Pikkukoiran rankka elämä

Ollaan eletty nyt melko lailla tokotonta elämää pikkukoiran kanssa. Se oli maanantaina eläinlääkärin ronkkimisen ja kopeloinnin jälkeen entistä kipuisampi, ja vasta tiistaina näytti olevan enemmän oma itsensä. Kaikenlainen ponnistaminen oli edelleen harkinnan takana. Tiistai-iltana käytiin mamman ja Nallen kanssa lyhyt ja sitäkin rauhallisempi iltalenkki Nättinummessa. Kotiin tultuamme Luumun kummatkin kyljet olivat ihan pahkuroilla. Oliko se kävellyt nokkospuskassa tai joutunut omituisen syksyisen hyttyshyökkäyksen kohteeksi? Keskiviikkoaamuun mennessä pahkurat olivat rauhoittuneet. Luumu oli jo täysin oma itsensä pihalla saatuja hepulijuoksuja ja hyppelyitä myöten. Käytiin päivälenkin yhteydessä tekemässä pikkunamitokot Hakkisten puistossa. Iloinen, hönö, ihan normaali tokoLuumu. Lenkin jälkeen pahkurat nousivat taas kylkiin. Onpa omituista. 

Piipa tuli iltapäivällä meille kotiin hieromaan Luumun. Kummallisia pahkuroita ihmeteltiin siinä yksissä tuumin. Luumu oli takaa jäykkä, mutta etuosassa oli hyvin liikkuvuutta, kuten olin arvellutkin. Oikea puoli oli takaa vielä tiukemmassa kuin vasen, mutta kaikki saatiin hyvin auki. Luumu on käsiteltäessä jo niin aikuista poikaa, että malttaa jopa rentoutua ja sulkea hetkeksi silmätkin. Enää ei tarvitse kaksin käsiparein pidellä sitä hiki otsalla lattialla ja varoa sen jokaista varoittamatta suunniteltua pakoyritystä. Aikustuvat ne hulivilitkin näköjään jossain vaiheessa... ainakin jossain määrin. 

Hieronnan puolivälissä huomattiin pahkuroidenkin silenneen. Ne olivat varmaan jotain jumiutuneesta kropasta ja aineenvaihdunnasta johtuneita kuona-ainepahkuroita, jotka sitten lihasten vertyessä saivat äkkilähdön. Kaikkea oppii. Ihme juttu kyllä. Luumu oli hieronnan jälkeen kuin uusi koira kokonaan. Hyppi ja pomppi sohvalle ja sohvalta. Piipa sai ylenmäärin rakkautta osakseen etenkin namien avulla tehtävien venytysten aikana. Venytyksiä me saatiin kotiläksyksikin. 

Illalla käytiin reilun kilsan pissalenkki. Luumulla oli virtaa kävellä vaikka Turkuun asti. Lenkin varrella pahkurat nousivat jälleen, nyt joka puolelle kroppaa, päätä myöten. Kotona koiraa lähemmin tarkastellessani se näytti ihan rupikonnalta, raukka. Eniten paakkuja oli rinnassa ja kaulan alueella, koko päässä oikeastaan. Huhhui. Uskaltaako sitä jättää yksin edes pikaisen suihkun ajaksi. Botti päälle ja sohvalle makoilemaan. Ja ihme juttu se bot-loimi kyllä! Ei mennyt tuntiakaan, kun koko koira oli taas siloinen kuin vastasyntynyt, ja nukkumaan mennessä ei tarvinnut ottaa sammakkoa kainaloon, vaan ihan tavallinen Luumu. 

Tänään aamulla Luumu nukkui ketarat kohti kattoa, kuten se aina normaalisti tekee ollessaan terve. Plotteja oli ihan vähän, sen verran että silmällä etsivä ne juuri ja juuri havaitsi. Botti päälle ja omiin töihin. Ponnistamiset kävivät jo koko lailla vaivattomasti. Sängyssä olisi itsekin tehnyt mieli viettää aamupäivä keraaminen huopa päällä. Pikkukoira näytti oikein onnelliselta siellä loimensa alla. Parinkymmenen minuutin päivälenkki, ja ihan mielenkiinnolla seurasin kyhmyjen ilmestymistä. Eivät enää ilmestyneet, eivät edes lenkin jälkeen. Mutta käveleminen oli vähän halutonta. Niinhän sitä sanotaan, että hieronnan/fyssarin jälkeen voi ensin mennä huonompaan, ennen kuin menee taas parempaan - meillä ei vaan ikinä ole näkynyt mitään eroa. Laitoin taas loimen päälle töitä jatkaessani. Ja nyt ollaan päästy tähän hetkeen.

Niin että sellainen sairausselostus meillä taas. Piipan mukaan ei ole mitään estettä sille, etteikö Luumu voisi mennä sunnuntaina kisaamaan. Minun täytyy vaan itse nyt seurata sen mielentilaa. Tehdä sen kanssa nyt tänään ja huomenna jotain rauhallista (naksuseuraamista jne.), ja sitten lauantaina juoksuttaa luoksareita ja kapulan perään, jotta näkisin onko se todella oma iloinen hönö itsensä vai ei. Ja ylipäänsä nyt vähän seurata, että miten nopeasti se palautuu tuosta hieronnasta. Ainakaan tähän mennessä ei näytä kovin hyvältä. Mutta onhan tässä aikaa. Ruhtinaalliset yksi ilta, kaksi päivää ja yksi aamu. Heh. Mutta kuten sanottu, tuleehan niitä kisoja vielä. Vitsi kun sä Luumu vaan voisit sanoa, et mitä sä haluat sunnuntaina tehdä.

(C) Sinikka Saari