Laavuretki from Hell

... eli kun kaksivuotias oppi kiroilemaan.

Oltiin viime viikonloppuna Piikkiön Linnavuoren laavulla pitkästä aikaa. Äitienpäivänä annetun lupauksen jälkeen ollaan säännöllisen epäsäännöllisesti eräjormailtu kerran kuussa isommalla porukalla lähitienoiden makkaranpaistopisteillä. Kukin on saanut vuorollaan valita laavumestan, ja nyt puoli vuotta myöhemmin ympyrä alkaa kutakuinkin sulkeutua.

Piikkiön Linnavuorella on tullut käytyä muinoin paljonkin, mutta edellisestä visiitistä rupee olee jo vuosia. Sää oli sinänsä suosiollinen, ettei tainnut sataa ollenkaan. Mut muuten kaikki menikin sit ihan vihkoon. Kirppulapsen syntymän jälkeen mä oon joutunut siivoamaan suutani saippuapesujen pelossa. Mut jos lähtökohtaisesti kirosanat kuuluu varastoon siinä missä leipä ja viini, koittaahan se väkisinkin joskus se päivä, kun pieni ja viaton onnistuu imitoimaan kielenkäänteissään suurta ja viallisempaa. Se päivä oli viime sunnuntai - laavupäivä from Hell.

Pysäköityämme autot Kehityksen majalle lähdettiin silmät aamusta sikkuralla kapuamaan Linnavuorelle johtavaa reittiä pitkin. Koska tahtoi, Kirppumies sai kävellä alkumatkan omin jaloin. Biiig misteik! Annas olla että kun tulee vastaan eka lätäkkö, joka kaksivuotiaan mittakaavassa on pikemminkin pieni lampi, molskahtaa tämä sinne nilkkoja myöten. Faaaaak, mietin, noi tarrakengät ei varmaan ollu vedenkestävät. No ehkä eivät kerenneet läpi asti kastua, ei hätää, ei aihetta kiroiluun.

Metsään päästyämme nostin Kirputtimen kantoreppuun vastusteluista huolimatta. Se olikin hyvä ratkaisu, sillä kuten sittemmin kävi ilmi, lähes koko alkumatka oli ihan kamalaa mutavelliä. Siis semmoista mustaa, kaiken nielevää liejua, jolla on varmasti paholaisen sielu. Semmoista, mikä on varmaan niellyt bambeja, pupujusseja ja ties mitä metsäneläimiä shaatanallisiin syövereihinsä. Piti kiertää, hypellä ja toivoa parasta. Mun jeesuksenvanhoista haaglööfsseistä ei juuri siinä kohtaa ollut apua, kun askel harhautui. Mulla oli upouudet laivalta juuri ostamani iloiset sukat jalassa, mut voin kertoo, että siinä kohtaa oli ilo kaukana, kun oltiin kaikki siinä onnellisessa liemessä. Siinä kohtaa kun kenkä pulppasi vieden mukanaan mun ihanan sukkani, meinasin tirauttaa kyyneleen, mut en kirota. En vielä. (Se on muuten semmonen juttu, että vain ruotsalaiset voi keksiä jotain niin rumaa, että se on jo kaunista. Ja vaikka mä en meinannut mustana perjantaina ostaa mitään, menin ja tilasin monella kympillä lisää sukkailoa.)

Lopulta sentään mutainen rämeikkö väistyi helvetinmoisen nousun tieltä. Eipä ollut mutaa enää ei, mut mikä mäki, tai siis vuori! Kävi (tämäkin) jalkatreenistä, kun kyydissä oli +13 kg, give or take. Puuskutin - mut en kironnut.

Mäen päällä laavu odotti meitä varsinaissuomalaiselle luonteenlaadulle ihanteellisesti tyhjänä (tulien jakaminen muiden eräilijöiden kanssa: nööy thänks!) - mutta myös täysin puuttomana! Siellä ei ollut siis nuotiopuita missään, eikä kukaan meistä ollut muistanut tarkistaa etukäteen netistä, että puita olisi saanut ottaa mukaan parkkipaikan jemmasta. Ja uskotteko, et tää oli eka kerta koko vuonna, kun ei oltu varmuuden vuoksi kannettu hiiliä mukana. No ei sillä... onneks kahvi oli sentään termarissa lämmintä. Ei kiroiluttanut. Ei edes siinä kohtaa, kun keräilin kourallisen lasinsiruja laavun nurkalta.

Siinä mukavaa sunnuntaita viettäessämme, tsufeeta nautiskellessamme ja persuksia syväjäädyttäessämme, laavua sivuavalla polulla kulki joku koiraporukka. Eikö - siis tietenkin! - yksi niistä koirista lähde lähestymään laavua, ja vaikka pariinkin otteeseen pyydän kauempana olevaa omistajaa kytkemään koiransa, asialle ei tapahtunut yhtään mitään. Nää on just näitä, kyl te tiedätte, menee ihan ihon alle. Ei siinä mitään käynyt ja koirakin jatkoi ihan omatoimisesti matkaansa. Mut nyt voin jo sanoa, et alkoi vit*****. Mut silti en kironnut. En vieläkään.

Mooi siinä nuuskutteli semisti onnellisena mun tekemässä siinä ihanassa valkovihreässä hupparissa ympäriinsä, kun vielä arvoin että millaistakohan ryynäri olisi kylmänä syödä. Yhtäkkiä Janne kysyi että oliko toi koko ajan rikki toi Mooin takki. Mooi oli just tullut könyämästä laavun alta (joo...) ja kun mä käänsin katseeni siihen, mä näin kaks ihan jumalatonta reikää siinä selkäpuolella. Se tuli niin selkärangasta. Spontaanisti, mitään sen enempää miettimättä. Yksinkertaisen toteavasti mutta hyvin kuuluvasti. Voi vittu. Kahden sekunnin ajan vallitsi hiljaisuus. Sitten pieni viaton toisti. Yhtä selkeästi, yhtä täydellisesti. Voi vittu. 

Eihän me tietty mahdettu muuta. Pakkohan sitä oli revetä siihen paikkaan.

No. Sitä sattuu. Ei se sentään jäbän ensimmäisiä sanoja ollut, niin kuin joskus vähän vitsaillen pelättiin. Kiva kirjoittaa tää vauvakirjaan hei. Joo ei oo. Palattiin autoille toista mutta yhtä mutaista reittiä. Ellei jopa mutaisempaa. Paistettiin ryynärit kotona pannulla. Sovittiin jättää laavureissut lumelle tai kevääseen.

Massaa maahanmenoon

Jos jatketaan kiitollisesti kunnossa olevien liikkeiden sarjaa, nostetaan framille Mooin maahanmeno. Likkahan ei osannut kesällä muuta kuin istua - kiitos sarjatulena Ruotsia varten tykitetyn liikkeestäistumistreenin. Aimo sysäyksen koko maahanmeno sai loppukesällä Oilin yksäriltä, jossa tehtiin maahanmenoa lähinnä sivulta. Opin tällöin kuitenkin pelaamaan ovelasti palkan suunnan kanssa siten, että se kannustaa nopeaan reaktioon ja oikeaan tekniikkaan. Eli ei jäädä puolitoista kyynärää ilmassa hengaamaan ja tuijottamaan mua kovasti silmiin että kato ny äiti, eikö ollukki valtavan hieno maahanmeno. Sivulta maahanmenoissa Mooi on saanut koko syksyn paljon palkkaa niin, että palkka odottaa maassa edessä, ja sinne saa nousta samantien maahanmenon jälkeen. Näitä riittää usein ihan yks-kaks toistoa, kun sen palkan voi heittää eteen maahan heti maahanmenosta. Ja kappas vaan, siinähän meillä on jo ripeä ja teknisesti oikein rapsakka maahanmeno kaikki kaksi kyynärää tiukasti maassa kiinni.

Lähdettiin kerran porukalla Halisiin ulkoilemaan. 

Ilma oli syksyksi upea. 

Ekaa kertaa kuljettiin tästä sen vinssilaitteen tilalle rakennettua kävelysiltaa pitkin.
Luumun mielestä tää oli vähintäänkin epäilyttävää. 

Aurinkoinen keli ei kuitenkaan luvannut kurattomia polkuja,
ja itse asiassa se yks metsäpätkä oli noiden Brion kärryjen kanssa aika tuhoontuomittu ajatus.
Mut selvittiin! 

Tyypit jäi tuijottelemaan hevosen perään. 

Luumu kyselee taas ohjeita, et mitäs me nyt pysähdyttiin.
(Mooi ei mitään kysele...)

Tämä treeni auttoi kovasti tietty paikkiksen leipomisessa, mutta myös uskokaa tai älkää jäävässä maahanmenossa. Voisi kuvitella, että eteen heitetty palkka kannustaa koiraa hiipimään, mutta kun perusta on huolella tämän etupalkan kanssa tehty sivulta istumasta maahanmenon yhteydessä, en ole ollenkaan joutunut varomaan perääni hiiviskelyä. Pikkuhiljaa tietty palkan ajoituksen ja etäisyyden kanssa pelaamalla saatiin myös alokasluokan jäävää maahanmenoliikkeen kokonaisuutta kasattua, ja varmaan viimeinen palanen tähän kompleksiin tulikin Riitta Jantunen-Korrilta siellä samaisessa marraskuisessa koulutuspäivässä, kuin josta viimeksi vähän kirjoitin.

Olin ottamassa kuvaa Mooista paistattelemassa auringossa,
mut arvaatte kai kuka tuli taas linssin eteen...

Ongelma tällöin oli, etten ollut uskaltanut koota kahta palasta yhteen. Eli Mooi meni kyllä hienosti maahan, mistä se oli tottunut saamaan palkan välittömästi. Toisaalta se myös osasi odottaa maassa ollessaan vakaasti kun kävelen, juoksen tai pompinkin erinäisiä liikeratoja sen edessä ja ympärillä. Koska tiesin, että sen palkkaodotus itse maahanmenosta on suuri, en ollut osannut rakentaa tähän kestoa ollenkaan, enkä näin ollen myöskään pystynyt hyödyntämään tätä jälkimmäisen osan taiturimaista maassa odottelua kokonaisessa liikkeessä.

King of f****** everything (= fruit and everything)

Luulisi, että on sitä mukavampiakin paikkoja makoilla.
Mut ei.

Muistiinpanoissa lukee tämän koulutusosuuden kohdalla vain, että avun kanssa Mooin maahanmeno on teknisesti hyvä. Sit vaan rohkeesti ketjutetaan maahanmeno vaikka jonkun odottamiskäskyn tai rauhallisen kehun kautta siihen mun kävelyosuuteen. Ja kappas vaan, siinähän meillä oli jo lähes kokonainen liike. Mooi osasi nämä palat jo tosi hyvin erikseen, mutta tarvitsin itse vaan jonkun pätevämmän sanomaan että kehu sitä koiraa välissä.

NTätä kaunista kuuraa on ollut sittemmin ikävä.
Tuntuu, että tässä on taas monta viikkoa ollut tää keli yhtä pitkää tunnelia.
Ei se ole tunneli, vaikka se siltä tuntuu, sanoin Kirpulle.
Se on vaan syksy. 

Kyllä pikkasen hävettää myöntää, että kisoihin oli aikaa noin kuukauden verran, eikä liikkeestä maahanmenosta voinut puhua vielä kokonaisena liikkeenä. Toisaalta nyt kovan työn jälkeen Mooi on tehnyt sen useamman kerran liikkuroituna kisanomaisena kokonaisuutena. Tää on just se tuli siellä persauksessa, jonka mä tarviin näiden kokonaisuuksien palastelemiseksi. Ilman mitään kisatavoitteita mun koirat saattaisi olla miten taitavia tahansa kaikennäköisissä pikkuruisissa yksityiskohdissa, mutta ne ei silti välttämättä osaisi yhtään kokonaista liikettä. Sama kuin itse ompelisin vaikka ompelukoneella erilaisilla pistonpituuksilla ja välillä saumurillakin kaikenlaisia saumoja ja napinläpiä ja vaikka mitä, mutta en ikinä kasaisi niitä kappaleita yhteen valmiiksi vaatteeksi. Huh. Mitä mä niillä erillisillä kangaskappaleilla ja ompeleilla tekisin, jos tarve olisi saada vaikka uudet housut.

Kätköreissulta löytyi sieniä! 

Kannatuksen vuoksi ostettiin lenkinoheisnameiksi Hämettä,
mut nappulakoko on kyllä meidän käyttöön aika valtava.
Hyvältä näytti maistuvan tosin. 

Nii ja tulihan sit se lumikin.
Lokakuun lopussa muutamaksi päiväksi sentään. 

Luumun ilmeestä näki, ettei oikein arvostanut.
Ennen muin pääsi pellolle juoksemaan siis. 

Onnelliset puistossa viimeisten keinuvauhtien päättymistä odottavat. 

Mutta marraskuusta huolimatta ollaan sisätiloissa löydetty todellista hyggeä.

Ja pakkasessa on jälleen tilaa, sillä Mooi on vetänyt sen peuran lähes kokonaan.
No okei, Luumu on silloin auttanut, kun sitä ei ole riistan haju ällöttänyt liikaa.
Usein se on kelpuuttanut Mooin jo mauttomaksi imeskellyt palaset.

Onni on sorvattu noutokapula

Mooi viettää ansaitsemaansa vapaapäivää tokosta. Ollaan nyt treenattu melkein joka päivä ainakin jotain pientä, ja huomaan kyllä että vapiksen jälkeen sitä jaksaa koira (ja ohjaajakin) ihan eri tavalla. Luumu on sillä tavalla erikoinen tapaus, että se tekisi joka päivä paljon ja aina ihan sata lasissa. Muinoin kun oli aikaa treenata tähän tahtiin, tapahtui se kehityskin hurjan nopeasti. Toisaalta jos ajatellaan kisavalmisteluja, Luumu on kohtalaisen haastava kumppani. Sitä pitää juoksuttaa pellot ja metsät ja pallon perässä koko koetta edeltävä viikko koeaamu mukaan lukien, jotta sillä pysyisi mopon molemmat pyörät suhtkoht maan kamaralla. Sen piti saada lämmittelyksi tehdä melkein kokonainen koesuoritus, jotta se vire pysyi mitenkuten hanskassa siinä ihan oikeassa kisarutistuksessa. Mooin kanssa taas vasta haetaan tietty niitä kisaamiseen liittyviä rutiineja. Se ei kuitenkaan selvästikään tarvitse fyysistä tai henkistä jumppaa ollenkaan samalla tavalla, vaan jopa päin vastoin. Vapaapäivän tai parinkin jälkeen neito on taas lauteilla entistä ehompana, energisempänä ja silti ihan valtavan täsmällisenä. Hirveen kiva ohjaajan kannalta, kun ei tarvi herätä viideltä sitä varten et kerkiää ennen koetta remuamaan kaikki lähistön rämeiköt joku kurainen tennispallo kourassa.

Ollaan nyt pari kertaa käyty hallilla oman porukan kesken. Mooi on sielläkin saanut tehdä paljon, koska olen halunnut ottaa ihanneolosuhteista kaiken irti. Niinpä tarpeen tulikin nyt viikonloppuna pitää ulkokenttätreeni lyhyenä ja motivoivana. Oman mielenrauhan vuoksi olen halunnut viimeistellä liikkeet kokonaisuudessaan kuntoon rauhassa, minkä takia kaikki muu on nyt vähän jäänyt. Näin tässä vaan aina tuppaa käymään. Mikään ei ole olevinaan tarpeeksi valmista tarpeeksi ajoissa. Siinä rinnakkaistodellisuudessani mä olisin opettanut tekniikan ja liikekokonaisuuden valmiiksi jo kuukausia ennen "kisakautta" (tätä meidän naurettavaa yhtä kisaa siis), ja sitten koetta edeltävinä viikkoina voisi vain keskittyä kuplaan ja suhteeseen - eli hauskanpitoon. Ihan näin se ei ole mennyt, mutta nyt rupee olemaan myöhäistä nielaista, kun joku muu on ne eväät jo kerinnyt pureskella. Heh. No mutta. Pitäisi vaan muistella Luumun kisauran korkkaamista silloin aika tarkkaan neljä vuotta sitten ja hymähdellä tyytyväisenä itsekseen. Olihan sillä ne liikkeet olleet valmiimpia jo pidemmän aikaa, mutta paljon muuta ei sit vielä ollutkaan. Mooilla on kuitenkin lähtökohtaisesti jo paremmat eväät vireenhallintaan, liikkeidenväleihin ja palkattomuuden sietoon, eli kaikkeen siihen mitä koesuoritus on niiden itse liikkeiden lisäksi.

Jos nyt kuitenkin vähän puhutaan itse liikkeistäkin, haluan nostaa esille Mooin noudon. Muistanette, että se on ollut meille haastavaa, ja myönnän auliisti, että nouto on mulle itselleni edelleen tokoliikkeistä kaikkein vaikein opettaa. Kesällä kun mentiin sinne Grännaan tekemään Ruotsin alokasluokkaa (muuten vähän samalla mentaliteetillä kuin nyt tuleviin kisoihin: se tulee valmiiksi mikä ehtii), mietin vielä ehkä koetta edeltäneellä viikolla, että jätetään varmaan koko noutoliike tekemättä. Niinpä vaan kuitenkin Mooi teki kokeessa siellä tasoonsa nähden hienon noudon ja yllätti ehkä eniten itse ohjaajan. 

Sittemmin Mooi on pureskellut kesäksi hankitut uudet ohjatun noudon kapulat. Olen harkinnut pärekorin tekemisen opettelemista, sillä ainakin materiaalia riittää. Pitoa piti treenata mut treenaapa siinä sitten, kun kapuloista ei ole muuta kuin tikkuja jäljellä. Mennessäni ostamaan Petolasta Rituliinalle jo kolmatta kapulasettiään, huokaisin syvään ja ajattelin lompakkoparkaani. Kolmen pehmoisen ja kevyen kapulan sijaan ostin yhden kovan ja painavan sorvatun. Sen lisäksi tietty että en halunnut mennä vararikkoon Mooin noutotreenien takia, ajattelin että eihän tämä nyt vaan voi mennä niin että tämä mörkö (= Mooi ei tykkää sorvatusta kapulasta) hallitsee meidän tokoelämää näin olennaisella tavalla.

Ohjatun noudon kapulalla oli hyvä aloittaa kapulaan tutustuminen silloin joskus viime vuonna. Tokihan Mooi on kokeillut Luumun sorvattuja, mutta ehkä ne on kuitenkin silloin alkuvaiheessa olleet pikkulikalle liian painavia tai jotain. Kuitenkin ihan oikeesti... kyllä nyt staffi jaksaa jotain puista kapulaa pitää suussaan viiden sekunnin verran oli se kuinka painava tahansa ja oli se staffi olevinaan kuinka pieni ja hentonen neitonen tahansa. Päädyin kuitenkin ostamaan Mooille oman kapulan, vähän Luumun kapuloita kevyemmän.

Me sisäänajettiin tämä uusi sorvattu kapula meidän keittiössä. Mulla oli pari viikkoa se siinä pöydällä koko ajan hollilla. Sit mä saatoin välillä tarjota sitä Mooille (ei ottanut), jolloin mä annoin sen Luumulle. Ja Luumu tietty otti sen, piti ja sai palkan. Ei tarvinnut kovin montaa kertaa tehdä, kun Mooikin jo kapulan halusi ottaa - mistä päästiin hyvin äkkiä siihen tilanteeseen, että ne oli kumpikin vähän väliä kytiksellä keittiössä että koskakohan täällä pääsee taas pitämään tota kapulaa.

Tässä vaiheessa meidän nouto oli, kun mentiin kysymään treenivinkkejä Riitalta Korrien tokopäivässä täällä Liedossa marraskuun alussa. Näytettiin Riitalle alokasluokan pito, eikä tässä ihme kyllä tosiaan ollut mitään ihmeellistä. M avasi suun mielellään, piti pureskelematta, avasi taas nätisti käskystä ja jäi vielä lopuksi paikalleen istumaankin. Tästä olisi tosin hyvä päästä palkkaamaan myös kesken pidon, eli että Mooi saisi pudottaa kapulan. Olen välttänyt tätä nimenomaan siksi ettei kapula vaan tipu varpaille. Ehkä toinen kummitus, joka pitäisi lopullisesti karkottaa mielestä. Vaikka Mooi on tämmöisissä asioissa vähän pehmeä, ei pelon takia jonkun asian välttely ole kuitenkaan kamalan järkevä lähtökohta treenin suunnitteluun.

Riitta ei muuttaisi pitoasiassa nyt mitään etenkään ennen lähestyvää koetta, koska kaikki toimii nyt niin hyvin. Katsottiin siis pidon jälkeen noutoa. Mooi ei ollut ikinä noutanut sorvattua kapulaa (koska oltiin keritty tekemään vain meillä kotona tätä pitotreeniä), joten sanoin että tässä voi käydä nyt mitä tahansa. Voi hyvin olla ettei se edes nosta sitä. Vielä mitä! Harmittaa ihan ettei tullut nauhalle. Niin odotti nätisti perusasennossa lähtölupaa, juoksi kovaa, nosti innoissaan ja juoksi vielä kovaa luokse. Vasta sivulletulossa tarvitsi apua, ja pa jäikin taakse. Ei tehty enempää. Riitta ei meinannut uskoa että ollaan tosiaan korjattu kaikki ongelmat vain vaihtamalla kapulaa järeämpään. Että tultiin nyt vaan näyttämään tämä meidän hieno nouto tänne koulutukseen, hih. Voi miten olinkin Mooista ylpeä! Minkälaisen matkan se on tehnyt koko noutoasian kanssa, ja miten vaan palaset loksahtelee paikalleen ihan itsekseenkin. Tuo taakse jäävä perusasento on aika universaali ongelma meillä nyt itse asiassa kaikissa luoksetulevissa liikkeissä. Siihen meille annettiin läksyksi kotona norsutemppua; kuulemma korjaa usein ongelman ilman sen itse luoksetulon/sivulletulon yhteydessä hinkkaamista. 

Jännä kyllä tämä nouto. Kun se oli kesällä vielä meidän kaikkein keskeneräisin liike, on se nyt lähes puoli vuotta myöhemmin yksi varmimmista liikkeistä. Toki Ruotsin palautusnouto on liikkeenä hyvin erilainen kuin Suomen alokasluokan staattinen pito, mut anyway. Nyt voin taas näiden noudon alkeiden kanssa itsekin relata. Ennen seuraavaa pentua siis, hah.

Syyskuun lopussa napattuja kuvia sänkipellolta Ritvasta, jolla on pari kesäkiloa :DD

Mitä jos kuitenkin vaan tekee mieli hannata?

(Koska kaikkia kuitenkin kiinnostaa) Näin viime yönä sellaista unta, että olin menossa Mooin kanssa kisaamaan. Oltiin siis jo lauteilla siinä lämppäilemässä kisapaikalla ja vuoroa odottamassa. Se oli joku maneesin ja koulun liikuntasalin mielenkiintoinen yhdistelmä se paikka. Ihan peruskoemeininkiä siis, hä. Yhtäkkiä kuitenkin joku ilmoitti, että täällä on Sulo-poika ilman ohjaajaa, että voisiko joku viedä sen. Rauhallisuudessaan hellyyttävä lapukka se oli, ja ajattelin että mikä jottei. Ja samalla ajattelin, että jos nyt menen Sulon kanssa kehään, mun ei tarvikaan mennä Mooin kanssa. Huh helpotusta. Siinä rupesin sitten arpomaan että mitähän käskyjä tämä Sulokoira osaa samalla kun yritin väistellä jostain ilmestyneitä kissoja (!). Kehään asti ei ikinä päästy tässä unessa, kun Luumu vaihtoi mun lakanoissa asentoa ja ravistutteli kroppaansa niin että sen korvien läpsyttelystä aiheutuva helvetillinen meteli havahdutti mut hereille.

Eihän tuossa nyt mitään järkeä ollut, eihän unissa ikinä ole. Vai onko? Jäin miettimään että miks mun oli helpompaa mennä kehään Sulon kanssa, jonka kanssa en edes tietäisi mitä käskyjä käyttää. Helpompaa kuin siis Mooin kanssa, jonka olen kuitenkin itse kouluttanut ja kisavalmiuteen koutsannut? No just siksi. Kun jos ja kun tämän kuvitteellisen Sulon kanssa asiat menisi pieleen, tilanne olisi jo alunperinkin niin haastava, että kaiken voi laittaa sen piikkiin. Tilanteen. Oman koiran kanssa kehään seuraavat kaikki ne odotukset ja oletukset siitä mitä se osaa (ainakin kotona). Käytännössä siis menen esittämään koko maailmalle kuinka hyvin olen koirani kouluttanut. Kamala paine onnistua, ko? (Ja hei, ketä oikeesti kiinnostaa? Niin just, ei yhtään ketään.)

Reilu kuukausi sitten huomasin että täällä Liedossa järjestetään Tsaun hallilla tokokoe joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna. Siihen oli tällöin noin kaksi kuukautta aikaa treenata. Kokemuksen värisevällä kurkkuäänellä mä tarviin sen tulen sinne perseen alle, jotta tulee puristettua mitään valmiiksi asti. Voitaisiin siis hyvin tähdätä Mooin kanssa sinne, vaikkeivät kaikki liikkeet olekaan valmiita eikä paikkista vieläkään ollut treenattu vieraammissa ryhmissä. Kyllä se siitä.

Ja me saatiinkin tästä koepäähänpistosta hurjasti motivaatiota treenata. Tai mä sain, Mooilta sitä nyt ei ole muutenkaan uupunut. Ollaan varastettu minuutteja täällä sisällä, vartteja olkkarissa ennen nukkumaanmenoa ja kunnon vanhanajan treenejä lähes viikkotasolla sentäs. Paikkiksiakin ollaan tehty yksin ja Luumun kanssa lenkin ohessakin, yritetty yleistää ja vahvistaa. Kyllä se siitä.

Uusia sohvatyynyjä kuvailin...

Sittemmin meillä on ollut vähän hihnalenkkeilyyn liittyviä mielentilahaasteita ja siihen päälle pari vähän kehnompaa treeniä. Astuin muun muassa kerran ennen kapulan pitoa vähän Mooin varpaille, minkä tämä TIETTY muisti seuraavat pari treeniä ainakin - kaikissa perusasennoissa. Ja heti mä ajattelen: tästä ny tietenkään mitään tuu. 

Back and forth pallotellen ajatusta kisoihin ilmoittautumisesta ja aivot on lopulta niin jumissa etten näe enää värejäkään kunnolla. Miksi puristaa jotain nyt näin yhtäkkiä kasaan, kun kyllä niitä tilaisuuksia on elämä pullollaan myöhemminkin. Toisaalta jos mä en nyt tällä treenimäärällä saa pakettia kasaan, ni mitkä edellytykset mulla on jatkossa treenata vielä useammin? Ei juuri mitkään. Ja mitä sitten jos sitä, tätä ja tota on vähän kesken, kunhan me kummatkin tiedetään mihin me ollaan osallistumassa. Eihän mulla ollut herranen aika Luumun kanssa kisauraa aloitellessa minkäänlaista käsitystä siitä mitä kaikkea ihan aito kisavalmius pitää sisällään. Ja hengissä selvittiin, vaikka saihan tuo sydän rukkani ylimääräistä jumppaa välillä. Ja sain myös Instagramissa yhdeltä meidän rakkaalta seuraajalta ohjenuoraksi tai tsempiksi sellaisen ajatuksenpätkän, että sinne vaan - näin opetat myös lapsellesi että aina kannattaa panna itsensä likoon, vaikka välillä pelottaakin. No, Kirppumies nyt ei vielä ymmärrä kilpailemisesta tai jännäpissasta yhtään mitään, mutta voin vaikka ajatella, että siinä kohtaa kun hänkin alkaa itsensä haastamisen päälle hoksata, meikäläinen onkin asiassa jo ihan ammattilainen (tai ainakin ihan hyvä).

Ollaan niiiin paljon päästy olemaan pellolla ja metsäänkin uskallettu. 

Nää kaks on aina niin synkassa.

Miksi tää asia on etenkin tällä hetkellä mun mieleni päällä, johtuu siitä että maanantaina alkaa ilmo sinne kokeeseen. Pakko se on varmaan uskaltaa, vaikka kuinka tutisee maa jalkojen alla. Hermostuttaa, pissattaa ja hyvä ettei kuola valu halvaannuttavasta pelosta. On tää rentoa ja mukavaa tää harrastaminen, kokeile vaikka. Ei vaan ihan totta mä teen nyt kaikkeni taas kerran. Otan tämän vaikka sellaisena treeninä, että sinne mennään vaikka ne liikkeet ei tulisikaan ihan täydellisiksi (eihän ne koskaan tule). Sinne mennään nyt harjoittelemaan sitä, että kisoissa on kivaa (koska siellä ihan oikeesti on ihan huippua, ei me muuten tätä tehtäis). Sinne mennään testaamaan yhteistyötä ja antamaan kaikkemme (toisillemme). Koska mitä hittoa siis jos sitä ei uskalla kisaamaan edes yhtä kertaa, vaikka on sitä varten treenattu Mooin kanssa kohta kaksi vuotta. Get over it.

Hip hurraa! 

Tää taisi muuten olla se aamupäivä ennen kuin alkoi illemmalla sataa lunta ihan älyttömästi.
Lokakuun lopusta. 

Kisan ajatteleminen on tuonut lisää motivaatiota ja lisää motia tuli hurjasti myös Korrien tokopäivästä, jossa me oltiin Mooin kanssa viime viikonloppuna koirapaikalla. Kirjoitan siitä vielä. Intouduttiin tosiaan niin paljon, että ajattelin ainakin satunnaisesti muutaman kerran kuussa alkaa vuokrata meille lämmintä treenitilaa tästä ihan läheltä. Käytiin jo kerran Turun Murrella tällä viikolla juhlimassakin. Koirat juhli, mä yritin pitää kaksin käsin treenisuunnitelmasta kiinni. Mooi teki alon kisamaisen kokonaan ilman palkkaa ja oli kyllä sen verran hyvä, että kyllä sen kanssa kehtaa mennä. Kaikki muu on omasta päästä kiinni. Siitä kun ei valitettavasti pääse eroonkaan. 

Tsaulla Korrien koulutuksen jälkeen 

Tsaulla

Paikkishommia Kirpun vedellessä sikeitä. Tästä meni muuten sopivasti yks eläkeläispariskunta ohi (meidän välistä siis),
olin aika ylpee näistä. Luulisin, että kun Luumulle on tää tehtävä niin vahva ja pyhä, sen asenne ehkä auttaa Mooia tässä vähän sietämään häiriöitä. Tai ymmärtämään, että ne voi olla osa tehtävää. 

Meidän kurssille menossa Imppariin.
Koirat jäi kytikselle, kun Jukuparkin pihalla meni radio-ohjattava auto!
(tai mikskä niitä nykyään sanotaankaan...) 

Luumukin on saanut tehdä treeneissä vaikka ja mitä.
On ollut aika polleena hommissa kyllä. 

Tällä viikolla Turun Murrella. 

Kuvasta näkee, ettei varmasti ollut tylsää. 

Treenien jälkeen otettiin muutama pakollinen kuva. 

Se on kun yksin treenaa, niin ei oo kameran takana ketään :o 

Rakkaat vatipäät, niin onnellisina siellä <3