Mulla menee hermot! Ihan just! Luumu on ollut koko alkuviikon kotona ihan levoton, vinkuu ja jopa ulvoo! Se ei oikein syö (mikä nyt sinänsä ei ole mitään uutta, mutta nyt ei maistu luutkaan!), haluaa vaan jatkuvasti ulos tai syliin. Ulkona ollaan ihan tavallisesti, ei mitään ihmeellistä. Tämä hullu levottomuus alkoi maanantaina, jolloin mun töiden tekemisestä ei meinannut tulla yhtään mitään. Toinen vaan haluaahaluaahaluaa jotain, enkä minä osaa sitä sille antaa. Mitä?
Käytiin maanantaina iltapäivällä Millan ja Kimmon luona kylässä, ja Luumu nylpytti lähes kaikkea mikä liikkui. Sitä on ennenkin ollut liikkeellä, vähän vieraampien ihmisten nylpytystä, mutta ei tässä määrin. Ajattelin alkuun, että jos Luumulla on kuitenkin lihakset vähän kipeinä siitä lauantain rehkimisestä, ja sitä varten vinkuu - kyllähän sitä itsekin on ihan rampa, jos yhtäkkiä vetäsee parin tunnin salitreenin tai juoksulenkin out of the blue. Katsoin myös sen hampaat, jos suussa olisi ollut jotain häikkää, eikä poika siksi syö. Epäilin jopa että jos sillä on anaalirauhaset tukossa. Mutta sydäntäsärkevä vinkuminen ja ulvonta yhdistettynä ihmisnäkökulmasta katsottuna sosiaalisesti hyvin arveluttavaan säären/käsivarren/selän jne. köyrimiseen... yksi plus yksi ei mitenkään tässä tapauksessa voi olla kolme.
Minua se ei vielä tähän mennessä ole uskaltanut (fingers crossed!) nylpyttää, mutta pitääkö minun puuttua siihen, jos se alkaa nylpyttää muita? Kun mietin että on varmaan tehokkaampaa, että se "kohde" kieltää asian itse, mutta toisaalta - minun koira! Kai minä saan määrätä että jotkut asiat (niin kuin tässä nyt nylpytys) on vaan kiellettyjä kokonaan, ollaan me sitten missä vaan ja kohdistuu se tekeminen sitten minuun tai ei? Luumu on lähes tasan yksivuotias, ja nytkö se alkaa? Tasoittuuko se tästä ikinä? Vienkö sen saman tien pallienpoistoon? Aaaargh! Katson nyt tämän viikon ainakin ja vien sen sitten lekurille. Että katsovat että on kunnossa, ja voin taas hölmönä tyhjentää lompakkoni siihen tiskille ja olla vaan onnellinen, että koira on ihan normaali teini-ikäinen hormonihyrrä.
Toinen asia mikä liittyy tähän ikään - ulkoilu hihnassa! Toinen aaarggghhh! Myönnän kyllä, että itse olen antanut tilanteen lipsua tähän nykyiseen menoon, ja aina puolustaudun vetoamalla, että täällä maalla nyt ei ole niin väliä miten täällä ollaan ja koohotetaan. Lähinnä nyt siis hihnassa kävelemisestä/juoksemisesta/laukkaamisesta/tempomisesta/jyräämisestä... eli sanalla sanottuna itsepäisestä pikkukoirasta, joka on ottanut tavakseen unohtaa sen hihnan toisessa päässä kävelevän kaksijalkaisen lähes täysin.
Pentuna oli niin helppoa. Jos se veti niin sitten pysähdyttiin. Lepokauden jälkeen meille satoi lunta, ja voitte kuvitella > levon jälkeen liikkuminen iii-ihanassa lumessa - saimme aloittaa hihnaharjoittelun lähes alusta. Kaikki tämä hulluus alkoi varmaan siitä, kun jossain vaiheessa muutama kuukausi sitten huomasin, että Luumu saattaa kulkea hihnassa maata haistellen useita satoja metrejä ja havahtua sitten ihan yhtäkkiä kuin unesta haistamaan lahjettani tyyliin "ai säkin oot täällä?!" Kun se alkoi yhtäkkiä tempoa jonkun hajun perään metrin pari, oli vaan niin luvattoman helppoa antaa sen nyt sitten kiskoa se metri-kaksi, kun se sitten kuitenkin taas pysähtyy haistelemaan. Lisäksi meillä on tässä lähiteillä muutama sellainen avarampi kohta, missä Luumulle tuli tavaksi vetää ne kohdat täysillä ja sitten taas pysähtyä haistelemaan "avaruuden" loputtua.
Näiden hajujen perään vetämisten lisäksi Luumu vetää hihnassa usein, jos ollaan jonkun toisen kanssa lenkillä (ihmisen, koiran - ihan sama). Tähänkin jotenkin totuin, kun ei sitä kuitenkaan tapahtunut niin kovin usein. Pennusta asti olen myös vältellyt tilanteita, joissa joudumme kävelemään jonkun toisen koiran perässä. Kun ei Luumu vaan osaa kävellä nätisti muiden perässä (niin ja kun ei sitä ole harjoiteltu, niin miksi se osaisikaan...)
MUT EI ***KELE! On se nyt jumankauta niin että jos minä haluan koiran kävelevän nätisti kiskomatta tilanteessa kuin tilanteessa, niin sitten se piru vie tekee niin. Olen kokeillut aikaisemmin kaikki mahdolliset keinot vetämisen loppumiseksi. Luumu muistaa edelleen pentuajoista välillä istahtaa perseelleen, jos minä en suostu enää kävelemään. En ole istumista siltä koskaan pyytänyt, mutta niin se vaan edelleen saattaa tehdä. Sitten kun taas jatketaan matkaa, sama meno jatkuu. Mulla on taskussa aina nameja, ja välillä kun se ravaa nätisti löysällä hihnalla, muistan kyllä kehua sitä ja palkatakin. Jossain vaiheessa mulla oli taskussa myös pieni Kong Wubba (lähinnä ohitusleluna), mutta ei se siihenkään koskaan oppinut. Se ohitti miten halusi, ja vasta tilanteen jälkeen muisti, että "ainiin sulla oli se lelukin, anna se tänne!".
Hihnan kiristyessä olen odottanut, että Luumu tarjoaa itse katsekontaktia ja jatkanut sitten matkaa eteenpäin. Käytin tässä jossain vaiheessa sanojakin: "o-ou" kun hihna kiristyi ja "jes" kun sain kontaktin. Ja jossain vaiheessa Luumun piti hihnan kiristyessä palata vierelleni ennen kuin matka voisi taas jatkua. Kaikkia näitä mukamas niin hyviä harjoittelukeinojani Luumu pitää jonakin hölmönä leikkinä, se tekee kyllä mitä siltä odotetaan, joskus vähän kärsimättömästi, mutta kuitenkin. Se ei ole kuitenkaan missään vaiheessa yhdistänyt mitään näistä keinoista itse vetämisen lopettamiseen. Kun temput on tehty, se jatkaa matkaansa ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Kuulostaa nyt vähän sekavalta ja aikamoiselta hihnakävelyltä... ei se toki läheskään aina ole ollut tällaista koohottamista, mutta joskus on niitä tuulia, kun mennään kovempaa ja aivot vaan jää sinne kotieteisen narikkaan.
Mut taas... EI ***KELE! Nyt siihen tuli loppu. En jaksa mitään temppuja enää toinen toisensa perään. Kerran suutuin ihan tosissani siihen kiskomiseen, askel > liinat kiinni > askel > liinat kiinni. Ei näin! Työnsin Luumua rintakehästä kädellä taaksepäin kun se yritti jatkaa samalla älyttömällä meiningillään. Saatoin siinä myös ihan vähän raivota ääneenkin. (Niin siis kunnollinen laumanjohtajahan ei koskaan menetä hermojaan...) Mutta se tehosi! Meillä oli silloin lenkkiä noin kilometri jäljellä kotiin, eikä hihna kiristynyt kertaakaan, vaikka Luumu käveli edelläni. Kuulostaa varmaan kamalalta, mutta sille näköjään pitää kerran suuttua, että tajuaa mistä on kysymys. Ja tämän oivalluksen jälkeen olen joutunut lenkin alussa muistuttamaan asiasta muutaman kerran, mutta loppulenkki on jo sujunut huomattavasti hienommin (oikeastaan kuin koskaan!). Ja pidemmällä aikavälillä ajateltuna, kun Luumu vaan ymmärtää lopullisesti miten hihnassa kuljetaan nätisti kaikissa tilanteissa, sillä ei varmaan ole tuo etuosakaan samalla tavalla jumissa.
Ja ihan sama juttu noissa ohituksissa. Niissä on kokeiltu jos ja vaikka mitä temppuja. Meillä täällä "maalla" tulee oikeasti vastaan todella vähän ohitettavia koiria tai edes ihmisiä. Oikeasti. Siksi se ei suju meiltä ihan niin neutraalisti kuin toivoisin. Tuossa muutama kuukausi sitten Luumu alkoi pöhistä vastaantuleville koirille. Aluksi se oli ihan vaan joillekin, sitten se oli melkein kaikille. No se nyt oli niin säälittävää pöhinää. Pari köh-köh ja ryhti suorana eteenpäin, mutta en minä sellaistakaan halunnut ruveta katselemaan. Ohituslelut/-namit, operantti kontakti, koiran pyytäminen seuraamaan jne. ei ne toimi täällä, kun niitä ei pysty kotinurkilla harjoittelemaan tarpeeksi usein, jotta ne jäisi Luumun mieleen. Kerran viikossa kun täällä joku tulee vastaan, niin tilanne on aina uusi.
Tässäkin auttoi suuttuminen. Ihan kamalaa, että sanon taas näin. Mutta... Minun piti muutaman kerran suuttua, otin Luumua turvasta kiinni, että täällä ei komenna kukaan muu kuin minä, ja matka jatkui. Nyt me ollaan sentään näine hurjan lukuisine harjoitteluinemme sentään jo siinä pisteessä, että Luumu ei pöhise, ei juuri edes tamppaa maata ryhdikkäästi kouluratsumaisessa ravissaan, vaan kiihdyttää ja ohittaa. Tässä kohtaa se kyllä vetää hihnassa. Sille en ole oikein osannut tehdä mitään. Mutta se vetää, jotta pääsisi vieraasta koirasta ohi. Ei sen luo. Joo joo, tässäkin pitäisi pitää koira siellä reunan puolella ja kävellä itse ensimmäisenä. Milläs blokkaat tuollaisen 17-kiloisen tykinkuulan, kun se päättää mennä ensin?
Mitä nyt lähinnä halusin saavuttaa tällä purkautumisella...? Että jos joskus näette minun raivoavan koiralleni, niin se on perusteltua? Ei sentään. Ärsyttää itseäkin jälkeenpäin, jos hermo menee, ja nyt kun yhteinen sävel on jotakuinkin löytynyt, ei suunta voi olla kuin ylöspäin. Olen edelleenkin sitä mieltä, että hihnalenkit ovat koiran omaa aikaa. Se saa haistella hajuja lähes mielin määrin (nykyään kyllä olen vähän säädellyt tätäkin, jotta Mumu muistaisi taas kuka on big boss, lenkilläkin) ja usein määrittää vauhdinkin. Tähän tilanteeseen jouduttiin kuitenkin juuri siitä syystä, että Luumu alkoi ottaa omia vapauksia ja pitää näitä vapauksia itsestäänselvyyksinä. Tässä aikuisiän kynnyksellä sille ei varmaan ole ollut ihan selvää mikä sen tehtävä lenkillä on (ja etenkin ohittaessa muita koirakoita), ja tätä tehtävänkuvaa yritän nyt sille selkeyttää. Luumu voi edelleen nauttia maalaisympäristömme tarjoamista houkuttelevista hajuista, eikä sen tarvitse varoittaa, saati puolustaa minua missään arkipäiväisissä tilanteissa. Mutta ihan niin kuin minäkin huomioin sen kaikessa, senkin on huomioitava minut, lenkilläkin.
 |
| Mumun uusi edustusneule |
Ai niin, ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Saimme viime kerralla toko-treeneissä kehuja kouluttajaltamme!! Me oltais kuulemma voitu tulla näyttämään mallia jonkun toisen ryhmän staffille ja lähinnä kai sen ohjaajalle, kun meillä on homma niin hyvin hanskassa. Lähinnä siis että kuinka energisenkin koiran saa positiivisin keinoin motivoitua tekemään innoissaan töitä. (Kiva puhua positiivisista keinoista näiden suuttumisten ja turvasta nappaamisten jälkeen..) Mut jee, kyllä me joskus osataan!
