Supertreeniviikko

Olipa hienoa käydä iltalenkillä, kun asteita oli jo sen verran vähän, että pystyi kävelemään pidempäänkin kuin tuon lähilenkin. Yllätykseksemme Vanhalinnan ystävänpolulla oli käyty parturoimassa pitkäksi venähtänyttä heinää, ja käveleskeleminen oli huomattavasti mukavampaa. Nytkin törmättiin kyllä herra Sammakkoon, mutta loistavan näkyvyyden ansiosta hänen päälleen astuminen oli meidän kummankin osalta helpompi välttää. Tavattiin myös Aurajokea yläjuoksuun soutuveneellä lipunut kultainennoutaja, ja morjenstettiin toki. Ei sitä joka päivä näillä nurkilla tule liikennettä vastaan.

Katariinanlaaksossa Turussa koirien uimarannalla. 

Olettekos kuulleet sellaisesta uudesta rodusta kuin
vanhalinnansininennoutaja?

En kovasti välitä trendikkäistä sanoista tai muodikkaista ilmaisuista, mutta meillä on ollut ihan huikee treeniviikko! Oman pääni ja ajatusten selkeyden takia olisin halunnut saada avoimen luokan paketoitua ennen kuin ihan "tosissamme" alamme treenata ylempien luokkien liikkeitä. Ymmärrän kyllä, että koiralle on hyvä jo alusta pitäen opettaa myös niitä EVL-juttuja, ja onhan Luumukin silloin tällöin roiskinut menemään esimerkiksi ruutua ja merkkiä. Suunnitelmallisemmin ollaan tehty tunnaria, ja nyt hiljattain myös metallikapulan pitoja. Nyt kun TK2-koulariin on vielä matkaa ja avoimen liikkeissä ei oikeasti ole meille enää mitään opettelemista, rohkaisin mieleni ja tartuimme jälleen muun muassa ruutuun ja voittajan kaukoihin. Tunnarihan me oltiin viety kentälle jo hieman aiemmin, ja nyt hyvällä menestyksellä jatkettu matkan lisäämistä nenän käyttöä unohtamatta. 

Mutta loistava treeniviikkomme ei suinkaan alkanut näillä hienoilla ylemmän luokan liikkeillä, vaan nimensä mukaisesti SUPERTREENEILLÄ, kisanomaisilla kimppatreeneillä, jotka pykäsimme kasaan Lentsun tokoviikonlopun mietteiden jälkimainingeissa. Saatiin kasaan pieni porukka tuttuja ja vieraampia ihmisiä. Tarkoituksena oli tehdä kokeenomaiset paikallaolot vieraiden koirien kanssa ja muutaman liikkeen ketju siten, että vähän vieraampien ihmisten läsnäolo ja tuijottaminen saisivat meissä ohjaajissa aikaan kisanomaisen jännittävän tunnelman. Ja todella onnistuneet treenit olivatkin! 

Luumu teki todella onnistuneen paikallaolon Jedi- ja Vuokko-bortsujen paikallaoloryhmässä. Kommenttina saatiin, että Luumu on levollisen ja rauhallisen oloinen, skarppi kuitenkin koko ajan, ja vielä liikkurin huutaessa aikaa skarppaa entistä enemmän. Ihan jopa sillä lailla, että nytsemamitulee, mistäsemamituleenytten!? Olin valinnut meille ketjutreeniin kolme liikettä. Kummatkin avo-jäävät (koska ne menivät sunnuntain kokeessa ihan penkin alle) ja noudon siihen väliin (koska se on ollut viime aikoina Luumun mielestä kiva, enkä oikein tahdo uskoa tähän kivuuteen vielä...). Sain hyvin tehtyä kehän ulkopuolella jäävien virittelyt, ja muutenkin kaikki kisaamiseen liittyvät ominaisuudet toimivat meillä nyt. En joutunut kalastelemaan Luumun huomiota (toki liikkeenvälejäkin oli vain kaksi), vaan se oli koko ajan täpäkkänä ja huippuvireessä mun kanssa. 

Päätin sitten lennosta kokeilla jotain muuta seuraamiskäskyä tuohon ekaan jäävään. Ihmekö se oli, kun seuraaminen meni vähän ketuiksi. Edisti, eikä pitänyt oikein kontaktiakaan. Meni kuitenkin maahan oikein hyvin. Nouto oli ihan super. Luumu ei ole ikinä juossut sinne kapulalle noin innoissaan. Jos se saisi kisata PK-lajeissa, se olisi ollut keskiviikkona oikein hyvä palveluskoiranoutaja. Toki ymmärrän, että tokossa arvostetaan hiukan erilaista noutamista, mutta meidän entiset noutoon liittyvät vaikeudet huomioon ottaen - en voinut muuta kuin kiljua riemusta. 

Kolmanteen liikkeeseen, seisomiseen, käytin taas tavallista seuraamiskäskyämme, mutta seuraaminen oli siitä huolimatta aika huonoa. Jäi kuitenkin hyvin seisomaan. Ei näissä jäävissä ole ikinä ollut mitään jäämisongelmaa, eikä niissä edelleenkään ole. Pitää vaan muistaa muistuttaa ennen koetta, sitä se tuon putkiaivokkeen kanssa on. Ja huippubileet. Yhdessä pois kehästä, sitten palkattiin. Olipa loistavat supertreenit. Oli puhetta, että tehdään näistä ihan säännöllinen superjuttu. Ja jos saisi uutta porukkaa mukaan, kisatreeniajatuksessa säilyisi se ajatuksen murukin. Että on vieraita koiria, että on vieraita ihmisiä "arvioimassa" omaa suoritusta. 

On se komja <3 

Eyes on target 

Huikee treeniviikko jatkui heti torstaina mato-porukan treeneillä, joskin paikalla oli itseni lisäksi vain Elina-matonen. Ja koska olin päättänyt laajentaa kesän yksitoikkoista AVO-treenisuunnitelmaamme kaiken maailman muilla liikkeillä, illan ohjelmassa oli ruutu (Elina auta, se vähä mitä sitä ollaan tehty on ihan hajalla!), metallinouto (ekaa kertaa kenttäolosuhteissa), seuraamisen täyskäännöksen askeleet (ohjaajalle, ei koiralle!) ja luoksetulon terävyyden takaisin saaminen. Voisin kirjoittaa tuosta ruututreenistä ihan oman postin lähipäivinä, kun saatiin siihen niin hienot, yksityiskohtaiset ja meille varmasti toimivat treeniohjeet (näyttö-, kutsu- ja leluruutu!). Kirjoitan myös luoksetulon kahden lelun leikistä toisella kerralla enemmän. Sen verran raotan, että jumaleisson miten tuli äijään pitkästä aikaa säpäkkyyttä!

Mutta se metalli! Ihan yybersupermegahuikeeta! Suhteemme metalliin on ollut vaihteleva. Aloitettiin joskus kauan aikaa sitten pitotreenit keittiön lattialla. Vaikka kapula oli lähes kauttaaltaan kiedottu maalarinteippiin, se oli Luumusta erittäin epäilyttävä ja vastenmielinen. Tarjoamisen kautta ja teippejä hiljalleen vähentämällä saatiin sentään jonkinlainen "pidä kapulaa puoli sekuntia, niin saat helkkaristi palkkaa" -tilanne aikaiseksi. Ei päästy tästä pidemmälle, ja kun joku mainitsi, että metallia kannattaa aloitella vasta, kun norminoutoon ei liity mitään antipatioita, haudattiin koko metallikapula eteisen kaapin uumeniin moneksi kuukaudeksi. 

Vasta nyt ihan kuukausi-pari sitten kaivettiin metalli jälleen esille. Oltiin jouduttu Muumelon kanssa keskustelemaan aiheesta "kuinka pidät kapulaa suussa nätisti niin kauan kuin minä sanon", ja jotenkin kummallisesti Luumu on keskustelun hedelmät yleistänyt ihan kaikenlaisiin pitämisjuttuihin. Olen aiemminkin kehaissut tätä keskustelemisen jaloa antia. Se on oikeasti puhdistanut meidän välejä ihan kamalasti. Luumu ei pokkuroi vastaan kuin pahainenkin kakara, eikä se enää edes suhtaudu noihin keskustelun kohteena olleisiin asioihin (lähinnä kapulan pitoihin) nöyrääkin nöyremmän pikku palvelijan tavoin. Vaan - Luumu on oikeasti alkanut pitää näistä joskus erittäin vastenmielisistä tehtävistä, sillä saahan niistä palkkaa!

Selkeimmin tämä mielialanvaihdos on näkynyt metallikapulan kanssa. En olisi uskaltanut ottaa kapulaa vielä kentälle, ellen olisi ensin kotona ollut varma sen hauskuudesta. Kerran satuin siirtämään metallikapulaa meillä kotona paikasta toiseen, kun se oli tiellä. Kun siihen kapulaan pelkästään tarttuu, siitä lähtee sellainen metallinen humina. Luumu kuuli toiseen huoneeseen tämän huminan, ja innoissaan tuli kärkkymään metallinpitotehtävää (palkan toivossa?). EN OLISI IKINÄ USKONUT! 

Ainoana kriteerinä torstain kenttämetalliharjoituksessa oli, että Luumun on saatava siitä positiivinen kuva myös siellä kentällä. Niinpä me Elinan kanssa heiteltiin kapulaa muutaman kerran toisillemme (maahan), ja jossain vaiheessa Luumu sai "vahingossa" napata sen. Ja se nappasi. Se kantoi, ja ylpeänä juoksi minun perässäni metalli suussa. Toisella kerralla se kantoi kapulaa jopa ihan vaihtopalkalle asti, ja vasta ihan luona vaihtoi sen palkkarättiin. Toki tässä pitää olla tarkkana, ettei kapulasta (oli se metallinen tai ei) tule Luumulle liian hauska juttu, mutta Elinan mielestä Luumu suhtautuu siihen kyllä terveen työvälineenomaisesti. Ihan huikeeta! Miten voi tulla näin "pienestä" taas onnelliseksi?

Vesikauhua on liikenteessä... ;)

Ja se jatkuu vielä - meidän supertreeniviikko! Eilisestä keilaus- ja pizzansyönti ja siiderinjuontiperjantaista huolimatta tänään aamulla oli treenit Aurassa Terhin ja Manun kanssa. Eroteltiin jääviä namin perässä juoksemalla ja sitten seuruun yhteydessä. Istuminen menee jo siinä missä seisominen ja maahanmenokin. Pitää vielä kiinnittää huomiota siihen tekniikkaan, nyt kun sitä ollaan lähinnä tehty kuunteluharjoituksena muiden ohella. Sitten tehtiin jälleen metalli. Terhi piti Luumusta kiinni, jotta ei vielä tarvinnut ottaa sitä malttia siihen harjoitteluun mukaan. Heitin, ja käskyllä Luumu kapulan perään. Toooosi hyvä! Innokkaasti lähti, noukki ja palautti vierelle jopa! Toki olisin voinut tuota palautusta vielä jotenkin helpottaa, mutta sivulletulossa ei tosiaan ollut mitään nokankoputtamista. 

Toisessa setissä Luumu teki tunnarin ja luoksarin kahden lelun leikkiä jälleen. Tunnaria ollaan tehty ihan muutama kerta vain kentällä (epäonnistuneesti ja korjaten), ja laitoin nyt vielä nameja siihen vasempaan päähän. Matkaa oli enemmän kuin ennen, varmaan noin 4 metriä. Luumu kävi syömässä namit, ja palasi sitten takaisin. Annoin uuden käskyn ja voi vitsi kun se haisteli niitä kapuloita kauan. Mutta kun se oli kaikki käynyt tunnollisesti läpi (ja se ajatuksen hoksaamisesta kertova energiansäästölamppu oli pikkupollaan syttynyt), se toi kuin toikin sieltä sen oman. Ja taas: ihan HUIKEETA! 

Uiminen on myös ihan... huikeeta! 

Nyt on kyllä ihan mahtava fiilis treenaamisen suhteen kaikin puolin. Me ollaan Luumun kanssa ihan mielettömässä tilanteessa, kun treenaaminen on meille kummallekin ihan älyttömän palkitsevaa. Se on aitoa iloa, rehvakasta tekemisen riemua. Keskustelut ja häiriö- ym. suhde- ja yhdessätekemisharjoitukset ovat oikeasti poimineet meidän tekemisestä ne kultajyvät akanoista. Kun me tehdään, me tehdään täysillä. Ja se on ihan huippua! Kyllä me vielä ollaan menossa kisaamaan avoimeen, tähdätään syyskuussa seuraaviin kisoihin (+ piirimestaruuksiin), ihan koska minusta kisakokemusta ei meidän tilanteessa voi koskaan olla liikaa. Nimenomaan minä tarvitsen sitä. Joka ikinen kisakerta olen oppinut Luumusta jotain uutta, nimenomaan siihen kisaamiseen liittyen. Juuri viimeksi, että pitää muistuttaa liikkeitä sietämättömistä olosuhteista huolimatta ja että lopeta se kalastelu. Luumu on kyllä siinä ilman sitä jatkuvaa "luumutässä, lumulumulumumissäolet" -höpöhöpöä. Edelliskerralla opin, että niitä näennäisesti helppojakin (hyppy-) liikkeitä on treenattava ennen kisoja. Ne eivät pysy siellä muistissa montaa viikkoa, ellei niitä ollenkaan harjoittele. Mutta mitä näistä kahdesta viime kisasta eniten olen oppinut - olen oppinut, että se tekemämme työ kantaa. Se suhteemme vahvistamiseksi tehty työ kasvattaa niin jumalattomat siivet, että me lennetään niillä vielä joskus kuuhun asti. Helkkari. Me lennetään toiseen galaksiin niillä.

Jenga-peliäkö tässä on tarkoitus pelata..?