Iltaa! Ne pimenee muuten ihan kamalan äkkiä, se ollaan huomattu meidän alkeiskurssillakin. Kuudesta seitsemään menee vielä just ja just, mutta mitähän se mahtaakaan olla kuun lopussa. Saadaan taskulampuilla säädellä perusasentoja tai hipsiä suosiolla Myllyn parkkihalliin tekemään häiriöhommeleita. Huh! Mutta äkkiäkös se on taas jouluostoksista stressaamisen aika ja sitten sitä saa olla taas päivittelemässä miten päivät ne vaan pitenee ja leskenlehdet kukkii. Vauhti sen kun kasvaa, ajankulun.
Kauhee kiire iskän sylkkyyn!
Uskoisitteko syyskuun lopussa kuvatuiksi?
Ootkos muuten tilannut jo meidän uutiskirjeen? Perjantaina lähetän kolmannen osan kuukauden treenihaastesarjaan, jossa on siis aiheena kontakti. Voit tilata kirjeen kätevästi tästä. Treenihaasteiden lisäksi kehittelen tässä kaikenlaista pikkupuuhaa, ja motivaatio Hedelmäpossujen somekanavien ylläpitoon on huipussaan. Mutta mitä muuta me ollaan puuhattu kuin raapusteltu uutiskirjeitä ja lahdattu peuroja?
En sit koskaan päässyt puolimarakuntoon, mut kymppi käytiin taas rempomassa Kaarinassa.
Sinänsä ihan hyvä aika, vaikka ei se herkulta tuntunut ja vähiin oli jääneet treenitkin (koko kesän aikana oikeastaan!)
No ollaan treenattu! Mooi on koetta silmäillen (!) tehnyt ainakin toista kuukautta maahanmenoja tehona. Kivasti alkaa olla täpäkkyyttä, mutta parhaiten nämä toimii tietty olkkarissa. Olen ollut kamalan tyytyväinen niin paikkiksen kuin jäävän osalta tähän, mutta tänään sattui lenkinoheistreeniin lipsahtamaan jotenkin ekstrakökkö mielentila, jota en saanut korjattua oikein missään vaiheessa. Päästiin pitkästä aikaa Loukinaisiin kummankin koiran voimin, ja heti pihalta lähtiessä kummatkin oli ihan pässejä. Luumu tietty nosti kierrokset ihan vääriin ilmansuuntiin jo siitä ilosta, kun kaivoin treeniliivin päälle auton takapaksista ennen lenkille lähtöä. Sit se paineli menemään fleksin mitalla sen reilun pari kilsaa kentälle, hulluus tarttui Mooiin - ja mun niin huolella puolisen vuotta vaalimani rauhallinen lenkkimielentila oli tipotiessään.
Kirppulaps löysi eläinkirjasta Luumun!
Jästikoirien kans kätköillä.
Tää oli just sen ekan ortopedikäynnin jälkeen, kun hymy oli herkässä.
Ennen seuraavaa tapaturmaa.
Raksut.
Palataan tähän joskus tuonnempana vielä, mutta käytännössä siis jouduin nillittämään arkikäyttäytymisestä koko sen ajan, kun me lähestyttiin Loukinaisten koulun kenttää. Luumu jäi ihan nätisti hihnalla maaliin kiinni, tosin huomasin sen välillä vinkuvan lähes äänettömästi siellä, kun tein tai yritin tehdä Mooin kanssa. Perusasennot jäivät mun taakse, etäälle tai vinoon. Maahanmenoissa jäi kyynärä(t) ylös eikä kestoa ollut nimeksikään. Seuruu oli yhtä pidempää suoraa pätkää lukuun ottamatta yhtä bashkaa. Ja kuvitelkaa: näin kauan multa otti tajuta, että tää kura johtui nimenomaan siitä, että Luumu kitisi siinä jonkun matkan päässä. Huooh. Luovutus noiden maahanmenojen suhteen ja loppuun pari eteenlähetystä näkyvissä olevalle lelulle. Lisäksi vähän kunnianhimoinen paikkis, jonka halusin pitää lyhyenä (ilman etunamia!), kunhan ensin saisin sen maahanmenon onnistumaan edes jotenkuten. Jännä homma tosin. Kun Mooi vaan lopulta meni hyvin maahan, se makasi siellä rennon ja vakaan oloisena. Ollaan sitä loppuosan taaksekävelyä tehty kotona ja nyt namin kanssa kentälläkin. Se onnistui hyvin, mutta ihan loppuperusasennossa on kyllä tekemistä. Pitää varmaan ottaa joku järeämpi palkka siihen.
Mooi pääsi viikkotolkulla aina mukaan, koska olihan mulla joku koira oltava :D
Metsämäessä odotellaan Annea.
Tiättekö millä saa Mooikoiran laulamaan serenaadia heti aamusta?
Pukee sille pannan päälle, minkä jälkeen ei tapahdukaan mitään.
Näiden "ykköskoiraviikkojen" jälkeen on ollut neitoraasukin vähän väsynyt!
Joo mut ei muuten jäänyt pa*ska mielentila siihen Mooin treeniin, vaan sehän jatkui ja jatkui. Luumu pääsi tekemään jumppaansa, jonka aikana Mooi aloitti hienoisen käninän. Mitä kiihkeämpiä juttuja Luumu teki (kierähdykset ja sylkkärit), sitä infernaalisemmaksi "tauolla rentoutuvan" neidon desibelit kävivät. Ei muuta kuin Luumun treeni seis, Luumu istumaan, pari sanaa Mooin kanssa ja Luumun treeni käyntiin taas. Mooia auttoi kyllä että sen laittoi käy siihen käskyllä ns. passiivisiin hommiin, mutta sitä olisi jonkun pitänyt olla vahtimassa tai mun olisi pitänyt pystyä jättää joku lelu sille siihen (ei ollut kuin yksi treeniliivin taskussa). Koska mä jouduin ihan jatkuvasti käydä komentamassa sitä siellä. Te ette voi siis kuvitella sitä ääntä. Tai voitte, jos olette Mooikoiran joskus tavanneet. Mut muuten se on jotain ihmisen mielikuvituksen ulkopuolella olevaa helevetillistä mölinää. Eikä se siis Luumua haitannut. Ja koska se ei haitannut sitä, mäkin olisin pystynyt sulkemaan korvani siltä. Mut kun me oltiin suht julkisella paikalla, jossa oli ihmisiä lähellä. Ei kyennyt, pystynyt, voinut.
Harvinaislaatuista sunnuntaipäivän viettoa.
Frendejä ja staffeihin kääriytymistä.
Parhautta parhaimmillaan.
Toisaalta kun toisen on voinut hyvällä omatunnolla jättää kotiin,
on ollut ihanan rentouttavaa kulkea vain yhden koiran kanssa.
Syksy on ollut Mooille puuhakas.
Kaikki lapset sylissä.
Nooh, kaiken sen Mooin kanssa säätämisen lomassa Luumu teki tosiaan verkkaamisen ja purkamisen jälkeen perusasentoja eri suunnista ja oli niissä yllättävän hyvä. Sitten se teki maahan keskelle jätetystä lelusta luopumisen kautta seuraamiseen suoruutta ja paikkaa. Tämä oikeasta kädestä takakautta napattuun vips-palkkaan yhdistettynä toimii sillä tosi hyvin paikoissa, joissa ei ole seinää saatavilla. Mooin kanssa seuruun treenaaminen on mulle todellista terapiaa, sillä taas pitkästä aikaa Luumun kanssa mä muistan miten kaameeta se voikaan olla. Huh. Sen kanssa siitä ei tule koskaan valmista, mut jos nyt pikkuhiljaa hioisi sitä siihen kuntoon, missä se oli ennen näitä pitkiä treenitaukoja. Työtä riittää, et ei todellakaan tarvi ruveta peukaloita pyörittelee.
Mun (ja parin muun) palauttava ruokavalio Kaarinan syysmaratonin jälkeen xP
Normimeininkiä taas...
Luumun pitää osallistua leegoleikkeihinkin...
(Mooi retuuttaa Ikean hiirtä toisella puolella.)
Ainakin täällä Varsinais-Suomessa on sadetta piisannut useammankin lokakuun tarpeisiin.
Seuruun lisäksi myös Luumu teki pari eteenlähetystä, mut namialustalle. Olisin halunnut ottaa tähän jonkun näkyvämmän purkin, mutta en halunnut kuljettaa jotain kulmikasta purkkia persetaskussa neljän kilometrin verran. Mukavuudenhalustani johtuen Luumu ei siis nähnyt lähetyspaikalta namialustaa, mutta siitä huolimatta oli mukavaa huomata, että se juoksi varmaan 15 metriä suoraan eteenpäin vaaaaltavalla itsevarmuudella. Bueno! Toki tällä kertaa kun edellisistä eteenlähetyksistä rupee sen kanssa olemaan reilun vuoden verran, se sai mun kanssa tulla kummallakin kerralla jättämään sen palkan sinne eteen. Senkään puolesta ei siis ihan huiman autenttiseen "tyhjään" lähettämisen fiilikseen ei päästy.
Mooi poseeraa pikkutreenin jälkeen Kultanummessa PM-kisojen humussa.
(Vähän jäi harmittamaan, kun suunnittelin treenit niin tyhmästi,
etten hyödyntänyt autenttista kisaympäristöä ollenkaan tarpeeksi esim. rauhoittumis- ja luopumistreeniin...)
Lenkinoheispaikkishommeleita.
... kun muu posse kovin onnellisen oloisena venaa siellä lenkin jatkumista
(Kirppu poikkeuksellisesti unessa, hence paikkistreeni).
Liedon kansalaisopiston koirahierontakurssilla oli ekalla kerralla mukana Luumu.
Rauhoittui 10 minuutissa, kyljelleen sain ehkä puolen tunnin jälkeen.
Tokalla kerralla mukana oli Mooi, joka ei rauhoittunut ikinä,
mölisi lähes koko ajan ja sain kyljelleen kääntämällä :DD
Teki tosin ihan täydellisen käy siihen -treenin tunnin alussa,
kun kävin salin toisella puolella maksamassa monisteet.
Olkkaritreenissä ollaan viikkohaasteidemme lisäksi tehty mitä nyt kullekin on tarpeen. Luumun kanssa ollaan panostettu kaukoissa enemmän tekniikkaan for real, for real. Eli koska kriteeri on että ei liikuteta takajalkoja, niitä ei liikuteta. Luumua ei voi näissä palkata mistä vaan hyvästä asenteesta, koska se oikeesti osaa nämä vaikka unissaan. Joskus pari vuotta sitten tehona rummutettu seiso-istu on Luumustakin nykyään hauska temppu, ja jos sen kanssa jotain joskus erehdyn sheippaamaan, se tarjoaa sitä ihan ekojen joukossa. Lisäksi Luumu on olkkarissa tehnyt peruutuksen käännöksiä, ja ollaan myös tässä testattu ja hyväksi koettu oikean käden vips-palkka.
Tommonen aika hemaiseva tsatsikikakku tuli väännettyä treenipaltsuun,
mut pakko sanoo, et näyttää paremmalta kuin mitä loppujen lopuksi olikaan.
Niin on ollut nättiä väriä luonnossa!
Oon automatkoillakin mylvinyt tasaiseen tahtiin Kirputtimelle takapenkille:
"Syksy! Keltaiset lehdet! Niin on nättiä! Kaaaaaunista! Ooh!"
Luumun toipumisen jälkeen pellolla ekaa kertaa.
Mooi on sopivasti fleksissä oman fyssarikäyntinsä jäljiltä (as good as new),
mikä sopi tietty omaan henkiseen hyvinvointiinikin paremmin
(nää kaks pellolla samaan aikaan irti on tällä hetkellä kahdeksan raajaa liikaa,
jotka voi mennä pahemman kerran solmuun).
Nättiä on!
Luumun osalta vähän hooceemmin sairasteltu alkusyksy muuttui kuitenkin kaikkien mielenrauhan onneksi normiarjeksi hyvinkin pian. Siinä oli tosiaan se yhdellä metsäpyrähdyksellä todennäköisesti paikoiltaan lipsahtanut varvasjänne. Kipee homma, mut menee itsestään paikalleen eikä vaadi mitään sen kummempaa. Noin viikko tämän jälkeen kävi se arpikudoksen kipeytyminen lihaskalvokäsittelyn jäljiltä. Kun oltiin tästä vielä saikkarilla, Luumu - uskokaa tai älkää - liukastui täällä sisällä remmottuaan yhtenä iltana tohon ovelle vastaan, ja täräytti pahemman kerran vasemman kyynäränsä. Huh. Niin kipee se ei ollutkaan hetkeen ollut, ja arvaatte varmaan että mullakaan ei mennyt tuolloin pääkopallisesti kamalan hyvin. Onneksi päästiin asappia ortopedille, ja alettiin mitä pikimmin suunnitella Luumulle tyyliin jotain michelinmiehen pukua. Miten voi siis joku koira olla noin onnettomuusaltis?
Mooille on peura maistunut.
... on Luumukin syönyt, mutta paremmin sille maistuu makkara laavulla :D
Sittemmin Luumu on näistä sattumuksistaan palautunut ja ollaan omaksikin yllätyksekseni päästy elämään taas ihan normaalia elämää. Ja oikeastaan enemmän kuin normaalia, lähes paranormaalia! Koska nyt on niin monesta tuutista tullut sitä informaatiota, että se on hyvässä kunnossa ja jos se lakkaisi telomasta itseään, se voisi elää ihan tavallista koiranelämää irti liikkumisine ja treeneineen. Ni mäkin oon ihan hirveesti tehnyt töitä, etten mä kääri sitä koko ajan kuplamuoviin. Se on päässyt pellolle ja olkkaritreenin kautta ihan oikeisiinkin treeneihin. Se on ollut laavulla ja juossut pää viidentenä raajana Kuusiston pururataa edestakaisin. Ja voi että se on ollut onnellinen. Todellinen onnenpossu.
Kyllä taas vakuutusyhtiö kiittää, kun Luumu rellestää.
"Me tuodaan se illalla. Jos et ole kotona, jätetään jätesäkissä kuistille. Älä vaan anna lapsen katsoa sinne."
Ilma seisoi. Syyskuun lopussa pimeys hiipi varhain. Hän asetteli ruumiin valtavalle muurahaisten hapertamalle kannolle. Varoen, lähes hellästi hän asetteli. Oli hiljaista. Läheistä peltoa pysähdyspaikkanaan viime aikoina käyttäneet monipäiset hanhi- ja sorsaparvetkin olivat vaienneet. Hiljaisuudessa hän kuvitteli huohotuksensa kuuluvan kauas ja toivoi ettei herättäisi naapureita. Kuu täyttyi, ja sen päältä pilvet kaikkosivat verkalleen. Hengitys katosi nopeina höyryävinä pilvinä viileään ilmaan, ja mitä enemmän hän yritti rauhoittua, sitä enemmän hän kiihtyi.
Hän nosti painavan kirveen ja heilautti. Ruumis nytkähteli kannon päällä ja putosi illan kostuttamalle nurmelle. Paljain käsin hän tarttui kylkiluiden reunoista ja nosti hervottoman kehon takaisin kannolle. Hän löi uudelleen ja tähtäsi tällä kertaa paremmin. Ruosteinen terä upposi tarkasti kahden kylkiluun väliin ja roiskautti verta Haglöfsin vaelluskengille. Se oli tummaa ja tahmeaa, mutta onneksi kengät olivat mustat, hän ajatteli, muisti taas naapurit ja löi uudelleen. Tällä kertaa irrottaakseen muutaman kylkiluun selkärangasta.
Mitä enemmän hän ruumista mätki, sitä nopeammin hän tunsi omankin verensä virtaavan. Hän upotti sormensa johonkin tunnistamattomaan kudokseen ja riuhtoi. Irtosihan tuo. Nivelet vääntyivät yli saranoiden saaden aikaan hiljaisuudessa kumahtavia poksahduksia. Veri värjäsi kirveen, nurmen ja illan. Sen tahmastamina hänen kätensä liukuivat kirveen varrella, ja enimmät hän pyyhki lahkeeseensa. Kauempaa kadulta heijastuvat katuvalot heittivät varjoja, jotka olivat kuin itse kuoleman pitkäsormiset kourat hänen hartioillaan. Linnut olivat vieläkin hiljaa, ja kun hän pyyhkäisee hiussuortuvan kasvoiltaan, hän yllättyy miten vähän toisen tahmea, punainen, kuuma veri hänen ohimollaan häiritsee.
Hän vilkaisee ympärilleen ja lyö jälleen. Veri sekoittuu hikeen, ja selkäranka on kohta pieninä paloina. Vaikeasti tunnistettavat, piikikkäitä luita eri suuntiin puskevat veriset möykyt ovat vain muisto jostain, joka vielä hetki sitten kannatteli päätä. Hän yritti olla ajattelematta tämän kasvoja. Suuria silmiä, joita reunustivat kadehdittavan pitkät ripset. Luottavaisia silmiä. Kenties lopussa säikähtäneitä.
Vaelluskengät litisivät nurmella hänen astellessaan tuvan ovea kohti. Hän kirosi valmistautumattomuuttaan, sillä hän tuli tahrineeksi vereen myös ovenkahvan. Välioven hän keinotteli auki kyynärpäällään, mutta keittiön laatikoston alimmaista laatikkoa haparoidessaan hän luovutti. Hitot, sitä on muutenkin jo kaikkialla. Hän tarttui muovipussirullaan ja palasi nurmelle siivoamaan jälkensä. Hän pakkasi muovipusseihin kaiken, mitä ruumiista oli jäljellä, ja sulki pussinsuut kiepauttamalla ne liukkaan sormensa ympäri tiukalle solmulle. Kaikkea ei tietenkään saanut pakattua. Nurmella lepäsi siellä täällä veristä massaa ja luunsirpaleita - kuin tähtiä tummien pilvien verhoamalla taivaalla. Kantokin oli verinen. Kirves oli niitannut värin tiukasti puunsyihin, vaikka kannon päälle mitään ei haaskalinnuille jäänytkään. Kunpa sataisi pian, hän ajatteli ja vilkaisi taas ympärilleen. Hengitys tasaantuneena, mutta edelleen syysillassa höyryävänä.
Hän pakkasi muovipussit visusti tuvan useampiin pakastimiin ja antaisi koiriensa huolehtia palojen hävittämisestä. Mitä jäisi jäljelle olisi helppo sujauttaa sekajätteen joukkoon. Hän huokaisi, hymyili ja pesi kirveen Fairyllä. Yllättyi itsekin miten helppoa se oli ollut. Miten pieneen tilaan mahtui lopultakin kokonainen peura.
Pikkuisen mustalla huumorilla väritetty prehalloweeninen tarina päivästä, jolloin meidän pakastimeen muutti peura.
Hedelmäpossujen FB-sivulta voi katsoa myös videon kaikesta tästä lihallisesta ilottelusta :D
Porukassa on poveria, mikä on tietysti itsestäänselvää kaikille koiraharrastajille. Jos ei olisi tätä sosiaalista puolta - ystävien tapaamista treenien ohella, tapahtumiin osallistumista yhdessä ja tunteiden jakamista ihan siellä perimmäisellä, sielun tasolla - kuka meistä jaksaisi päivästä, viikosta, vuodesta ja koirasta toiseen juoksennella kaikenmaailman koulutuksissa, tsempaloissa saati kisoissa. Ollaan nyt Mooinkin kanssa treenattu tavoitteellisemmin, kun Anne ja Koda valmistautuivat piirinmestaruuksiin täällä varsinaisessa Suomessa. Ilmastollisesti jäätävän aamupäivän turisteina fiilis oli kuitenkin sen verran katossa, että hiipi toooodella pitkästä aikaa omaankin mieleen vähän halu kisakentille jälleen. Jes ja suunnaton hui samaan aikaan!
Satunnaisia "oikeita" treenejä on taas kesähelteiden jäähdyttyä siivittänyt olkkaritreenin paluu. Olenkin jutellut treeniporukkamme viikkohaasteista, ja porukkapoverin innoittamana haluan launtsata jotain vastaavaa tänne meidän someenkin! Haasteen ajan keskitytään kuukauden ajan treenaamaan tiettyä aihetta omalla tasolla konkreettista, itse valittua tavoitetta kohti rämpien. Possuttimien tarjoaman ensimmäisen treenihaasteen aiheeksi valikoitui aina yhtä tärkeä KONTAKTI.
Kontakti osuu aiheena suoraan tokon sydämeen, puhutaanpa sellaisesta yleisestä ohjaajaa kohti avoimuudesta tai ihan tekniseen suorittamiseen liittyvästä (katkeamattomasta) kontaktista. Koiran katsekontakti ohjaajaan tai kontaktin hakeminen ohjaajalta vaikka tämä ei koiraan katsoisikaan kertoo valmiudesta hommiin. Kontaktia hakeva koira voi olla paljonkin asioita, mutta todennäköisesti se on aktiivinen, keskittynyt, innokas ja avoin ohjaajaa kohtaan. Ihan siis just sitä, millaisen koiran kanssa kuka tahansa ohjaaja haluaisi työnteon aloittaa. Tekniseen suorittamiseen liittyvä kontakti rakennetaan tältä pohjalta erilaisten harjoitustapojen avulla, ja kisavalmiutta ajatellen koiran olisikin hyvä kyetä pitämään kontaktia ohjaajaan parinkin minuutin ajan. Kontaktin hakeminen tai pitäminen riippuu paljon myös rotuominaisuuksista, mutta tämän tärkeän tehtävän vahvistamiseen käytetty aika ei ole koskaan turhaan huhkittua duunia. Hyvä kontakti ja ohjaajaa kohtaan avoin koira ovat mehukkaita valttikortteja haastavissakin häiriöympäristöissä ja kisatilanteissa.
Miettiessään itselleen kuukauden kontaktitavoitetta kannattaa koiran kontaktin analysointia lähestyä erilaisista vinkkeleistä. Olenkin koonnut näppärän listan, joihin juut ja eit vastaamalla pääsee jo aika hyvään näppituntumaan siitä, millaisilta ne omat treenin tarpeet näyttävät. Tässäpä nämä:
Tarjoaako koira kontaktia erilaisissa paikoissa? Kotona (olohuone, keittiö, eteinen...), pihalla, pihatiellä, puistossa, treenihallin pysäköintialueella, treenikentän laidalla?
Tarjoaako koira kontaktia erilaisissa tilanteissa? Lenkille lähdettäessä, kesken lenkin, autosta poistuttaessa, treenihalliin käveltäessä, treenin alussa?
Tarjoaako koira kontaktia erilaisissa häiriöympäristöissä? Puistoissa, joissa on muita koiranulkoiluttajia, vilkkailla parkkipaikoilla, markettien sisäänkäynneillä, bussi- tai juna-asemilla?
Osaako koira ottaa ohjaajaan kontaktin käskystä eli onko kontaktilla oma käskysanansa?
Osaako koira ottaa kontaktin käskystä edellä mainituissa paikoissa, tilanteissa ja ympäristöissä?
Osaako koira ottaa kontaktin istuen, maaten, seisten?
Osaako koira ottaa kontaktin, jos ohjaaja istuu, on polvillaan tai seisoo?
Osaako koira ottaa kontaktin, jos ohjaaja on suoraan sen edessä, sivulla, toisella sivulla tai vähän takana? Entä hakeutuuko koira kontaktiin, jos ohjaaja pyytää kontaktia selin koiraan?
Osaako koira ottaa kontaktin, jos ohjaaja on koirasta etäällä?
Onko koiran kontaktissa kestoa? Toisin sanoen tiedätkö kuinka kauan koira pystyy pitämään kontaktia häiriöttömässä tilassa ilman vahvisteita?
Onko koiran kontaktissa häiriönsietoa? Toisin sanoen tiedätkö millaisissa häiriötilanteissa koira pystyy pitämään kontaktia ilman vahvisteita?
Pystyykö koira ottamaan/pitämään kontaktin korkeassa vireessä vaikka agilitykentälle menoa odottaessa?
Meillä tähän haasteeseen osallistuivat kummatkin koirat, ja asetin molemmille tavoitteeksi pystyä ylläpitämään kontaktia perusasennossa käskystä (pa-käsky) yhden minuutin ajan ilman että itse katson koiraan lainkaan. Idea oli hyvä, mutta alkuun pääseminen oli vähän kuoppaista. Olin nimittäin osittain samanaikaisesti ottanut työn alle kosketusalustan keston sheippaamisen, eikä etenkään Luumu meinannut ollenkaan tajuta, että tässä perusasennon kontaktissa ei nyt todella pyydetä muuta kuin hiljaa istumista ja tuijottamista. Heh. Tosin sitten kun se homman hoksasi, se olisi varmaan tapittanut siinä hyvän puoliskon jotain täyspitkää elokuvaa.
Mooi taas asennoitui alun alkaenkin tehtävään "oikeammin", mutta se kaipasi ja kaipaa edelleen herkemmin vahvistetta oikein tekemisestä. Enemmän sai siskoplikkaa välipalkata ja kehua, mutta kyllä mekin nippanappa tavoitteeseen parissa viikossa rämmittiin, vaikka olohuoneen seinäkellon tikittämät sekunnit hyyyyyvin pitkiltä tuntuivatkin. Tässä näkyi Luumuun verrattuna selvästi tietysti kokemattomuus mutta myös äärimmäisemmälle tasolle viritetty vilkkaus. Staattisten hommien tekeminen ei ole näille kummallekaan ollut aluksi helppoa. Tosin koska Mooin kanssa mielentilaan on alusta alkaen kiinnitetty enemmän huomiota (nimenomaan ettei sen tarvi ihan aina viipottaa siellä katonrajassa), alkaa siltäkin sujua nämä "odotteluhommat" aika hyvin.
Joo älkää välittäkö siitä että olohuoneessa on sotkuista, ohjaajalta puuttuu pää tai kontakti sittenkin katkeaa. Semmost se välillä on näitten videoitten kanssa :D
Ja kun nyt tietenkin haluat osallistua Hedelmäjengin järjestämään kuukauden treenihaasteeseen, voit suunnitella oman tavoitteesi ihan oman tasonne ja omien tarpeidenne mukaan. Sen ei tarvitse olla minuutin verran pönöttämistä perusasennossa, vaan se voi olla vaikka "koira tarjoaa kontaktia Prisman sisäänkäynnissä minuutin sisällä siitä, kun ollaan paikalle saavuttu". Se voi olla myös "koira ottaa kontaktia käskystä lenkillä ohitustilanteessa" tai "koira pitää kontaktia ohjaajaan 15 sekuntia tämän ollessa koiran edessä polvillaan ja katsoessa koiraa takaisin silmiin".
Ja hei se possen voima! Jotta me ei oltaisi ihan yksin näiden treenien ja haasteiden ja tavoitteiden kanssa, me luvataan lähettää teille joka viikko uusia treeninäkökulmia, vinkkivitosia, tsemppiä, pusuja ja jaxuhaleja (joo ei niitä, kuka niitä haluaa) sähköpostiinne koko tämän kuukauden ajan, jonka haaste kestää. Eli jos mielit postituslistalle, laitahan meiliä tulemaan osoitteeseen sisaltaahedelmalihaa@gmail.com. Ja hei peeäs, tulevaisuudessa on luvassa lisää treenihaasteita ja lisää asiaa ja lisää kaikkee, pysy tunella!
Sallin itselleni pikaisen blogipäivityksen ennen tiistaipäivän rientoja. Katsotaan mitä saan aikaiseksi tiukassa yhden (!) tunnin tavoiteajassa! Tiukkaan aikatauluun sopien käydään vähän läpi mitä ollaan viime aikoina Mooin kanssa treenattu. Trikoolätsän nosto itselle ainakin siitä, että treenit ovat pysyneet lyhyinä, toistomäärät minimissä ja fiilis pääosin katossa. Treeniryhmän kontaktihaasteen jälkeen framilla oli maahanmenot, ja ne ovatkin kehittyneet ihan hurjasti yhdessä kuukaudessa, joka on kerinnyt vierähtää Lahden Oili-päivästä. Sivulta maahanmenoihin saatiin vauhtia ja vakautta etunamia käyttämällä. Väliin ollaan saatu myös toistoja ilman namia, mutta näitä ei vielä uskalla montaa ottaa. Maahanmenoja ollaan tehty myös peruuttaen (liikkeestä maahanmenoja ajatellen), ja ihan viimeksi Liedon keskustassa lauantaina aamupäivällä treenaillessamme nämä oli ihan k ä s i t t ä m ä t t ö m ä n hyviä. Luumu sai myös tehdä maahanmenoja joku pari viikkoa sitten olkkarissa, ja vaikka ne ei ole sille mikään ongelma pitkään aikaan olleetkaan, tuli tehostetulla treenillä lisää terävyyttä sillekin. Mitäpä ei pikku possuttimet tekisi paljon palkan eteen.
Oon kyl ihan näin hilkulla heittämässä koko järkkärikokoonpanoa mäkeen. Käytiin Mooin kanssa taas tänään vähän valokuvailemassa, eikä saatu tälläKÄÄN kertaa aikaiseksi vissiin yhtäkään hyvää kuvaa. Nämä kuvat on toukokuulta (joo ei oo hyviä nekään, koittakaa kestää).
Paikkista ollaan yritetty muistaa tehdä, ja siinä on kyllä tosi kivaa mielentilaa saatu kaiveltua. Ei minkäänlaista epävarmuutta tai muuta epätoivottua. Toki sillä on siinä edessä namit, mutta ainakaan tällä hetkellä ne namit ei tunnu olevan mitenkään ihan järkyttävän suuressa roolissa kuitenkaan. Vieraampien koirien kanssa ei edelleenkään olla päästy juuri treenaamaan.
Nouto on kans pienen tauon jälkeen treenisuunnitelmassa. Pitäminen on yhtä hammastikkutehtailua. Uudet kapulat pitäis TAAS ostaa asappia. Aloitettiin TKK:lla viime viikolla kurssikin, jossa treenattiin just pitoa viimeksi. Koitettiin siellä kasvattaa kestoa ihan tositositosi lyhyissä pätkissä (että saatais palkattua ennen kuin ehtii yhtään mälvästä). Vähän mahdottomalta tehtävältä vaikuttaa. Parhaiten saan sen pidon toimimaan tällä hetkellä, jos otan häiriö-/luopumisnamit heti alusta alkaen esille siihen. Tällöin pitää tosi siististi ja varovasti, tosin tilanne on muuten niin keinotekoinen, että en tiedä onko siitä pidemmän päälle mitään iloa. Nostoista ja palautuksista olen yrittänyt palkata eri matkan päästä (saa tiputtaa), mutta pelkäänpä jääneeni tässä itse vähän jumiin. Viimeisimpänä kikkana ollaan tehty kapulan nostoa maasta ja siitä suoraan seuraamaan tulemista. Nämä on itse asiassa tosi kivoja. Siinä on sellaista kivaa keskittynyttä mielentilaa ja pitoonkin olen tässä tyytyväinen. Ihan sivulle palautuksista tultiin viimeksi siihen lopputulemaan, että tekniikasta ei saa nyt antaa yhtään harmaata. Kesään nähden itse perusasennotkin on parantuneet tosi paljon, joten voi ihan hyvällä omatunnolla nillittää sivulletuloista myös kapulan kanssa.
Puutarhahommissa
Tunnarin kanssa ei olla edistytty, kun vasta tajuttiin aloittaa treenaaminen Oilin ohjeiden mukaan. Tai ylipäänsä siis tunnarin treenaaminen. Mitä ollaan opittu? Älä laita kapulaa piiloon mihinkään liian hankalaan paikkaan, sillä uskokaa tai älkää, Rituliina ei halua laittaa naamaansa mihinkään kovin oksaiseen ryteikköön. Pelkää varmaan möllöttimiensä puolesta, mikä on tietysti ihan järkevää. Viimeksi tehtiin niin, että vimpalla toistolla oma oli lehtikasassa muiden joukossa, ja siellä oli myös muita (tyhjiä) lehtikasoja. Tosi hyvin toimii, mutta enemmän pitäisi repiä itseään treenamaan tätä. Ihan helposti saisi kotipihallakin toistoja, mut kun ei niin ei.
Nää kaks tykkää saippuakuplista yhtä lailla.
Oliko jotain muita liikkeitä vielä? Hei kiertäminen! Joku muistanee vielä leirin jälkeen heinäkuussa, kun ihan tosissamme koitettiin Mooin kanssa lyödä viisaita päitämme yhteen tämän hoksaamiseksi - mikä meni lähinnä puupäiden kolisteluksi noin muuten. Sittemmin kun ei vaan treenattu (aina hyvä idea!) ja kokeiltiin tauon jälkeen ulkokentällä kunnon tötsien ja avaran tilan kanssa, saatiinkin homma hoksottimille asti suht nopeasti. Varsinkin nyt viime treenien jälkeen voin ihan käsi sydämellä todeta: Mooi osaa kiertää! Vielä tässä on toki käsiapua ja lähettävää liikettä noin muutenkin. Mut alkeet on hallussa.
Huh! Treeniasiat tuli käsiteltyä parissakymmenessä minuutissa, varmaan ennätys! Huomenna meillä alkaakin thö Kurssi, joka tuli nopsaan täyteen _todella_ motivoituneista tokoilijoista. Saas nähdä mitä me lokakuuksi kaikkien päänmenoksi keksitäänkään :D Ei vaan ihan vaaaaltavan palkitsevaa itsellekin päästä pitkästä aikaa kouluttamaan, kun porukka on kerran noin innoissaan. Yritän tehdä parhaani odotusten täyttämiseksi. Ja jos mulla menee sormi suuhun haasteiden edessä, Mooi harhauttaa söpöstelemällä ja Luumu possuttelemalla. Jos siis otan Luumua ylipäänsä sinne mukaan ollenkaan...
Tosiaan viime postissa olin jo kaivamassa Luumulle kovaa vauhtia monttua, mutta niin vaan ortopedillä vääntelyiden, paineluiden ja juoksuttamisten jälkeen todettiin, ettei jäbässä ole mitään häikkää. No tokihan siis jotain on, kun kerran toinen on täällä ontuillut välillä jopa ihan kolmijalkaisuuteen asti. Arvion mukaan Luumulla on kipeytynyt se oikean olkapään pehmytkudoksessa oleva arpikudos siitä fasciaterapiasta. Se on Luumun akilleen kantapää, minkä olin itsekin jotenkin onnistunut jo unohtaa, kun pitkään sitä ennen oltiin keskitytty vain selkähommiin. Pitäisi jatkossa muistaa lämmittää kauratyynyllä olkapään alue, jos sitä ollaan hoidattamassa jotenkin vähän ekstrememmin. Kuitenkin siellä ortopedillä ollessamme liikkeissä ei näkynyt mitään täydellisyydestä poikkeavaa, ja Luumu sai muutenkin kehuja siitä että on kovin pehmoinen, joustava ja vaa'an mukaan kaksi kiloa vuodenvaihdetta lihaksikkaammassa kunnossakin. Paino tosiaan putosi sen vuoden takaisen pitkän kuntoutusjakson aikana pari kiloa kun anaerobinen liikunta jäi lähes vallan. Nyt kun ollaan kevään ja erityisesti kesän ajan päästy liikkumaan ja treenaamaankin huolettomammin, lihasmassa kertyi huomaamatta takaisin.
Ihan vielä ei kuitenkaan voitu huokaista helpotuksesta Luumun kanssa, vaikka tietysti kerkesin jo tulevia huvipuistoaikoja hehkuttamaan FaBossa. Vähän omaa tyhmyyttänikin otin Luumun viime viikolla TKK:lle tekemään "jotain pientä", ja sillähän hajosi se pallo siellä aakeella laakeella taas ihan siihen malliin, että meni jopa monen vuoden takaista vanhaa treenikaveriaan Rene-valkkaria hakemaan vähän leikkimään. Huh. Jotain pientä ei ole ikinä kuulunut Luumun repertuaariin, ja munkin pitäisi jo pikkuhiljaa tajuta tämä. Loppuviikosta se oli taas olkapäästä kipeä, liekö sitten reväyttänyt sen arpensa sitten tällöin enemmänkin. Ja edes loppuviikosta se ei ollut niin huonona kuin mitä nyt. Viikonloppu meni tosi pienellä liikunnalla, ja tuntuu että etenkin levon jälkeen se on tosi kipeä. Ortopediä taas konsultoituani laitettiin se nyt 10 päivän tulehduskipulääkekuurille, käytetään laserissa, liikutetaan vähän ja katsotaan miltä paketti parin viikon päästä näyttää. Vähän tässä maksellaan oppirahoja Luumun kanssa molemmat, sillä eihän siltä tietysti onnistu hiljaiselo edes täällä neljän seinän sisällä. Joka kerta kun joku tulee (yleensä iskä, monta kertaa päivässä,), ovelle pitää juosta raivomaan kuin sieltä olisi tulossa vähintään itse Paholainen. Vaikka tätä olkapääasiaa ei ole meillä takana nyt kuin pari viikkoa, muistuu hyvin mieleeni ne reilun vuoden takaiset fiilikset, kun pehmytvauriota yritettiin ekaa kertaa saada kuntoon. Eikö se aina rykinyt noi portaat alas tai jäniksen tai kissan perään tai muuten vaan koheltanut jotain. Huh että se olikin pitkä tie. Tällä hetkellä tietty itseä ahdistaa, kun toinen on kipeä, mutta toisaalta mulla on entistä varmempi fiilis siitä, että kyllä se joskus kuntoon tulee. Eri asia on kuinka kauan se pysyy kunnossa. Niitä ortopedin leimakortteja odotellessa siis!
Tekisi vaan mieli sulloa tää kevythäkkiin pariksi viikoksi. Avata se sitten parin viikon päästä ja todeta että hyvä tuli. Heh. Voisko niin vaan oikeesti tehdä?
