Maailman onnellisin pikkukoira

Kirjoitin viime viikolla tokon SM-kisoista pikkujutun staffilehteen. Quote: "Staffilla on aina kourallinen jekkuja takataskussa, josta se aina silloin tällöin valitsee sopivan ohjaajan suunnitelmia sotkemaan. Mikä on varmaa, niin koskaan ei käy tekeminen tylsäksi. Tokostaffi pitää kyllä äksönistä huolen." Enpä olisi uskonut kuinka pian kuvaukseni staffista tokokoirana kävikään meidän osalta (taas) toteen. Pohjustetaan kuitenkin vähän ensin.

Käytiin alkuviikosta TSAUn hallilla pitkän tauon jälkeen. Alkuvuonna ollaan varmaan viimeksi käyty, jos silloinkaan. Luumu oli ihan pähkinöinä - niin pähkinöinä kuin vain pieni apina voi olla. Oltiin onneksi kahdestaan. Yömyöhällä tyhjässä hallissa oli kiva höntsäillä ja tehdä vauhdikkaita juttuja. Juoksuttaa putkeen, pyytää välillä kuuntelemaan, ja juoksuttaa taas putkeen. Aika kului nopeasti hauskaa pitäessä. Yhtäkkiä oltiinkin tahkottu yli puoli tuntia ihan tuhat lasissa. Ei se mitään, kyllä hauskaa saa ollakin. Tässä itse kuvaamaani videomateriaalia luoksarin stopin vahvistamisesta putkitreenin yhteydessä. (Ps. Mun käskyt kuulemma herättävät ihmisiä Britanniassa asti, ja pps. Joo ei me puolta tuntia pelkkää putkea tehty, vaan kaikenlaisia muitakin ketju- ja kuuntelujuttuja.)

Video keräsi aika monta tykkäystä Facebookissa, ja Teemukin halusi nähdä miten innoissaan Luumu tekee tokoputkitreeniä. Käytiin eilen aamupäivällä Kennelrehu- ja kauppareissun yhteydessä tekemässä ihan kymmenen minuutin pikasessio. Taas sata lasissa, nyt enemmän variaatiota. Eikä oltu edes hallissa sisällä, vaan piharadalla. Huikee tyyppi, hauskaa oli - ja tosiaan onneksi meillä ei ole mitään aksauraa, jota voitaisiin tässä samanaikaisesti ryssiä ;) Tässä keskiviikkonaamun treeneistä videomateriaalia.

Keskiviikkoiltana meillä piti olla piirinmestaruusjoukkueen kimppatreenit hallilla, mutta meidän joukkueesta pääsi paikalle meidän lisäksi vain Tuulia & Torres (meidän tuttuakin tutummat matotreenikaverit) ja Anne & Remu (eivät kovin tuntemattomia hekään). Onneksi näin, nyt jälkikäteen mietittynä. Oli nimittäin taas yksi toko-ohjaajanalun uran lowpointseista, sillä Luumu perkula - yksi ainut asia missä olen voinut siihen luottaa kuin pohjoismaiseen peruskallioon - ja sen se meni ryssimään! 

Luumu oli ihan kahelilla tuulella jo kun saavuttiin hallille ja heitettiin alkulämppä. Vitsinä heitin Tuulialle, että tässä koira, haluatko? Luumu ja Torres eivät ole ikinä päässeet mihinkään juoksemaan ja kunnolla koiramaisesti toisiinsa tutustumaan, vaikka tokotuttuja reilun vuoden ajalta ovatkin. Juuri toukokuun kokeessa hihkuin riemusta, kun saatiin Torres meidän viereen paikallamakuuseen. Ja eihän Torreksen paikalla makaamisessa todellakaan mitään vikaa olekaan, eikä ole ollut Luumunkaan tähän mennessä. Tähän menessä tosiaan. 

Pojat tempoivat hallin pihalla hihnassa ja tekivät jotain säälittäviä leikkiinkutsuyrityksiä (Luumu lähinnä...). Hallissa leikitin Luumua vähän, ja mentiin sitten heti alkuun tekemään paikallaolot. Olihan se korkeassa vireessä, mutta kyllä se on ennenkin sen pakettinsa pitänyt kasassa. Ehdittiin juuri ja juuri piiloon saakka, kun Anne huutaa, että koirat nousivat. Jaa niin mitkä koirat? Väkisinkin ajattelin, että mitkä koirat sieltä nyt voisivat ylipäänsä nousta, kun ei Torres eikä Luumu sellaista tekisi ikimaailmassa. Luumu oli siis käynyt hakemassa vieressään makaavaa Torresta leikkimään! Näkymä piilosta tullessa oli sellainen, että Torres seisoo hämmentyneenä keskellä paikkamakuualuetta, ja Luumu juoksee minkä jaloistaan kerkiää. Ja se ilme, kun se huomasi, että mami tuli paikalle. Se luikki lähes häntä koipien välissä saman tien omaan häkkiinsä, ilman että sille piti erikseen mitään sanoa. 

Fiilis oli ihan käsittämätön. Siis Luumu mitä ihmettä sun päässä oikein välillä liikkuu? Otin Luumun häkistä ulos, ja puhuttelin sitä pitkään ja asianmukaisella hartaudella poskista kiinni pitäen, että jumankauta sentään se oli sitten semmoinen juttu, että eihän tuollaista tehdä ja onko hiukan noloa ja kenen koira sinä oikein kuvittelet olevasi jne. Ei ollut hauskaa pojalla enää, ei. Tuulialta tuhannesti anteeksi pyydeltyäni mietittiin, että miten tästä sitten eteenpäin. Ovathan ne pojat jo pitkän aikaa luoneet väliinsä tietynlaista juostaanhelkkaristi-jännitettä, ja Luumun korkeavire yhdistettynä aiaiaiaimitenihanaan halliin vei vaan pikkuapinan hermoista voiton. 

Tehtiin sama paikallamakuu uudelleen, mutta niin että minä jäin näkyviin. Ei mitään ongelmaa. Siellä makasivat rivissä nätisti kuin mitkäkin. Luumukin sai palkkaa. Pystyin avaamaan ovet seuraavaa harjoitusta varten. Luumu teki liikkuroituna koko AVO-setin niin, että palkkasin jauhelihapihvin palalla kummankin jättöliikkeen sekä kaukojen jälkeen. Ihan huikee suoritus kyllä. Ainoastaan kaukoissa Luumu taisi tarvita toisen maahanmenokäskyn jossakin kohdassa, kun se jäi silmäilemään minun takanani juoksevaa Remua. Ja ei mitään vireongelmia luoksariin/jääviin liittyen.

Ja lopuksi Luumu teki vielä yksin överiä häiriöpaikallamakuuta. Luumu ei tajunnut mistään mitään minun ollessani piilossa (totta kai pikkustaffi menee sinne, mihin sitä joku ihminen kutsuu, ihan sama oliko tässä nyt joku paikallamakaamiskäsky alla vai ei...), mutta minun ollessani näkyvissä se sai melko nopeasti jutun juonesta kiinni. Se ei juuri ole tehnyt mitään häiriöharjoituksia, ja loppujen lopuksi olin kyllä positiivisesti yllättynyt, miten nopeasti se kesti muun muassa Tuulian kutsut (korkealla äänellä Luumu tule tule) pallonheitot, muka-vapautukset jne. Se teki paikallamakuuta jopa Torreksen leikkiessä vieressä ja Remun tehdessä luoksetuloja vierestä. 

Jotenkin ihan uskomaton treenisessio eilisiltainen olikin. Toisaalta harmittaa vietävästi, etten oikein osannut ihan täysillä iloita hienoista yksilöliikkeistä, kun paikallaolon ryssintä vei kaiken aivokapasiteetin. Toisaalta oli ihan mahtavaa, miten hyvin me saatiin korjattua tilanne, kenellekään ei jäänyt mistään mitään traumoja, ja Luumu pääsee myös tänään makaamaan Torreksen viereen - joskin ulkokentälle. Matohalauksen ja jopa huvittuneessa sävyssä käytyjen loppukeskustelujen jälkeen minä(kin) luotan Luumuun edelleen. En ehkä kuin pohjoismaiseen peruskallioon, mutta vähän kuin vaikka Andeihin. 

Ja mikä tuon huvittuneen loppukeskustelun summasummarun olikaan:

1) Luumu tekee enemmän häiriöpaikallaoloja, jotta se ymmärtää, että sieltä ei nousta vaikka mikä olisi.

2) Luumu tekee enemmän paikallaoloja erittäin korkeassa vireessä, jotta se oppii vielä paremmin paketoimaan hermonsa.

3) Janina opettaa Luumun suorittamaan paikallamakuun siten, että vilkuilu mihin tahansa muualle paitsi mamin perään on kiellettyä - minä näen kaiken, vaikkei minua näykään.

Tuo viimeinen seikka ihan vaan siitä, että tuskinpa se nytkään ihan täysin provotta siitä noussut ja lähtenyt Torresta liehakoimaan. Tuulian kanssa mietittiin, että ne ovat siinä saattaneet hetken toisiaan katsella, kunnes Luumu on päättänyt tehdä aloitteen. Tai päättänyt ja päättänyt - luulen, että sen ensimmäinen tietoinen päätös oli hiipiä kaikessa hiljaisuudessa aiheuttamansa kaaoksen jälkimainingeissa omaan häkkiinsä. Niin ja mitä me vielä tehdään ennen PM-koetta (etenkin mikäli meidän kehä on hallissa sisällä), me treenataan tuhannesti paikallamakuuta nimenomaan siellä hallissa. Ihan sama miten monta putkitreeniä maailman onnellisin pikkukoira on siellä tehnyt ja ihan sama miten halli on maailman onnellisimman pikkukoiran mielestä maaaaaaiiiiilman ihanin paikka.

Kuvat viime viikon Parmaharjureissulta. 

Maailman onnellisimmat hönöt 

Kamera perkula unohtui autoon metsälenkin ajaksi,
ja nämä loput ovat vähän väkisin väännettyjä "yhteiskuvia" :D 

Ihana Vuokko! 

Kawelukset <3