinä hetkessä ei ollut aikomusta hankkia (vielä) koiraa, mutta ajatus staffista jäi kytemään - erityisesti yhden Leedsin matkan jälkeen, kun näitä tuli nähtyä useampia in real life. Kun ihan tosissani aloin suunnitella koirajuttuja, yllätyin kun luin joka puolelta miten hellusia staffit ovat luonteeltaan. Mamma sanoi joskus, että ethän sä voi tuollaista tappajakoiraa ottaa. Ollaan myöhemmin naurettu tätä moneen otteeseen. Todellinen suudelmiin tukehduttaja. Kun rotuvalinta oli tehty, pyysin lupaa tutustua aina kaikkiin vastaan tulleisiin staffeihin ja haastattelin omistajia. Kaikki staffit olivat aina ihan innoissaan vieraan ihmisen huomiosta, mikä oli minusta hauskaa. Luumu oli jo varattu, kun tutustuin Hannaan ja Brutukseen, ja Brutus olikin ensimmäinen oikea kontaktini staffien unohtumattomaan maailmaan. 

5. Tuleeko seuraava koirasi olemaan samanrotuinen?

Joo. Pari vuotta sitten kävin läpi jonkinlaista koiranomistajan identiteettikriisiä, sillä harkitsin seuraavaksi roduksi jotain isompaa, jolla voisi harrastaa myös vepeä. PK-lajit taas eivät juuri ole kiinnostaneet (kermape*seisyys ei kuulemma sovi maastolajien kanssa yhteen), ja pohdintojen jälkeen miksikä sitä staffinainen karvoistaan pääsisi. Staffi sen olla pitää.

6. Mielestäsi paras koiralaji?

Kuningas Toko

7. Onko jotain koiralajia, jota et ole vielä päässyt treenaamaan, mutta joka kiinnostaisi sinua?

Agilityssä kiinnostaa vauhdin hurma ja sen tuoma adrenaliini. Seuraavan koiran kanssa haluan kokeilla jotain alkeita ja harjoitella itse ohjaamaan, mutta kilpaileminen lajissa ei kiinnosta (ainakaan vielä!), ja lajin fyysinen rasitus ym. ym. epäilyttää tooooodella paljon. (Plus jos mulla olis joku malikka tai vastaava, haluaisin kokeilla mondioringiä tai ipoa.)

8. Onko jotain koiralajia, jossa et osaa nähdä sinun treenaavan?

Ollaan me pikku-Luumun kanssa kokeiltu koiratanssiakin jossain päivän kestäneessä koulutuspäivässä, mutta se ei kyllä sitten yhtään ole mun laji! Taitoahan se vaatii ihan helkkaristi, mutta se näytelmäpuoli siinä tuntuu omasta mielestä aika hassulta. Tokossa on helppoa, kun kaikki on sentilleen etukäteen määritelty.

9. Mikä asia on ollut helpoin opettaa koirallesi?

Aapua. Luumulle on ollut kaikki pienet tekniset jutut aika helppoja, ja se on nopea bongaamaan sanoja. Jos mietin tokoa, niin ehdottomasti vaikeinta on ollut kauko-ohjauksen opettaminen. Olisi alusta alkaen pitänyt tehdä heti myös seisomiseen liittyviä vaihtoja ja olla mustavalkoisempi kriteerien kanssa. Siinä ollaan taaperrettu pitkä tie, ja paljon on vielä maileja edessä.

10. ... entä vaikein?

Hupsan, mä vastasin tähänkin jo.

11. Minkälainen olisi unelmakoirasi?

Kyllä Luumu on mun unelmakoirani. Se on sekä ulkonäöltään että erityisesti luonteeltaan juuri sellainen, kuin haluan koiran olevankin. Kompakti koko, lyhyt ja helppohoitoinen turkki, sporttinen ulkomuoto plus miljoona luonteen ominaisuutta, joita en vaihtaisi mihinkään. Jos saisin hienosäätää Luumua vähän, ottaisin sille terveemmät lonkat ja lisää itsevarmuutta ohitustilanteisiin oman kotimme lähettyvillä.

Mitä toko on?

Ollaan nyt pari kertaa pidetty Luumun kanssa tokon alkeiskurssia staffeille. Tai ensimmäinen kerta oli alkupalaveri, johon nelijalkaisilta oli vielä pääsy evätty. Olen ihan hirveän innoissani suunnitellut tätä kurssia enemmän tai vähemmän jo alkuvuodesta lähtien, ja olikin ihan huippua saada kurssille jopa kaksi viiden innokkaan staffikoirakon ryhmää! Mahtavuutta, että laji ja yhdessä harrastaminen kiinnostaa näin paljon. Suunnittelin kurssia paljolti oman huiman kokemukseni pohjalta (tietysti, kenenkä muunkaan?), ja lähinnä siltä kantilta, millaista tietoa itse olisin kaivannut silloin Muumelon kanssa ensiaskeleita tokon pitkällä ja kimurantilla polulla haparoidessamme. Vaikka pikkukurssimme on teknisesti teemoitettu alokasluokan liikkeiden mukaan, minusta oli kamalan tärkeää puhua myös ja erityisesti niistä abstraktimmeista asioista: yhteistyöstä, mielentilasta ja vireensäätelystä. Eli niistä tekniikkaakin tärkeämmistä asioista, jotka tekevät tokosta lajiaan suuremman intohimon.

Suunnittelinkin alkupalaverin sisältöä pitkään ja hartaasti, joten ajattelin käydä näitä kultajyväsiä myös täällä blogin puolella läpi ennen kuin ne hukkuvat äks-failsseihin, eli paperinkeräykseen. Kuten painotin kurssillakin, kerron nytkin että en todellakaan ole keksinyt näitä juttuja itse, vaan kokonaiskuva on muodostunut lukuisten huipputokoihmisten koulutuksista, treenikavereiden kanssa pyöritellyistä ideologioista sekä tuhansista treenitunneista herra Muun kanssa. Tässä kun jäin pohtimaan, ollaan viimeisen vuoden aikana hiottu taitojamme noin muutamia mainitakseni Oili Huotarin, Jessica Svanljungin, Marko Vuorenmaan, Riitta Korrin ja Sari Kärnän taitavissa käsissä, ja edellisten lisäksi olen päässyt kuuntelemaan Christa Enqvist-Pukkilan, Pekka Korrin, Juha Korrin, Nina Mantereen, Jari Kantoluodon, Vappu Alatalon ja Lentsu Välimäen oppeja. Tarkoitus ei ole pöyhkeillä (noo ehkä vähän), vaan kertoa kuinka mielettömästi olen päässyt oppimaan taitavilta, ja myös kuinka mielelläni jaan tätä tietoa nyt eteenpäin - omilla lajiharrastajan kokemuksillani siivilöitynä tosin.

Nanin viime kesänä ottamia tokokuvia meistä.

Lähinnä kai tokon kurssimuotoisissa koulutuksissa olen aina vähän jäänyt kaipaamaan sitä tunnepuolta. Aina keskitytään kamalasti tekniikkaan, ja siihen miten se ja se temppu opetetaan. Enemmän olisin pikkuLuumun kanssa tarvinnut apua oikean mielentilan löytämisessä ja vireensäätelyssä. Meni kauan aikaa, ennen kuin oikeasti kuulin, että yhteistyölläkin on joku (tosi ISO!) merkitys tokon harrastamisessa ja etenkin kilpailemisessa. Paljon ollaan opittu pienen elosalaman kanssa kantapään kautta, mutta onneksi ollaan molemmat aika nopeita oppilaita. Tässä siis mitä minun mielestäni toko sen teknisen osaamisen lisäksi on. Ei yhtä ilman toista, sillä vaikka koira olisi teknisesti kuinka hyvä, ilman yhteistyötä, motivaatiota ja oikeaa mielentilaa on vaikeaa päästä lähtöruutua pidemmälle.

Mielestäni toko poikkeaa muista koiraharrastuslajeista nimenomaan mielentilan vuoksi. Tokoa voi toki höntsäillä ihan samaan tapaan kuin rallytokoakin, mutta (lajista sinänsä oikein mitään ymmärtämättä) toko on kuitenkin kilpatasolla sen työmotivaation kestävyyden vuoksi ihan omaa luokkaansa. Erikoisvoittajaluokassa yksilösuoritus liikkeet putkeen vedettynä voi kestää jopa lähemmäs 15 minuuttia, minkä aikana koiraa ei voi palkata muuten kuin liikkeiden välissä sosiaalisesti. Koiran on ensinnäkin haluttava tehdä tokoa, ja koiralla on oltava ohjaajaan niin hyvä suhde, että se saa yhteistyön kantamaan koko suorituksen läpi. Ohjaaja ei ole tokossa suunnannäyttäjä tai jarru (noo, voi tosin olla niitäkin), kuten agilityssä, vaan ohjaaja sekä suhteesta voimaa saava yhteistyö ovat se kantava voima, jolla koira selviää pitkästä suorituksesta ja vielä innokkaasti. Vaikka ulkopuolisesta saattaa näyttää, että toko on sarja jäykästi käskystä suoritettuja liikkeitä, taustalla on kuukausien, vuosien ja tuhansien harjoitustuntien tehty työ teknisessä osaamisessa ja työmotivaation rakentamisessa. Vireensäätely on tärkeä taito, sillä yhteen suoritukseen voi sisältyä sekä vauhtia että keskittymistä vaativia liikkeitä. Meidän pitää ensin säädellä koiran virettä liikkeitä opettaessamme, jotta koira myöhemmin oppii itse säätelemään omaa virettään ja vaihtamaan sitä kokonaissuorituksessa kenties useampaankin kertaan edestakaisin ja kaikkea siltä väliltä. Kokeessa voi olla liikejärjestyksenä vaikkapa hyppynouto, kauko-ohjaus, ruutu ja tunnari, jolloin koira joutuu sahaamaan vireen kummallakin äärilaidalla edestakaisin liikkeestä toiseen.

Mielentila, asenne, työmoraalin rakentaminen ja ilme liittyvät kaikki tiiviisti toisiinsa, ja kaikki juontavat juurensa motivointiin. Mielentila ja vire ovat kenties pitkälti samoja asioita - ehkä mielentila on käsitteenä laajempi kuin vire. Paljon puhutaan kuitenkin vireenhallinnasta, vireensäätelystä ja matala- tai korkeavireisistä koirista. Samalla tavalla voitaisiin mielestäni puhua oikean mielentilan valinnasta, säätelystä ja hallinnasta. Meillä oli Luumun kanssa onni matkassa, kun päästiin alusta asti treenaamaan Hannan kanssa, jonka mielestä tokon pitää ensisijaisesti olla HAUSKAA! Niinpä me jätettiin kaikki tekninen moneksi kuukaudeksi hyllylle odottamaan (Luumu teki peruasentoakin varmaan ekan kerran puolivuotiaana), ja leikittiin vaan hurjina kaikkialla. Totta kai me tehtiin hetsattuja luoksetuloja ja itse asiassa onhan Luumu tehnyt ihan pienestä asti paikkamakuun alkeitakin milloin missäkin. Mentiin kuitenkin aina hauskuus ja sitä myötä asenne edellä tokon tekemiseen, ja se on ollut näin jälkikäteen ajateltuna paras saamammme ohje ikinä. 

Koiralle pitää muodostua sellainen kuva tokosta, että se on kivaa. Kun ajetaan treenikentän laidalle, koiran pitää olla innoissaan, että jes taas me tultiin tänne! Miten se vaan tehdään? Pitää löytää koiralle mieluisin tapa palkata, ja pidetään yhdessä hauskaa. Paras tilanne on, jos koira on sekä perso nameille että tykkää leikkiä. Sekä leikkiä että namipersoutta pystyy kyllä kehittämään, ja toisellakin tulee toimeen. Alusta asti pitäisi kuitenkin muistaa pitää palkkauksessa ja leikissä se sosiaalinen aspekti mukana - eli kehutaan sitä koiraa ja samaistutaan sen riemuntunteeseen. Eli ei vaan mykkinä syötellä nameja tai roikuta lelun päässä, vaan halutusta mielentilasta riippuen namien kanssa kehutaan rauhoittavasti tai innokkaammin ja leluleikeissä oikeasti ollaan sataprosenttisesti koiran kanssa läsnä. Koirat ovat siinä suhteessa kuin lapsia - ei juurikaan tarvita mitään näyttelylahjoja, ne kun saa täysillä innostumaan asiasta kuin asiasta. Ja kun sitä huomaa, että yhteinen leikki on koiralle tärkeää, siitä tulee yhtä tärkeää myös itselle. Leikkiessä voi härnätä, päästää rallattelemaan, kehua, äristä ja öristä takaisin, vähän läimiä kädellä koiran kroppaa. Ainakin staffin näkökulmasta voin sanoa, että mitä fyysisempää, sen hauskempaa. Tosin jossain kohtaa leikkiäkin on syytä rauhoittaa, jos meinaa käsi joutua kitaan kyynärpäätä myöten ;) Omien äänensävyjen kirjo pitää muistaa myös muussakin palkkaamisessa. Voi olla rauhallinen se on hyvä - joka saattaa tarkoittaa myös hyvä juttu, vielä jatketaan vähän, tai voi olla riemukas jessuperrrr, joka yleensä johtaa työn (hetkelliseen) päättymiseen ja mahdolliseen lelupalkkaan. Omaa rääväsuisuutta on myös syytä harjoittaa, sillä ainakin alkutaipaleella on paljon kyse myös kehtaamisesta. Etenkin vieraiden ihmisten paikallaollessa voi tuntua hyvän sosiaalisen käytöksen vastaiselta yhtäkkiä revetä hulluna riehumaan ja ehkä jopa vähän kiroilemaan riemusta. Se on vaan juttu, joka kehittyy harrastuksen edetessä, ja kohta sitä huomaa ettei ole minkäänlaisia rajoja enää.

Namipalkalla tehdään siis tekniikkaa, ja sillä saa pidettyä koiran mielentilan suhteellisen rauhallisena. Namipalkalla saa myös helposti ja nopeaan tahtiin monta toistoa, kun lelun kanssa revitellessä menee aina se hetki. Liikkeet kannattaakin opettaa alkuun namilla, ja sitten lelulla liimataan siihen päälle se asenne, eli nostetaan koiran virettä. Esimerkiksi jos harjoitellaan alokasluokan suoraa luoksetuloa, alun jättötilanne ja lopun perusasento hinkataan hyvin pitkälle namilla, mutta vauhti ja asenne tehdään lelulla. Toki joku koira voi olla jo sen verran namin peräänkin, että pelkkä ajatus makupalasta saa laukan rullaamaan, mutta pääsääntöisesti ajattelisin, että vauhti tulee lelupalkasta. Ja totta kai koira pitää välillä teknisessäkin treenissä yllättää yhtäkkisellä lelupalkalla - jotta sillä olisi sellainen olo, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa supersiistiä! Palkan laadulla ja omalla mielentilalla pystyy vaikuttamaan koiran mielentilaan eli vireeseen ja näin säätelemään sitä. Oikean mielentilan löytäminen ja erilaisten mielentilojen välillä vaihteleminen on varmasti ikuista tasapainoilua, jossa on aina pientä hienosäädön varaa. Itse pyrin Luumun kanssa tällä hetkellä siihen, että se on kaikissa liikkeissä korkeassa vireessä, mutta samaan aikaan keskittynyt ja tarkka. Ollaan kuitenkin tehty meidän pohjatyöt tunnollisesti, ja tunnarissakin vaalittiin haudanvakavuutta ja lähes flegmaattista mielentilaa toista vuotta. Ehkä ainakin turbomoottorilla varustetulle koiralle vireen nostaminen ei olekaan välttämättä homma eikä mikään, mutta valmiiksi korkeaa (tiettyyn liikkeeseen yhdistynyttä) virettä on hankalampaa lähteä laskemaan. 

Tokossa ei ehkä missään muussa asiassa voi mennä niin pahasti pieleen kuin mielentilajutuissa, sillä "väärin" tehtyä tekniikkaa pystyy varmasti hamaan loppuun asti korjaamaan. Jos koiralle on kuitenkin muodostunut johonkin liikkeeseen epäsopiva mielentila - saati koko tokon harrastamiseen - on mielentilan korjaaminen vaikeaa ellei jopa lähes mahdotonta. Erityisen tarkkana ainakin staffin tyylisen energiapommin kanssa saa olla paikalla makaamisen, tunnistusnoudon ja kauko-ohjauksen opettamisessa. Kaasua kun on usein liikaa eikä jarrua senkään vertaa. 

Mistä sitä sitten tietää uusia liikkeitä opettaessa, että millainen mielentila koiralla sitä suorittaessa pitäisi olla? Aina sanotaan muutenkin, että mieti miltä haluat sen tekemisen näyttävän siinä kohtaa, kun opetat koiraa. Musta oli ainakin alkuun vaikeaa ajatella tuollaisia asioita, kun eihän sitä aloitteleva tokoilija tiedä miltä se tekeminen edes voi näyttää. Kannattaakin käydä katsomassa tokokokeita ja änkeä itsensä kaikkiin mahdollisiin treeniporukoihin, niin näkee hyvin erilaisia tapoja harrastaa tokoa. Tokoa voi varmasti harrastaa ja kouluttaa ihan yhtä monella tavalla kuin meitä on harrastajiakin. Se oma tapa tehdä kehittyy harrastuksen edetessä, ja muilta voi oppia hyviä esimerkkejä ja myös niitä huonoja - näin en ainakaan halua meidän tokoa tehdä. 

Treenit eivät ole mikään vakio, eli treenit suunnitellaan ja toteutetaan koiran mukaan. Jos koiralla on turboa moottorissa, korkeutta vireessä ja paukkuja hihassa, eli koira on kuuma, se kannattaa purkaa fyysisesti ennen keskittymistä edellyttävien juttujen vaatimista. Tällaisen koiran kannattaa myös antaa tehdä paljon, jotta se on oikeasti vähän puhki treenien loputtua. Vähän diisselimmän kaverin kanssa pitää motivaatiosta pitää erityisen hyvää huolta, ja treenit tulee lopettaa hyvissä ajoin ennen kuin koira kyllästyy. Niin että koiralle jää sellainen tunne, että vielä olisin halunnut vähän aikaa tehdä. Treenien kesto ei ole siis mikään itseisarvo, ja treenikerta kannattaa paloitella koiran motivaatio- ja viretasoa vastaaviin palasiin. Kaikki koirat eivät myöskään ole yhtä toistokestäviä. Toisen kanssa voidaan hinkata samaa parin sentin vinoa perusasentoa vaikka vartin, kun toinen taas haistattaa jo viidennen toiston kohdalla pitkät. Oman koiran toistokestävyys on asia, joka on hyvä panna merkille - ja hyväksyä se tai yrittää erilaisen motivoinnin ja kenties vireensäätelyn kautta vaikuttaa siihen edesauttavasti. 

Myös tokon harrastamisessa pitäisi tietyllä tavalla olla kellokortti, mikä tarkoittaa, että työajalla ollaan täysillä töissä. Koiran vapaa-aika pitäisi olla selkeästi merkitty asia - eli koiran on tiedettävä milloin siltä edellytetään herpaantumatonta huomiota ja milloin se saa olla rennommin (eli vapaa-ajalla). Koiralle kerrotaan, kun työt alkavat, ja silloin koirakon kumpikin osapuoli on sataprosenttisesti sitoutunut keskittymään vain toinen toisiinsa. Tämä on ohjaajankin syytä muistaa esimerkiksi palkkaustilanteessa (älä ulkoista itseäsi antamalla koiran aina rallatella yksinään palkan kanssa) ja treenikaverin neuvoja kuunnellessa (vasta kun koira on laitettu vapaa-ajalle!).

Töiden alkamiseen voi luoda jonkinlaisen rutiinin, eli joku tietty toimintakaavio, jonka koira oppii merkitsevän työnteon alkua. Meillä se on semmoinen melko nostattava "mennäänkö yhdessä hommeleihin, Muumun kanssa yhdessä hommeleihin" -juttu, mutta tähän on helppo yhdistää myös "jäykän ohjaajan leikki". Kisoissa omituinen ja jäykkä ohjaaja onkin kiva ja positiivinen asia, sillä sitä ollaan treenattu erilaisten jännitettä luovien leikkien avulla. Jännite on muutenkin minusta mielenkiintoinen ja hauska juttu, koska sitä voi oikeastaan hyödyntää missä vaan. Tämä menee vähän samaan karrikoituun koira onyhtäkuin lapsi -kategoriaan, sillä vitsi miten niiden naamat vaan saa loistamaan silkasta odotuksen innosta ja jännityksestä, kun vähän vetää henkeä sisään ja katsoo/elehtii arvoituksellisesti. 

Kaikki edellä mainittu liittyy olennaisesti yhteistyöhön. Ei ole mitään tarkkaan määriteltyä tietä siihen, kuinka toimiva yhteistyö rakennetaan. Tokossa yhteistyö on aina kahden eriasteisesti erilaisen yksilön välille rakentunut suhde ja se kuinka se käytännön kisatilanteessa näkyy. Yhteistyön rakentamisen määritteleminen on varmaan juuri sen yksilöllisyyden vuoksi vaikeaa, sillä jokainen meistä toimii eri tavalla ihan itsekseenkin, saati suhteessa yksilöllisesti erilaiseen koiraan. Koirahan ei omalle luonteelleen mitään mahda, ja onkin meidän ohjaajien tehtävä saada yhteistyö toimimaan huolimatta siitä, millaisilla ominaisuuksilla koira on varustettu. Pitää aina muistaa olla kiitollinen omasta koirasta, ja yrittää saada sen positiiviset ominaisuudet loistamaan. Oman koiran vertaaminen muihin koiriin ja koiran syyttely siitä ja tuosta luonteenpiirteestä on turhaa eikä vie yhtään ketään yhtään mihinkään. Pitää muistaa, että mikään koira ei syntyessään ole valinnut haluavansa tulla toko-, agility- tai vaikkapa koiratanssikoiraksi. Nämä ovat meidän ohjaajien mielihaluja, joista meidän on motivoinnin keinoin tehtävä intohimo myös koiralle.

Vielä viimeinen silaus tähän tokon syvintä olemusta pohdiskelevaan tekstiin, ja sitten voidaan mennä nukkumaan. Säännöt! Pitää olla myös sääntöjä, sillä ihan aina ei voi olla sata lasissa, reikä päässä pelkästään hauskaa. Jokaisen pitää itse miettiä mikä tokon treenaamisessa on tärkeää, ja millaisia sääntöjä koiran tulee noudattaa treeneissä. Jos koira haistelee maata, voiko se olla sataprosenttisesti mun kanssa töissä? Luumu esimerkiksi ei saa osoittaa minkäänlaista kiinnostusta muita koiria kohtaan. Se ei saa mennä niiden tykö, eikä se saa jäädä katselemaan niitä. Se ei saa jäädä nuuskuttelemaan ilmaa, eikä se saa olla kiinnostunut ihmisistäkään. Etenkin pentuna pidin tästä tiukasti kiinni, sillä no.. eihän näiden pallopäiden kanssa mitään sosiaalistumisongelmia ainakaan ole luvassa. Maan haisteleminen on yksi nollatoleranssiasioistamme, kuten myös kaikenlainen ääntely niin töitä tehdessä kuin häkissä omaa vuoroa odottaessa. Ääntelystä sakotetaan tokossa kovalla kädellä, ja liikkeiden välissä ääntely vaikuttaa myös kokonaisarvosanapisteisiin. Ääntely yleistyy herkästi, jolloin siihen on vielä vaikeampi puuttua. Me ollaan onneksi päästy ääntelyn kanssa helpolla, enkä osaa antaa siihen kovin kattavia neuvoja, sillä olen ymmärtänyt että se on usein vire- ja hermokysymys. Toki myös tapa, ja paha tapa tokossa onkin. Sääntöjä on myös leikkimisessä (ei voi yksinään rallatella), ja pitää muistaa, että koira ei koskaan päätä milloin treenit loppuvat tai milloin on "jotain tylsää" harjoitellessa aika tehdä jotain mielekkäämpää. Sääntöjen kautta tekemisestä tulee koiralle tärkeää.

Siinäpä se oikeastaan mitä pohdiskelin staffikurssimme palaveriin mielentilaan liittyvistä asioista. Puhuin myös palkkaamisesta yleisesti, palkan suunnan merkityksestä ja millaisia palkan suuntia ylipäänsä on olemassa. Kerroin myös tokosta kilpailulajina ja tokon harrastusmahdollisuuksista Turun seudulla. Mainostin myös huippukouluttajia, joilta mekin oppimme olemme saaneet, ja yhdistyksiä, joissa pääsee tekemään ja näkemään koko tämän hienon maailman ruohonjuuritasolta. Ensi viikolla kurssi jatkuu maahanmenon opettelulla (kun tällä viikolla treenattiin perusasentoa (ja seuraamista)), ja parasta on ehdottomasti kaikki innokkaat ohjaajanalut ja nauravat staffinaamat! Ihan kaikkein hienointa on, jos edes joku saa tästä oikein kunnon tokokipinän ja staffeja nähtäisiin vastaisuudessa enemmän kisakentillä. Toko on ihan mieletön matka, jonka varrella oma koira opettaa loputtomasti uusia asioita. Se on kokemus, jota en vaihtaisi mihinkään. Jokainen koira on juuri niin hyvä kuin mitä itse uskoo sen olevan. 

Elokuun ensimmäinen

... koitti ja niinpä astuivat voimaan myös tokon uudet säännöt. Ajeltiin Annen ja Terhin kanssa heti lauantaina ensimmäinen päivä Vantaalle Koivukylään, jossa Amstaffiyhdistys järjesti ihka ensimmäiset uusien sääntöjen mukaiset kokeet. Toiset pidettiin samana päivänä Kemissä. Oltiin hyvissä ajoin paikalla, sillä olin ilmoittanut Luumun edeltävänä päivänä varakoirakoksi VOI/EVL-paikkiksiin, kun kummassakin luokassa oli vain 3 osallistujaa. Jännästi itse ensin arvoin että voinko ylipäänsä vapaaehtoistaa Luumun sellaiseen pestiin (apua, jos sitä oikeasti tarvitaankin!), ja sitten handun noston jälkeen odottelinkin jo malttamattomana, että eikö sieltä nyt ollenkaan ilmoiteta, että tarvitaanko meitä (tarvitaanhan siis?). 

Muumiluu matkalla Vantaalle.
Pikkupossu siellä Terhin auton sikaosastolla xP

Päästiin kuin päästiinkin kokeilemaan VOI-paikkista uusin säännöin, kun yksi epäonninen peruutus luokkaan kisapäivän aamuna sattui. Enpä olisi joskus voinut kuvitella, että Luumu on sellainen koira, jonka voi ottaa milloin vaan mihin vaan paikallaoloon varakoirakoksi. Aijaa siis se on kaksi minuuttia, ja siinä oli se yksitellen käskytys. Niin ja piilosta palataan koirien taakse. Vasta paikkiksen aikana otettuja kuvia katsellessani muistin, että olihan siinä se yksi "häiriökierroskin", vaikka olihan siitä aiemmin ollut puhetta. Heh. Semmoinen se Luumu vaan on, ihan supervarakoira!

Kokeessa oli ihan huippumiellyttävä ilmapiiri, kun tuomaritkin tuntuivat suhtautuvan koko hommaan sillä tavalla, että kaikki auttavat toinen toisiaan, ja kysytään kun jotain epäselvää on. Väkisinkin tuli monta kertaa päivän aikana mieleen, että shaakeli sentään, kun ei ole itsellä vielä kisavalmista koiraa! Miten se onkin noiden uusien EVL-jippojen opettelu jäänyt meiltä ihan muiden asioiden jalkoihin..? No, kyllä sitä kerkiää taas, ja onpahan nyt jotain mitä opetella - ja paljon! 

Eteenlähetys

Päivä aloitettiin kolmen EVL-koirakon suorituksilla, ja paikallaolot tehtiin kaikissa luokissa viimeisenä. Itseä kiinnosti tietysti eniten EVL-paikkiksen liikkurointi, ja jos/kun jotain erikoista tapahtuu, mitä sitten tehdään? No eihän siinä ollut kuin se yksi maastanosto ennen kakkososan, ei makaamisen ja luoksetulon aloittamista. Ja niinhän se menee, että eka osa (paikalla istuminen 2 min) menee nollaksi siinä kohtaa, kun koira käy maahan. Kakkososan makaamisesta ja luoksetulosta voi kuitenkin vielä saada kympin, jos koiran saa yhdellä käskyllä nostettua maasta takaisin istumaan. Tässä pitää kuitenkin odottaa liikkurin käskytystä. Jos siis oikein ymmärsin. 

EVL:n paikkiksesta

Muuten EVL:ssä kiinnosti ruudun eteenlähetykset, seuruun peruutustekniikka ja tietysti uusi härveliliike: ohjattu hyppynouto vai mikä lie. Kukaan ei tainnut yhdellä käskyllä saada koiraa osumaan ruudun ympyrään, jos oikein muistan, mutta härvelissä nähtiinkin hienoja suorituksia! Peruutuksesta sen verran vielä, että se ilmeisesti liikkuroidaan niin että taakse mars tms. ja siinä sitten marssitaan taaksepäin kunnes toisin sanotaan. Muistaakseni kaaviossa ei ollut peruutuksessa käännöstä tällä kertaa.

Ruudun eteenlähetys 

Härvelin kierto 

Härvelin ohjattu 

Paikkiksesta

EVL:ssa tuli yksi hieno ykköstulos, ja alokkaassa niitä tuli useampia. Rotukirjoa oli ihan venäjänmustaterrieristä bichon friseehen, mikä oli tietysti hienoa! Sen verran laiska valokuvaaja olin, etten jaksanut ahteria nostaa ykköskehän laidalta, vaan uskollisesti kuvasin siinä suoritetun EVL:n ja avoimen luokan. Voittaja menikin yksilösuoritusten osalta omalta osalta hiukan ohi, kun piti Luumua jo lämppäillä tulevaan paikkikseen. Ei se sentään Superluumullekaan ole ihan reilua ajaa ensin kahtaa tuntia Vantaalle ja sitten suoraan häkistä viedä paikallamakuuta suorittamaan. Pikku pissalenkin jälkeen tehtiin kisa-alueella seuruuta, kaukoja ja jotain näperrystä siinä, että oltais muka oikeesti hommissa. Jännästi ei itseäkään jännittänyt ollenkaan, vaikka ihan samalla tavallaa L voisi varakoirana ryssiä kuin ihan kilpailijanakin. On siinä vaan jotain, kun tietää että meidän suoritusta ei arvostella, meille ei tästä pisteitä jaella, muita kuin ehkä niitä sympatia-. 

Avoimen luokan ehkä sympaattisin tyyppi 

Ainiin, ja jos joku ei ehdottomasti halua esiintyä / oman koiransa esiintyvän
näissä kuvissa, voipi ottaa yhteyttä ja poistan kuvat.

Ennen paikkista käytiin suoritusohje yksityiskohtaisesti liikkurin ja tuomarin kanssa läpi, ja tässä kohtaa sai esittää kysymyksiä. Tässä kohtaa myös muistutettiin, että koirat pitää paluuvaiheessa ohittaa oikealta puolelta. Ei olla koskaan paikkiksessa vissiin harjoiteltu Luumun kanssa, mutta onhan se toki jäävistä sille tuttua jo avoimesta luokasta asti. Jos nyt pitää meidän suoritusta jotenkin analysoida, niin ihan kamala kehäänmeno. Nenä viistää maata minkä kerkiää, ja vasta omalla paikalla skarppiintuu. Olisi kuitenkin paremmin pitänyt herätellä ennen kuin "liike alkaa", sillä oli sen verran kahvilla, että tarvitsi kaksi käskyä maahan. Hohhoijaa. Pätevänoloista makaamista kuitenkin kuulemma, katsomosta tiesivät kertoa, ja taaksekävelyt sekä sivullenosto sujuivat oikein mallikkaasti ja korvat kuulolla. Luumu sai tästä tietysti superpalkkaa, ja päästiinkin hyvin harjoittelemaan yhdessä mun kanssa palkalle menemistä.

Siis ai kauheeta minkä näköistä menoa!
Kuva: Anne Saari 

Luumulle pitää tehdä palkkarutiinista vielä jotenkin pidempi sessio. Nyt mentiin palkalle (nurmikolle kauemmas jättämäni patukka), ja vaikka Luumu bongasi sen, se ei saanut omin luvin mennä hakemaan. Laitoin sen maahan, kävelin itse rauhallisesti patukalle, jonka jälkeen Luumu sai luvalla iskeä siihen. Tarkoituksena olisi rakentaa sille vähän jotain seuruu-/kaukojuttuja tähän vielä, jotta se tietäisi, että kehästä ei koskaan pääse suoraan palkalle. Aina on joku pieni työjuttu vielä tehtävänä, ja vasta sitten saapi bileet alkaa. Tämä saattaisi vähän rauhoittaa menoa kehästä poistuttaessa. 

Patsas
Kuva: Anne Saari

Auringonpaisteessa kimmeltävä delpfiini
Kuva: Anne Saari

Ja mitä taas tulee tuohon paikkiskehään menemiseen... Huooh. No lisää virettä ja sääntöjä. Niitä pitää nyt aktiivisesti koittaa muistaa ajaa aina kun mennään tekemään paikkista. Mun kanssa -menemiseen pitää saada aktiivisempi ote, ja se rakentuu mun mielestä just sillä vireennostolla ja sääntöjen voimakkaammalla läpiajamisella.

Kuva: Johanna Kuisma 

Kuva: Johanna Kuisma 

Kuva: Anne Saari

Kuva: Johanna Kuisma
Ps. Arvaa mikä näistä on staffi ;) 

Kuva: Anne Saari 

Sit odotellaan vielä Luumu hetki.
Kuva: Anne Saari 

Yhdessä mennään.
Kuva: Anne Saari 

Superluumun superpalkka
Kuva: Anne Saari

Superit kiitokset vielä hienon koepäivän järjestäneelle taholle ja iso hatunnosto kaikille uskaliaille elokuun ensimmäisen päivän kilpailijoille. Vaikka olenkin potenut tässä kohta jo viikon verran vuosituhannen kesäflunssaa, raahauduttiin eilen Luumun kanssa Annen ja Kodan seuraksi Metsämäkeen tekemään ruudun eteenlähetystä, uutta paikkista ja härveliä. Innostuttiin oikein!

Paikkiksessa Luumulla oli vähän turhan paljon paukkuja hihassa, koska vaikka se istui kyllä hienosti, se ennakoi ensimmäisen maahan-käskyni luoksetulona (hups!) ja sitten toisella toistolla meni kyllä maahan hienosti, mutta tuli luokse ihan räkä poskella -asenteella. Tykinkuula suoraan päin. Ei kiva. Ja koska Luumu todellakin tietää mitä luoksetulokäsky tarkoittaa, se sai tästä vähän puhuttelua osakseen. Sen jälkeen tuli vauhdilla, mutta myös tarkasti. On se uusi paikkis vaan Muumelosta ihan huippuliike! Parasta sen kanssa paikkista treenatessa on ehdottomasti Luumun luotettavuus. Se saattaa kyllä virepäissään "kuunnella väärin", mutta vain omia käskyjä sentään. Ja se näköjään saattaa virepäissään muuttua 10-kuiseksi pennuksi, jonka mielestä parasta on törmäillä kaikkeen. Mutta kun pitää odottaa, Luumu on tosi hyvä.

Eteenmenoa ollaan tehty nyt lelulla ja pidemmällä 20 metrin matkalla. Ekalla toistolla Anne vei lelun, ja Luumu sai eteenmenokäskyllä juosta sinne. Toisella toistolla Anne kävi näyttämässä paikkaa 20 metrin päässä, ja Luumu sai kesken juoksun jessistä lelun. Kolmannella toistolla paikkaa näytettiin taas, ja Luumu sai pysäytyksen jälkeen Annelta lelun. Muuten ihan hyvä, mutta kun siellä ei ole mitään konkreettista targettia, hidastuu se vauhti väkisinkin noilla 20 metrin matkoilla vähän ennen näyttökohtaa. Ajattelisin nyt tällä hetkellä, että se ei haittaa, koska oikea matkahan on 10 metriä. Jos saan Luumun juoksemaan edes sen 15-17 metriä suhteellisen vauhdikkaasti kohti tuntematonta, sehän riittää, kun se pysäytetäänkin jo 10 metrin kohdalle. Voi olla, että menee vielä koko harjoitustapa vaihtoon, mutta katsotaan nyt. Eiliseen olen ainakin tyytyväinen!

Aloitettiin vasta nyt eilisissä treeneissä härvelin treenaaminen, ja jokin ajatus mulla tähänkin on. Rakennettiin liike siltä osin kuin pystyttiin (toinen este uupuu vieläkin), ja Luumu harjoitteli kartion kiertämistä mun seistessä siinä noin kapuloiden linjalla. Ei olla kierrelty pitkään aikaan, ja tämä harjoituskerta menikin siinä, että saatiin Luumu yhdellä käskyllä kiertämään ja palaamaan perusasentoon. Tarkoitukseni on tehdä näitä liikkeen eri osia erikseen (luoksetulon asennot, ohjattu nouto eri asennoista jne.), ja pikkuhiljaa ketjutella niitä tuohon kiertämiseen mun samaan aikaan "pakittaessa" oikeaan lähetyspaikkaan 20 metrin päähän kartiosta. Ainakin tämän treenin perusteella tuntuu hyvältä ratkaisulta. Perusajatuksena tässä olisi, että ne kaikki kamat on koko ajan mukana siinä harjoittelussa, ettei Luumulle tule missään vaiheessa yllätyksenä mitä kaikkea tähän liikkeeseen kuuluu.

Vuosituhannen flunssasta odotan selviäväni vähintään viikonloppuun mennessä. Viime viikon torstaina heräsin tennispallo kurkussa, ja sen jälkeen olenkin niistänyt neljä paketillista sulatejuustoa, räkinyt ja pärskinyt Luumunkin ihan stressin partaalle ja kuunnellut ikiaikaisten valtamerten kohinaa korvissani. Jokainen askel tuntuu poskionteloissa ja ikenissä asti, mutta sentään ei ole kuume noussut. Kun vihdoin suostuin ottamaan nenäsuihketta, pystyin sentään jo vähän nukkumaankin. Luumu raukka on ihan hädissään täällä hoitsuna. Alkuun se nousi päivätorkuiltaankin joka kerta nenäliinapaketin rapistessa varmistamaan, että mamilla on varmasti kaikki kunnossa. Nyttemmin se havahtuu sentään enää vain pahimpiin yskänkouristuksiin. Ollaankin ymmärrettävistä syistä pidetty vähän vapaata metsälenkeistä ja oltu pienemmällä liikunnalla. Nyt on onneksi ollut sen verran lämmintä, että Luumun on voinut viedä tuohon lähelle uimaan, ja äkkiäkös on päivän energiankulutuskiintiö täynnä. Huomiseksi ollaan sovittu treenit kyllä illaksi, samapa kai se on yrittääkö sitä selviytyä hengissä iltalenkillä vai treenikentällä. Niisk.