Iloinen ja itsevarma - TOKO MM 2014

Olen hieman potenut huonoa omatuntoa ja langettanut ylleni koiranäyttelymaailman paarian viitan, kun en jaksanut a) ilmoittaa Luumua Maailman Voittaja 2014 -näyttelyyn (enkä sen puoleen staffi- tai terrierkkaiinkaan) b) jaksanut edes vierailla kyseisissä missi- ja mistermittelöissä. Sitäkin parempaa mieltä ja kullankimallusta tokotreeniliivini hartioille olen hakenut heräämällä aamuvarhaisella perjantaina Vantaalle TOKOn MM-kisojen finaalia katsomaan. Toki vieläkin vannoutuneempi harrastaja saattoi kerätä kolme kertaa enemmän niitä hyvä koiraharrastaja -pisteitä, jos osallistui näihin jännitysnäytelmiin kaikkina kolmena päivänä. 

Olipa siellä hienoja koiria ja hienoja ohjaajia. Kotiinpaluumatkalla pidettiinkin treenikavereiden kanssa jonkinasteista tokoterapiaa, ja päädyimme lopputulokseen, että varmaan se on se yhdistelmä, jolla tässä on eniten merkitystä. Erinomaisia koiria saattaa mennä vähemmän erinomaisten ohjaajien kanssa hukkaan, ja taas vähän taitavampikin ohjaaja saattaa olla hetken hukassa hiukan haastavamman koiran kanssa. Ja kun kohdalle sattuu täydellinen koiran ja ohjaajan ominaisuuksien yhdistelmä, tekeminen on taianomaista katsottavaa. Tätä taikaa riittikin perjantaina Vantaan Energia Areenalla 20 koirakon verran. (Ja toki tämän tason ohjaajille voisi varmaan antaa millaisen koiran tahansa, ja siellä se yhdistelmä olisi kisaamassa MM-tittelistä, haasteista viis...)

Olin koko päivän kamera kädessä, jopa siinä määrin, että painavan putkisetin piteleminen aiheutti lievät rasitusvammat laukaisukäden sormilleni. Loppupäivästä painelin räpsynappia jo nimettömällä! Kokonaisuudessaan yli 800 kuvasta noin 600 meni suoraan roskiin, ja lopusta paristasadastakin valikoitui aihepiireittäin tähän postiin liki sata kuvaa. Oho. Mutta oli se vaikeaa, kuvaaminen. Noista mustavalkoisista nallekarhuista tuli kaikissa liikkuvissa tilanteissa ihan epäselvää väkkärää. Onneksi tokossa ollaan sentään joskus paikoillaankin.

Tuli kuvatessa kiinnitettyä aika lailla huomiota kaikenlaisiin pikkuseikkoihin. Lähinnä sellaisiin, jotka ovat omallakin tapetilla viime aikoina olleet pohdiskeltavana. Joku näppärä saattoi kohdistaa huomionsa vaikkapa kaukotekniikoihin tai käsimerkkeihin. Toinen taas esimerkiksi hienoisiin apuihin seuraamisen tai jäävien yhteydessä. Mutta en minä, ehei. Minä katselin hauskanpitoa ja ilmeitä - kaikkea sitä mitä tapahtui liikesuoritusten ulkopuolella.

Todella yllättävää olikin, miten riehakasta se palkitseminen voi näinkin korkealla tasolla olla! Toki näissä näki, että mitä väkkärämpi koira, sitä maltillisempi oli ohjaajan sosiaalinen palkka. Eli juuri päinvastoin kuin mitä Luumun kanssa. Varmaan pitäisi itsekin alkaa nostaa sitä sosiaalisen palkan arvoa ja samalla tietoisesti välttää niitä tilanteita liikkeiden välissä, jotka Luumu voi turhan innokkaan hauskanpidon takia kuvitella lopulliseksi vapautukseksi tehtävistä (tai kuvitella ja kuvitella...). Tästä ojasta voi kuitenkin varmaan helposti päätyä sinne kasaamisallikkoon. Mistä tietää missä se raja menee, että koira vielä pitää itsensä kasassa (eli palkataan vähän), mutta ei kasaa sitä palkkaodotusta tai mitä lie liiaksi (palkataan liian vähän). Niin ja se kolmas vaihtoehto on tietysti se meidän ekoista kokeista turhankin tuttu palkkaodotuksen sietämättömäksi käyminen > koira meinaa karata palkalle ihan näillä näppäimillä! 

Lentsun luentomuistiinpanoissa puhuttiin jonkin verran erilaisista tavoista palkata sosiaalisesti, ja paljon erilaisia keinoja kisoissa näkyikin. Usein nostettiin kädet sivuille ilmaan ja peruutettiin samalla koirasta pois päin, jolloin koira sai hetken tulla siinä mukana. Monesti ohjaaja pyörähti vähän ympäri, ja koira saattoi pyörähtää ohjaajan ympäri toiseen suuntaan. Usein koira hypähti oikein railakkaasti ohjaajaa vasten, ilman että ohjaaja erityisesti tätä pyysi. Joissakin tapauksissa ohjaaja kyykistyi tai kumartui koiran puoleen, ja rapsutti innokkaasti tai rauhallisemmin koiraa. Omaan silmään osa näistä oli vähän erikoisia ratkaisuja, sillä monesti tuntui, ettei se koira vastannut ihan toivotulla tavalla tähän työsuorituksen keskeyttäneeseen hellyydenosoitukseen. 

Tässä iloisia käsiä:

Tässä hellyydenosoituksia:

Tässä hyppelehtiviä koiria:

Suhmuraisten kohteiden takia kuvia on vain kolme,
kyllä niitä siellä enemmänkin hyppelehti. 

Ja mitä muuta liikkeiden välissä tapahtui? Liikkeiden välit venahtivat aika pitkiksi, kun jokainen tuomari antoi pisteet ja ne vielä ääneen kuulutettiin. Kaikilla oli varmasti jokin harjoiteltu rutiini; omaan mieleen jäi koiralle ohjeita antavat kädet. Riehakkaan tai vähemmän riehakkaan palkan jälkeen koirakko rauhoittui paikoilleen odottamaan pisteitä ja seuraavan liikkeen alkua. Lanteille nostetut kädet kertoivat koiralle vaikkapa että istu siinä. Rutiinit olivat niin loppuun asti hiottuja, että koiraa ei mitenkään erikseen (ainakaan omaan silmään sattuvasti) siitä edes vapautettu. Kun kädet laskivat lanteilta, se tarkoitti että mennään taas (tai päinvastoin: kädet lanteilla tarkoittaa, että sitten mennään! Tai voihan se olla, että ne kädet ovat siinä lanteilla ihan muuten vaan, mistä sitä tietää..?).

Vaikeaa se on tosiaan ulkopuolisena ja muutenkin noviisina katselemalla ymmärtää, mitkä keholiikkeet ja avut ovat tietoisia, harjoiteltuja rutiineja. Mielenkiintoisia juttuja kyllä, pistää miettimään omaakin käyttäytymistä kehässä. Vaikka siitä miettimisestä on kyllä vielä kovinkovinkovin pitkä matka tietoiseen, ennalta suunniteltuun toimimiseen. Nimim. Kroppa toimii, pää lyö tyhjää.

Liikkeiden välien ja sosiaalisen palkan lisäksi tuli kiinnitettyä huomiota katseen suuntiin. Yllätyin miten paljon tälläkin tasolla koiran vilkuilivat jäävissä ohjaajan perään. Toistelen nyt koko ajan tällä tasolla ja tällä tasolla, mutta tämä on kaiketi se ultimatiivinen taso, johon sitä omaakin tekemistä pitäisi peilata. Olin jotenkin ajatellut, että kaikenlainen pään kääntely pitäisi jäävissä saada karsittua pois, mutta enpä taidakaan enää uhrata asialle ajatuksenpuolikastakaan. 

Loppuun hupikuva ;)

Katseiden suunta kiinnosti myös merkille, ruutuun ja hypylle ohjattaessa, ennen liikkeen alkua. Olen miettinyt, että pitääkö Luumu opettaa esimerkiksi ennen ruutua katsomaan sinne ruutuun (joku sana perusasennossa, joka tarkoittaa katso eteenpäin??), vai voiko vain luottaa siihen, että se koira sitten juoksee eteenpäin määrätyn matkan ihan vaan sanomalla sille, että juokse sinne, sieltä se merkki/ruutu/este löytyy? Näkeehän se koira sen esteen/merkin/ruudun sitten liikkeelle lähtiessään, mutta voisiko sitä auttaa opettamalla sitä suuntaamaan katseensa eteenpäin? Tässäkin ilmeni ainakin kahdenlaista koulukuntaa. Tai näin taas omaan silmään siltä vaikutti.

Intensiivistä, etten sanoisi.

Tosiaan en noita kaukoja huomannut sen paremmin seurata, mutta niitä näkisi kai jälkikäteen myös videolta YouTubesta, kun jaksaisi hakea. Otin kuitenkin kuvia (jotka sinällään eivät kerro mitään), sillä nämä olivat yksiä niitä harvoja hetkiä, joissa koirat olivat edes sen sekunnin (tai kolme) paikoillaan. Sama juttu merkin kanssa; oli herkullista odottaa kamera suunnattuna siihen kohtaa merkkiä, johon ne kaikki aina pysähtyivät. Itse noudosta tai ruutuunjuoksusta en sitten saanutkaan yhtään onnistunutta kuvaa. 

Suomalainen merkki 

Tällaisia niistä parhaimmillaankin tuli. Hehe.

Tunnarissa jotenkin vieläkin minusta on hirveän mielenkiintoinen se hetki, kun ohjaaja läpelöi sitä kapulaa ja kääntyy ympäri. Siinä on jotain sellaista maagista siinä hetkessä. Mitähän ajatuksia siinä vaiheessa pyörii päässä? Tekeeköhän moni mielikuvaharjoituksia onnistuneesta tunnarista tai telepaattisesti yrittää viestittää koiralle, että katso nyt mihin se kapula viedään. Vitsi vitsi. Niin helppo kuin tehtävä koiralle onkin, tämä on minusta yksi erikoisvoittajan hienoimmista liikkeistä. Ja pakko sanoa, että vaikkei tämä sinänsä nopeusliike olekaan, nopeaa toimintaa kapuloilla tunnuttiin tuomaristossa arvostettavan. Mitään ylimääräistä sähellystä ja kapularivin monesti haistelemista ei näkynyt, ja kapulat olivat aina yhtä siistissä rivissä siellä liikkeen päätyttyä kuin ne olivat olleet alussakin. (Voisinpa sanoa, että ihan kuin meillä. No en voisi. Luumu tuhtaa ja sählää siellä kapuloilla ihan tuskastuttavan paljon vielä - toki noukkii sen omansa, mutta ne kapulat ovat kuin pyörremyrsky Katrinan jäljiltä siellä...)

Noihin käsikosketuksiin (yllä) kiinnitin myös huomiota. Niitä näkyi olevan käytössä useammalla koirakolla, ja aina tiettyjä liikkeitä ennen. Tässä on varmaan ajatuksena kyttäävän koiran katseen suuntaaminen ylöspäin tai ehkä myös koiran rentouttaminen helpolla tehtävällä, joka ei sinänsä liity tokoliikkeisiin mitenkään. Jäin kuitenkin pohtimaan, että eikö käsikosketuksen pyytäminen koiralta ole kuitenkin temputtamista siinä missä muutkin temput? On eri asia, jos koira ihan itsekseen hyppää koskettamaan sivulla roikkuvaa kämmentä nenällään, mutta jos se ohjaajan käsi siellä jo valmiiksi sitä odottaa..?

Toinen käsikosketuskuva. Pahoittelut järkyttävästä kuvanlaadusta,
ja eikö siinä jonkun takaraivokin ole etualalla... :/

Erityisesti kisoista jäi mieleen kuitenkin iloinen ja itsevarma tekemisen meininki. Hymyileviä ohjaajia oli hauska katsoa, mutta kyllä erityisesti koirat veivät voiton iloisuudessa tällä kertaa. Innokkuutta, rentoutta, mielekkyyttä - saumatonta yhteistyötä. Sitä se toko parhaimmillaan on.

Kamala draivi tuli päälle itsellekin lähteä treenilöimään. Ja mentiinhän me heti perjantaina illalla. Toisaalta teki mieli palata askel taaksepäin tekniikassa ja alkaa vaatia enemmän  - jättää turhat höpöhöpöttelyt pois sekä itseni että Luumun osalta. Luumu on jo tarpeeksi vanha ja taitava, että voin vaatia siltä sen jakamatonta huomiota harjoitustilanteissa ilman, että sen tekemisen täytyy koko ajan olla sairaan hauskaa. Toki se hauskuus ja hyvä fiilis meillä on aina päällimmäisenä, mutta välillä pitää tehdä tekniikkaakin, toisaalta keksiä hauskoja uusia juttuja pikkuseikkojen valmiiksi hiomiseksi - toisaalta myös välillä nillittää niistä puolisenttisistä. Kun se osaa, voi vaatia. Jos se ei osaa, sitten opetellaan. Niin yksinkertaista se on. Ja väliin taas hauskoja satalasissa- ja aivotnarikassa-treenejä. Vaikeaa sanoa missä ne omat supertavoitteet minun ja Luumun osalta tällä hetkellä ovat. Realistisesti ymmärrän, että mistään maajoukkuepaikoista meidän on turha ikinä haaveilla, mutta henkilökohtaisella tasolla ne tavoitteet pompsahtivat kuitenkin taas aavistuksen ylöspäin. Mutta onneksi meillä on kaikki aika maailmassa eikä mihinkään kiire. Me ollaan täydellisiä juuri tällaisina, juuri tässä hetkessä ja juuri näillä ominaisuuksillamme. Hyvillä, huonoilla ja ratkiriemukkailla. Iloisina ja itsevarmoina. 

Loppuun vielä pari hupikuvaa ruudusta.
Tämä korvaeläin oli sitten valloittava <3 

Eri koira, mutta ihan huippuilme ;)

Pointsit kotiin kaikille tekstin (tai kuvatkin) loppuun asti kahlanneille. Tässä vielä videolinkki maailmanmestareiden kisasuoritukseen: Sandra Rohrer ja I'm Freezer vom Chiemgauer Ländchen.