Tyytyväiset

Oltiin lauantaina Oripäässä Heikki Mäkisen tokon täsmäkoulutuksessa, ja matkalla alkoi vähän jännittää. Mitä se jännitys sitten onkaan, kun joskus kehään asti pääsee? Meitä oli vain kolme koirakkoa, ja päivän sanaksi muodostui tyytyväisyys. Tyytyväisyyskeskustelu taisi alkaa palkkaamattomuudesta ja kisamaisuudesta, eli lähinnä siitä, mikä on palkka, kun kokeessa ei voi palkata pallolla. Puhuttiin jonkun verran myös sosiaalisen palkan merkityksestä ja siitä, kuinka koiran sosiaalista viettiä ja sosiaalista palkkaantuvuutta tulee vahvistaa ihan pennusta asti. Kun saalisviettiin perustuva palkka on pallo tai lelu ja ruuanhankintaviettiin perustuva palkka on nami - sosiaaliseen viettiin perustuva palkka on kehu - ohjaajan tyytyväisyys. Ajatuksena hirveän simppeli ja itsestäänselvä, mutta koitapas olla koiraan hirveän tyytyväinen, kun se rallattelisi mieluummin menemään ja tekisi jotain ihan muuta. Kokeilin, ei ihan kamalan helppoa.

Mentiin kentälle koirakoittain vuorotellen parissa kolmessa erässä. Meidän ensiesiintyminen meni niin läskiksi kuin läskiksi voi pikkukoira harrastamisen laittaa. Harjoiteltiin ensin ihan kentälle menemistä, eli ohjaaja menee kokeenomaisesti kentälle ja kutsuu koiran perusasentoon. Kutsua toistetaan iloisella, muuttumattomalla äänensävyllä niin kauan, KUN se koira sieltä joskus tulee perusasentoon. Jos lakkaat olemasta koiraasi tyytyväinen (esimerkiksi kun se kutsun kuultuaan jatkaa vaan haistelua ja näyttäisi keskaria, jos osaisi), ei harjoittelua ole mitään mieltä enää jatkaa. Huolimatta siitä, mitä koira tekee, sinun tulee olla siihen tyytyväinen. Treenaamisessa ja kokeessakin voit keskittyä vain omaan tekemiseesi, älä muuta asennettasi sen mukaan, mitä koira tekee tai on tekemättä.

Luumulla tosi hyvä motivaatio tänään. 

Välillä löytyi tekemisen riemu.

Luumulla meni tosiaan muutama kutsu ennen kuin se tuli luokseni perusasentoon, mutta kentälle tuloa harjoiteltaessa useamman kerran se alkoi saada juonesta kiinni ja tuli joka kerta aina nopeammin. Lopulta perusasentoon saapumisesta palkittiin mahtavilla kehuilla ja superpalkalla, joka on Luumulle repimisrätti. Kun Luumu oli muutaman kerran onnistunut kentälletuloharjoituksessa tulemaan peruasentoon, annoin lopulta rätin sille kokonaan, ja se päästelikin vähän höyryjä vetämällä rätti suussa kiitolaukkkaa kentän ympäri muutamaan otteeeen. Olin hirmu tyytyväinen. 

Luumu kävi tosiaan niin kierroksilla tässä vaiheessa, että ei lopulta tullut enää ollenkaan irti ollessaan perusasentoon - siis vilkaisi minua käskyn kuullessaan, ja lähti vaan toiseen suuntaan. Kiva. Munkin mielestä sun kanssa on kiva tehdä hommia. Meidän oli kuitenkin tarkoitus saada oppia seuraamiseemme, ja senhän me piru vie teimme. Hihnassa ollessaan Luumu keskittyi hiukan paremmin, mutta motivaatio oli ehkä samanlaista kuin  vaikkapa matelijalta voisi odottaa. Sen verran meidän tekemisestä kuitenkin näkyi, että kontakti, johon Luumu on oppinut, ei ole kontakti minuun, vaan kontakti minun makupalakäteeni. Kiva sekin. Saatiinkin nyt tehokuuriläksyksi harjoitus, jossa kontakti yhdistetään seuraamisen käskysanaan. Eli käytännössä Luumu istuu perusasennossa, ja minä toistelen seuraamiskäskyä aina iloisella äänensävyllä. Kun Luumu käskysanan kuultuaan nostaa katsekontaktin minuun, se saa namipalkan (ei imutusta vaan yksittäisiä nameja). Kun se alkaa yhdistää käskysanaa katseeseen, alan rakentaa kontaktiin kestoa pitämällä kättä tavallisessa paikassaan yhä pidempiä aikoja kerrallaan. Ja vasta kun kontakti hiukan kestää, aletaan liikkua minimaalisin askelin. Kun Luumun kontakti kestää nämä babystepit eteen ja sivuille, voi vauhtia lisätä reilustikin. Seuraaminen nähdään siis eräällä tapaa vain perusasennon säilyttämisenä. Kun ohjaaja liikkuu, koirankin on liikuttava, jotta se pystyy säilyttämään perusasennon. Loogista, mutta kontaktin heikkouden vuoksi joudumme palaamaan roimasti seuraamisharjoituksissamme taaksepäin.

Toisen kerran kentälle päästyään Luumu oli jo ONNEKSI ihan erilaisessa vireessä. Harjoittelimme taas alkuun kentälle menemistä, ja käsittämätöntä miten nopeasti Mumelo hoksasi, ettei tämä olekaan hänen omaa private-haisteluaikaa, vaan nyt tehdään hommia. Olisiko ollut toisella kertaa, kun se ei edes lähtenyt mihinkään, vaan jolkotteli lähelläni ja odotti, mihin kohtaan menen seisomaan ja kutsumaan peruasentoon. Tällaista kentälle tuloa me aiomme ehdottomasti alkaa treenata jokaisen treenin alussa! Luumu oli koko toisen kentälläoloaikamme irti ja ihan eri koira! Toisena harjoittelukohteenamme treenasimme liikkeestä seisomista, ja Luumu piti hyvin silmällä minua, että mitä tässä seuraavaksi tehdään. Liikkeestä seisominen oli suht hyvissä kannattimissa, mutta nyt alamme harjoitella sitä ensin siten, että minä peruutan ja Luumu kävelee perässäni. Kun Luumu käskystä pysähtyy, heitän namin sen taakse, ja jatkan peruuttamista. Luumu hakeutuu namin syömisen jälkeen taas eteeni kävelemään, ja nyt minä voin kääntyä siten, että Luumu on automaattisesti oikeassa paikassa. Nyt voin toistaa seisomiskäskyn ja palkata taas taakse. Jos koira hiipii tai istuu (kuten Luumu saattaa joskus tehdä), voi ohjeistaa koiraa sanomalla o-ou tai vastaavaa ja jatkaa harjoitusta normaaliin tapaan. 

Konkreettisten harjoitusten lisäksi treenipäivästä jäi käteen ajatus siitä, että se on se KOIRA, jonka tulee haluta tehdä töitä MINUN kanssani. Ei päinvastoin. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, että kun Luumua ei huvita treenata tai se haistelisi mieluummin hajuja kuin harrastaisi kanssani, alan automaationa tehdä kaikenlaisia motivaationylläpitotemppuja Luumun mielenkiinnon herättämiseksi. Teen siis itsestäni koiran (ja varmaan muidenkin) silmissä täyden pellen. Vasta nyt silmäni todella avautuivat tämän asian suhteen - treenaamisen pitää olla niin kivaa, että koira HALUAA tehdä töitä kanssani. Onhan sekin ollut itsestäänselvää, mutta kun näitä heikkoja hetkiä tulee, jolloin aistimaailma vie pikkumiestäni pikkurillistä, minun tulee olla passiivinen, tyytyväinen ja keskittyä vain omaan tekemiseeni. Koska kyllä se koira sitten tulee jossain vaiheessa. Ja kun se tulee - bileet! 

Olen koko ajan tiedostanut, että kentällä on pidettävä hauskaa. Ja onhan staffikin olentona sellainen, että se ei todellakaan tee asioita vain ohjaajaa miellyttääkseen, vaan koska se itse haluaa. Koska se on kivaa. Mutta kuinka tämän kivan saa pidettyä yllä tilanteessa kuin tilanteessa? Tämä ei nyt tarkoita sitä, mihin olen monesti sortunut, eli kun koiraa lakkaa kiinnostamasta työnteko, sitten pidetään kivaa ja riekutaan. Vaan täysin päinvastoin. Kun koira tekee innoissaan ja hyvällä motivaatiolla, silloin on se ilo ylimmillään. Minun pitää edelleen myös aktiivisesti muistaa, että AINA ensin tulee sosiaalinen palkka (kehu, läpyläpy, taputus jne.) ja vasta sitten mahdolliset muunlaiset palkat. Tähän voisin taas siteerata Koirat-lehden tokoartikkelia, että jos koira saa "treeneissä koko ajan [konkreettista] palkkaa, on kontrasti kokeisiin liian suuri" (Koirat 2/2013, s. 47). Ja se tyytyväisyys. Ole koko ajan tyytyväinen! Mitä tahansa se koira tekeekin. 

Kun me joskus ollaan siinä vaiheessa treenaamisessamme, alamme vetää ensin treenimäisiä treenejä pelkästään sosiaalisella palkalla ja sitten koemaisia treenejä sosiaalisella palkalla. Luumun pitää syttyä itse tekemisestä niin paljon, ettei millään konkreettisella palkalla ole enää siinä vaiheessa niin väliä. Oltiin sunnuntaina Hamtin kanssa katsomassa TSAU:n hallilla agilitykisoja, ja siinä ääneen pohdittiin, että tämän saman tekemisestä palkkaantumisen kun saisi siirrettyä jotenkin näppärästi tokon puolelle. Siinä meille työsarkaa todella! Mutta aina pitää muistaa olla tyytyväinen (tai passiivinen, jos koira perseilee). Ja jos tosiaan tuntuu, että koira perseilee ihan huolella, on ihan OK viedä se pois hetkeksi, keskeyttää treeni ja aloittaa kohta puhtaalta pöydältä. 

Treenipäivän päätteeksi koirut pääsivät juoksentelemaan. 

Noa pulahti myös veteen! 

On ne söpiksiä yhdessä <3 

Luumua alkoi kesken lenkin janottaa. Kesä tulee! 

Liito-orava ja kanuunankuula. 

Jaa niin mikä siltakammo? 

Kaksi puppelipoikaa. 

Luumu on tällä hetkellä ihan hyvässä lihassa!

Kahden kerroksen väkeä.

Meille tulee nyt treenaamiseen vähän taukoa, ja tuon lauantain vireen perusteella tuntuu, että tauko tulee nyt ihan täydelliseen saumaan. Enhän toki voinutkaan odottaa, että Luumu toimisi uudessa paikassa, aukealla kentällä ja täynnä energiaa sellaisella viretasolla, jota voisin siltä odottaa omassa treenihallissamme. Joten jos en voinut odottaa siltä yhtään tämän parempaa käytöstä, miksi turhauduin ja olin tyytymätön? Koska sitä vaan ei välillä itselleen voi mitään, ja oppia ikä kaikki myös täällä päässä. Loistavien vinkkien lisäksi lauantaista jäi käteen tunne, että koskaan ei ole valmis, aina on uutta opittavaa, mutta myös, että jos pystyt hallitsemaan omat tunteesi, pystyt kouluttamaan koirastasi ihan millaisen tahansa. (Hämmästyttävää muuten miten samankaltaisia ajatuksia heräsi silloin Gerard O'Shean Dog Management -luennolta, mutta miten niitä ei ole tässä lähes kolmessa kuukaudessakaan pystynyt ottamaan henkisesti käyttöön!)

Loppuun muutama otos ensin Parmaharjulta, jossa me "retkeilimme" ensimmäistä kertaa avioparina (jolla on vähän eriskummallinen lapsi) ja sitten Vanhalinnasta, jossa ihastelimme Luumun kanssa kevään eteemme heittämiä asioita.

Saatiin niskaamme toivottavasti kevään viimeinen raekuuro. 

"Onko pakko kävellä jos sataa?" 

Vanhalinnassa jäälauttoja ihmettelemässä. 

Simpukkakin oli ajautunut jäiden mukana rantaan. 

Jotenkin sitä on vaan välillä niin käsittämättömän onnellinen.