Satumainen palkka

Luumu teki loppuviikosta elämänsä ensimmäisen kerran voittajaluokan kaikki liikkeet putkeen läpi. Oltiin varattu Hennan, Annen ja Elinan kanssa Luumun pentukursseilta tuttu halli meille niin sanotuksi vierashallikokemukseksi. Lisäksi koirakeskuksen hallissa on kivasti tilaa tehdä ylempienkin luokkien liikkeitä ilman sen suurempia taikatemppuja liikejärjestyksen suunnittelussa. Koko voittajan testaaminen sai alkunsa siitä, kun (apua) ajattelin, että (jaiks) tehtäisiin Luumun kanssa ensi lauantain Oilin koulutuspäivässä (hui) kisanomainen treeni (mäenehkäkestä). Ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan kisapätkästä oli tarkoitus jättää kaukot ja ruutu pois (koska ne ovat kesken). Sitten jonkun harmaan ajatuksen tasolla kokeilin viikossa kursia ruudun loppupätkän jotenkuten kasaan (onnistuttiin!) ja kuten perjantaina nähtiin, sen voi näköjään ottaa jo kisatreeniin mukaan!

Kaukoissa tilanne on se, että liikkurointi tekee kaikesta kaksin verroin hankalampaa. Etenkin, jos pienellä sinisellä on yhtään tavallista enemmän virettä, se helposti unohtaa, että meidän "uudessa" kaukosäätimessä on myös se seiso-nappula. Kun eihän koskaan ikinä ennenkään ole kisapätkässä pitänyt muuta kuin istua ja maata. Hiton helppoa, eiku..! Siksipä ollaan tehty kaikkia vaihtoja liikkurin kanssa, mutta koska ne ovat kesken, ollaan tehty niitä kaikkien apuvälineidemme kanssa. Niin myös VOI-kisatreenissämmekin. 

Olin lisäksi suunnitellut liikejärjestyksen onnistumista tukemaan. Ruutu ensin, jotta saadaan se alta pois (eikä tule mahdollisesti karattua sinne liian aikaisessa vaiheessa), ja seuruu sitten (jotta alla on vähän jotain, mutta ei liikaa; Jessican ohjeiden mukaan ei suoria pätkiä, vaan koko ajan tapahtuu kauheesti kaikkea). Kolmanneksi istuttiin (no koska eikö se yleensä muutenkin tule seuruun jälkeen, ja tän pitäis olla pala maksalaatikkoa jo tällä hinkkaamisella), ja neljänneksi juostiin luokse. Sitten piti vielä tulla noudot ja vasta viimeiseksi tunnari ja kaukot, jotta ei tarvitse sahata sen vireen kanssa. Olin kuitenkin kirjoittanut samalle lapulle myös meidän "muistutteluasiat" - eli siis pienenpienet osaset, jotka piti muistuttaa meidän ekalla treeniajan puoliskolla kisatreeniä tukemaan (pari naksua seuraamisesta ja istumisesta, pari nostoa kaukoista ja yksi tunnari, jossa monta kapulaa ja muutakin romua), ja ei ihme, että liikkuri meni harakanvarpaissani vähän sekaisin. Hyvin Luumu kuitenkin hoiti tunnarin kotiin heti luoksarin perään (jee!), ja sitten tehtiinkin metallihyppy ja metallitasamaa ennen linssipussukka-avusteisia seitsemän metrin kaukoja (joissa vaihdot pissivät sitä varten niin paljon, kun Luumu ei tosiaan yhtään odottanut sitä seiso-vaihtoa). 

Mut jotenkin ihan hirveen hyvä kisamainen treeni. No ensinnäkin onhan se jo saavutus, että ylipäänsä voitiin tehdä kaikki liikkeet putkeen. Videossa ei ole mitään ylimääräistä, ja silti se on kahdeksan minuutin pituinen! Se VOIVOI on pitkä, vaikka yhdessä Tuulian kanssa sovittiin piirinmestaruuskisojen jälkeen AVOt paketoituamme, että me tulisimme ainoastaan riemuitsemaan hauskempien ja vauhdikkaampien liikkeiden treenaamisesta (VOIJEE!). Ja vaikka se VOI on pitkä, Luumu oli ihan huippu! Paras kisanomainen treeni meillä ehkä ikinä! Luumu oli sillai semisti liikkurin perään (niin kuin se usein on), mutta jotenkin se oli kuitenkin varmasti hallinnassa. Vaikka se oli ihan onnesta soikulana, se oli kuitenkin aktiivisimmin mun kanssa kuin mitä koskaan ikinä ennen. Voi sydän ja halaus ja suukko. Ihan mieletön fiilis!

Mutta miten tähän ollaan päästy? Kisaaminen ei ole koskaan ollut meille kamalan helppoa, vaikka Luumu on teknisesti ihan suht taitava ollutkin. Se on vaan aina ollut jotenkin tosi hmm.. ympäristön liehiteltävissä. Ja jos se kiinnittää vähääkään mihinkään muuhun huomiota kuin meidän yhteiseen työntekoon, se on tosi puolivillaisesti mukana siinä meidän jutussa. Huippuesimerkkinä meidän pm-kisa syyskuussa, jolloin, no, se oikeasti teki vaan just sen mitä pyydettiin, eikä yhtään mitään ylimääräistä. Siis mitään positiivista. Omaa hauskaa se nimittäin kyllä onnistui keksimään ihan melkein jokaiseen liikkeenväliin ja johonkin liikkeeseenkin.

Tehtiin lisää mun kanssa -treeniä, vaikka sitä oltiin jo koko saakelin kevät ja kesä tehty. Oltiin taas olevinaan hyvässä jamassa, kunnes käytiin joulukuun lopussa TSAUn kisanomaisissa kokemassa lähes sama puolivillainen fiilis. Ja kun ne on ne liikkeenvälitkin sillä lailla kunnossa, että yhdessä liikutaan, ja Luumu kyllä tietää, mitä pitää tehdä. Millähän sen saisi satasella keskittymään mun kanssa tekemiseen, eikä vaan sillä lailla, että ysikympillä keskitytään ja kympillä voi edelleen tehdä kaikkea muuta, kun siihen tilaisuus koittaa? Ja tuollaisen elosalaman kanssa niitä tilaisuuksia todella koittaa. 

Millähän tosiaan? Olisko palkkaamalla? Eeeei, voisko se olla niin yksinkertaista? No kyllä se vaan voi! Oliskohan ollut tammikuun alkua, kun kokeiltiin satunnaispalkkaa kisanomaisessa treenissä. Eikä mitään namia naamaan -meininkiä, vaan kunnon revittelyä silloin tällöin taskusta äkkiä napattavalla nyksnyks-lelulla. Avustaja merkkasi naksulla milloin on hyvä asenne ja minuun suuntautunut keskittyminen, ja sitten palkkasin ihan vaan parin sekunnin vetoleikillä, jonka jälkeen lelu meni takaisin taskuun, ja homma jatkui suunnitelman mukaan. Yllättyyhän sitä itsekin, kun irtsaripussin pohjalta löytyy pollykarkkeja, jos on yleensä aina vaan ottanut kaikkea muuta. Kun on ensin kymmenen leffailtaa popsinut susupaloja, polly voi todellakin olla kaivattua vaihtelua, etenkin jos sitä ei muista pussiin valinneensakaan.

Palkkaamisen painopiste oli siis eniten liikkeiden aloituspaikoissa, sillä yleensä niissä Luumulta pääsi kuvaannollinen huokaus, että vitsi vielä tää homma jatkuu. Kun me oltiin jo treenattu ne liikkeiden väliajat sen palkan suhteen (miten mun kädet, millainen kehuääni, mihin suuntaan kävelen jne.) ja palkasta rauhoittumisen suhteen (ryhti suoristuu, sekunnin kokonaisvaltainen pysähtyminen ja tiukka eienää, joka on ajan saatossa vaihtunut miellyttävämmäksi okkeksi). Sitten me siirryttiin yhdessä mun kanssa liikkurin osoittamaan paikkaan (tässäkin olen päässyt jo lantiolle heittäytyvästä käsiavusta aika hyvin pois; jos Muumelon ajatukset tuntuvat olevan monessa paikassa samaan aikaan, silloin käsiavusta on taas hyötyä). Mutta mitä sitten? Sitten me vaan törrötettiin sekavassa järjestyksessä siinä aloituspaikassa, ja Luumu usein harhaili jokusen puoliympyrän siinä mun edessä puolikas naama liikkurin tekemisiä seuraten. 

Liikkeiden aloituksiin piti saada massaa, ja sitä me saatiin palkkaamalla niistä satunnaisen satumaisesti (sanaleikki sai alkunsa eräästä väärin tulkitusta harakanvarpaastani). Huomattava ero siinä minuun suuntautuneessa keskittymisessä saatiin ihan parilla treenikerralla. Ja koska se naksuttelu ja nyksnyksyttely oli ihan kamalan hauskaa kaikkien osapuolten mielestä, me ruvettiin tekemään sitä missä kohtaa kokeenomaista treeniä tahansa. Välillä ekasta liikkeenaloituksesta, toisin sanoen hyvällä asenteella kehään tulemisesta. Välillä mun kanssa siirtymisestä, välillä kesken liikkeen (no lähinnä seuraamisessa), ja välillä liikkeen jälkeen (harvemmin tosin). Ja kun se oli appari joka määräsi koska palkataan, kisatreenissä säilyi koko ajan sellainen jännä.. no jännitys! Sekä minä että Luumu odotettiin koko ajan, että milloin se seuraava naksu tulee. Ihan huippua!

Jatkuvasti naksuttamisesta pystyttiin aika nopeasti siirtymään palkkaamaan vain ekasta liikkeenaloituksesta. Kisanomainen sujui loppuun hyvällä tekemisen meiningillä pelkästään siitä kehään tulosta nyksnyksysti palkkaamalla. Ja hupsista vaan, yhtäkkiä Luumu ei tarvinnut sitä ensimmäistäkään palkkaa. Vaan se palkkaodotus jotenkin kesti koko sen koesuorituksen ajan ja muuttui näin asenteelliseksi, positiiviseksi ja keskittyneeksi yhdessä tekemiseksi. Huhhuijaa. Ihan mahtava kehityskaari parissa kuukaudessa, ja työn hedelmiä voidaan ruveta poimimaan ihan näillä näppäimillä. Toki edelleen pelottaa, että jossain vaiheessa taas muu kiinnostaa minua enemmän, mutta ainakin tuo viime perjantain VOI-kisatreeni oli osoitus jostain ihan muusta paljon ihanammasta. 

Oli kyllä mahtava fiilis noin upean perjantaiaamutreenin jälkeen suunnata auton nokka kohti Tampereen kylpyläviikonloppua. Luumu meni viettämään ansaitsemaansa minitoko- ja mamilomaansa mamman ja Nallen hellään huomaan, ja itse asiassa vasta tänään palattuamme haettiin jälleen poika kotiin. Tampere kaikessa keväisyydessään näytti jälleen parhaat puolensa, ja täydellinen viikonloppu viimeisteli muutenkin täydellisen viikon ihan maailman parhaalla tavalla. Hyvää maaliskuuta, ystävät! Kohta pääsee jo ulkokentille herättämään pahenn... eiku ihastusta!

Sunnuntaikävelyllä 

Auringon maalaamat rantakivet 

Naistenlahden pelastusrengas 

Uudessa linssissäni on mielenkiintoinen aukko.
Tuulessa hulmuavat koivunoksat ovat kuin akvarellimaalauksesta. 

Maaliskuun eka ja kevät! 

Ehkä eniten odotin kuitenkin hyvää ruokaa, ja sitä saimme yllin kyllin! 

Semmonen pikkunen sunnuntaibrunssi. 

Ajanvietesuunnitelmat eivät ihan menneet putkeen, kun Pub Vinyyli oli sulkenut ovensa
jo 2013, ja standuppikin oli loppuunmyyty. Löydettiin sentään muitakin istumapaikkoja.
Tässä Bar K ja sovelletut Kimble-nappulat. 

Meinasin viimeisen illan kunniaksi mennä kylpyyn Jari Tervon kanssa,
mutta koska hänen Revontultentien juttunsa pääsi loppumaan jo aiemmin,
jouduin ottamaan seurakseni muutaman Pohjois-Korean loikkarin.
Hyvä kirja muuten, mutta tilanteeseen olisi paremmin sopinut vaikka kotona
avaamista odottava Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä.