Kiimaperjantai

Joissakin toisissa huusholleissa saatettiin viettää pizzaperjantaita, mutta ei meillä! Voi, meillä oli ikimuistoinen kiimaperjantai, ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen) laatuaan. Takuuvarman äksönin ja katastrofin ainekset ovat niinkin yksinkertaiset kuin: 1 kpl nuori uros (ihan sama mitä laatua, kaikki käyvät) ja 1 kpl juoksuinen narttu (sama juttu, kaikki laadut käyvät - mitä haisevampi, sen parempi). 

Mimmin piti tulla meille siis perjantaina viideksi päiväksi hoitoon, kun isäntäväki lähti britteilemään Lontooseen. Neitokaista täällä odoteltiinkin kovasti, ja tiistaiksi oli sovittu jo sukkakerhotkin sen mukaan, että Mimmikin pääsee mukaan (Ritun luokse Luumulla ja muillakin satunnaisilla koiravierailla on aina kutsu voimassa). Mimmi tuli perjantaina puolenpäivän jälkeen, ja jo parin tunnin jälkeen näiden hönöjen kanssa kolmestaan oleminen alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä. Luumu oli tavanomaisen kiinnostunut Mimmistä, mutta ennen tämä innokkuus on kuitenkin jossain vaiheessa mennyt ohi. No nytpä ei mennyt. Luumu mussutteli suu vaahdossa kaikkialla missä Mimmi oli kulkenut. Se merkkaili olohuoneessa omaa petiään, jolloin otin tietty koiraa raiveleista kiinni ja karjuin perään. Toinen silmät suurina ja hämillään, että mitä pahaa nyt tuli tehtyä muka. Mimmi väänsi sopivasti sattuen tortut makuuhuoneen lattialla olevan päiväpeiton päälle, ja Luumu kävi tietysti merkkaamassa paskakasankin varmuuden vuoksi useaan otteeseen. 

Heitin Luumun pedin kusisine sisälmyksineen ulos tuulettumaan (onkohan menetetty tapaus - voikohan sen heittää pesukoneeseen..?), ja päiväpeiton paiskasin pesuun. Tarkistin missä muualla Luumu on käynyt merkkailemassa... huomaamattomat miehuuden osoitukset kun johtavat hirmu äkkiä laminaattien tärveltymiseen. Kaiken tämän pissasirkuksen lomassa sain sähköpostiin mainostoimistoltani ensimmäiset luonnokset Vau Mumun uudesta logosta. Voi riemu ja repeämä! Kun mä lähetän sinne nauravan staffin, mä saan sieltä jonkun mulkosilmän, joka sopisi pikemminkin jonkun hampurilaisketjun uudeksi maskotiksi kuin romanttisuudella ja herkkyydellä pelaavan vaatemerkin kasvokuvaksi... ja toinen vaihtoehto oli bulldoggi. Siis bulldoggi. Kiitti sanonko kuinka paljon. 

Lähdin lenkille kahden kusi- ja paskamaakarin kanssa. Ihan normisettiä. Pystyttiin kulkemaan omia reittejä toisesta niin välittämättä. Kunnes Mimmi kävi nurmikolla pissalla. Luumu mussutti. Sitten se mussutti ja merkkasi päälle samaan aikaan. Sitten se mussutti, merkkasi jälleen ja käveli päältä samaan aikaan. Tätä tapahtui neljä kertaa. Kotiin päästyäni mun oli nartuista mitään tietämättä mutta uroksestani jotakin aavistellen kokeilla olisiko käynyt nyt niin huono tuuri, että Mimmi on kehittänyt ensimmäiset juoksunsa juuri tähän hätään. No talouspaperi todisti että kyllä. Voi räkä.

Harmitti soittaa matkastressistä muutenkin kärsivälle kotiväelle, mutta onneksi sijaishoitopaikka järjestyi yhdellä puhelinsoitolla. Piti kuitenkin odotella iltamyöhäiseen asti, ennen kuin pystyin luovuttamaan Mimmin eteenpäin. Linda tuli meille viiden maissa, ja iltayhteentoista asti ommeltiin hänelle hääpukua. Oli kyllä mielenkiintoista. Hääpuvun toteutuksesta muutenkin lievää stressiä kantaneena saatiin siinä sitten paimentaa kahta kiimaista koiraa. Jos meno oli päivällä ollut lievästi sanottuna rauhatonta, iltaan mennessä se oli ihan maanista. Luumu piti laittaa Teemun kanssa olohuoneeseen, jossa se oli kuulemma koko illan tuijottanut Teemua silmästä silmään ja vinkunut. Mimmi oli meidän kanssa ompelupuuhissa ihan oma itsensä.

Sä kasvoit neito kaunoinen
(C) Linda Saari

Tulen kyllä ikuisesti muistamaan hetken, jolloin kädet hikisenä vääntelen sadan euron silkkiä ompelukoneeseen ja tuhtaan yhtä ja samaa saumaa kolmatta kertaa, Luumu vinkuu, Mimmi vinkuu, ja Teemu huutaa alakerrasta että tule nyt tekemään näille koirille jotain. Stana. Pohdittiin siinä ihan tosissamme Lindan kanssa, että olisiko pitänyt turvautua minttukaakaon turruttavaan apuun. Hääpuvun (ja Lindan lauantain aamuseiskan työvuoron) takia emme kuitenkaan tehneet sitä.

Päivän maanisuuden takia olin yllättynyt, ettei Luumu käynyt Mimmin lähdettyä enää ollenkaan kierroksilla. Vaikka Mimmin hajut taatusti leijailivat kämpässä suloisina ja viekottelevina. Ainoastaan pihalla Luumu vielä tähän päivään astikin on käynyt antaumuksella nuolemassa nurmikkoa, johon Mimmi on sulotuoksunsa jättänyt. Niin ja eilen piti merkata vielä työhuoneen roskis. Muuten päästiin aika vähällä.

Tätäkin kokemusta rikkaampana tulikin mieleeni... että mitä merkkiä meidän seuraava koira mahtaakaan olla. Seuraavasta nyt ei realistisesti ajatellen ole vielä puhettakaan, mutta narttu se ei ainakaan ole. Tai jos on, Luumulta viedään miehuus jo paljon ennen nartukaisen kotiutumista. Jepjep. Vähän on kaikesta huolimatta taas pentukuumetta. Etenkin kun jäin tänään selaamaan YouTubesta vanhoja videoita, ja törmäsin tähän. 

Rennosti lekotellen.

Tässä muuten vielä Luumun patista kuva pienempänä
viikon takaa.

Meillä meni koko loppuviikko

Luovutin Mimmin tänään eteenpäin seuraavaan hoitopaikkaansa, jossa pikkulikka pääsee leikkimään toisenkin chihulaisen kanssa. Meillä oli mukava viikko, mutta oli kyllä myös mukavaa luovuttaa pikkurotta poiskin. Kyllä ne pennut vaan on välillä niin ärsyttäviä, kun ne hepuloi eikä niillä ole välillä ollenkaan aivoja tai korvia päässä. Miten sitä olikaan päässyt unohtumaan kuinka raskasta tuo pentuaika todellisuudessa onkaan... Ehkä tämä Mimmin  vierailu tuli meidän huusholliin ihan oikeaan saumaan. "Hoitoajan" alkupuolella tuntui, ettei aika kulu millään. Yhtäkkiä se kuluikin niin että humpsis vaan, ja huomenna tulee viikko Teemun Turkkiin lähdöstä. Ehdittiin puuhata koiruleiden kanssa vaikka ja mitä, ja Mimmi kulki hyvin (lähes) kaikessa mukana. 

Mimmi on päässyt hoitoaikanaan tutustumaan erilaisiin koiriin, ja kuri on meillä räksytyksen suhteen ollut todella tiukka. Ehkä se on helpompaa tällaisen "lapsentappaja-koiran" kasvattaneena (muistan jonkun joskus tituleeranneen staffia tällä nimikkeellä...) pitää kiinni niistä kultaisista käytössäännöistä myös miniatyyrikoiran kanssa. Koira kuin koira, samat säännöt koskevat kaikkia. Kerroin edellisessä postauksessa, että ollaan keskusteltu Mimmin kanssa muutamista asioista. No vieraskoreuden väistyttyä ollaan syvennetty näitä keskusteluja täysin uusiin svääreihin. Keskustelujen aiheina on ollut muun muassa varpaiden pureminen, sormien pureminen, sukkien kuljettelu, ulkoa sisälle tuleminen käskystä, Luumun komentaminen ja minun omiminen noin muutamia mainitakseni. Yöt meillä ovat menneet rauhallisesti, milloin Luumu on nukkunut meidän kanssa samassa sängyssä, milloin mennyt alakertaan yksikseen. Mimmi on nukkunut lähinnä samalla tyynyllä kanssani. Pieni tuhisija. 

Lähdettiin tiistaina Piikkiöön, ja visiitti pitenikin kahden yön kyläilyksi! Mimmi tutustui Nalleen, ja loppuvaiheessa Nalle voi jo nousta makuulta seisomaan ilman että tällä asialle piti erikseen haukkua. Edistystä siis. Takapihalla Luumu ja Mimmi saivat rauhassa tuhtailla pallopelejään. Lähinnä se taisi mennä kuitenkin niin, että Luumu hallitsi palloa ja Mimmi kävi välillä spurttaamassa siinä vieressä. Mahduttiin ihan hyvin nukkumaan kaikki kolme sohvallakin. Ei tehnyt edes tiukkaa ;) 

Piikkiössä on siinä ihan huudeilla mahtava pikkumetsä, jossa koirut saavat juoksennella aina irti. Käytiin tässä metsässä pariin otteeseen myös Mimmin kanssa, ja kamera oli tietysti mukana. Ensimmäisellä kerralla Mimmi keskittyi lähinnä polulla pysymiseen, mutta toisella kerralla uskalsi jo haistella vähän ympäriinsä. Nähtiin myös yllättävä marjastaja, jota Luumu haukkui. Mimmi taisi välikohtauksesta hiukan säikähtää, koska lähti taas painelemaan samaa reittiä takaisin. Tällä kertaa minun kutsuhuutoni oli kuitenkin voimakkaampi kuin halu kotiinpaluulle. Edistystä siinäkin siis!

Normisettiä taas 

Hepuli! 

Tyyppi kokee itsensä tärkeäksi ja vahtii 

Kaks mummoo meni... eiku!

Torstaina osallistuttiin Mumeloisen kanssa Kupittaalla järjestettyyn mätsäriin (josta lisää myöhemmin). Turisteina meillä oli mukana Mimmi ja Nalle - matkassa siis koko eläintarha rottineen, possuineen ja karhuineen. Vähän Mimmiä jännitti, kun paikalla oli niin paljon hälinää ja vieraita koiria, mutta ei aukonut päätään kenellekään. Doralle vähän napsahti kyllä, Mimmi taitaa tiedostaa oman tilansa melko hyvin. 

Kupittaalla

Luumu on koko ajan leikkinyt Mimmin kanssa mielettömän hyvin. Lähinnä se on sitä, että se makaa maassa, aukoilee suutaan hitaassa tahdissa ja päästelee merkillistä mankuvaa ääntä. Mimmi kiipeilee ja hyökkäilee päin näköä ja pitää myös merkillistä mankuvaa ääntä. Hauskaa tuntui kummallakin olevan. Luumukin alkoi kuitenkin nyt loppuviikolla väsyä Mimmin ainaiseen "riehutaan nyt ja heti ja paljon ja koko ajan" -mielentilaan, ja huokaili välillä oikein kuuluvasti. Koska tuo lähtee, mami? Napsu taas muuttui loppua kohden entistä välinpitämättömämmäksi Mimmiä kohtaan, tajusi varmaan että on sitä nelisen kertaa suurempi, eikä vaaraa todellakaan ole. 

Muumuu sai Hamti-tädiltä näin hienoja Lontoon tuliaisia.

Skitsofreenikko vauhdissa...

... eli paska treeni, mut tulipa tehtyä. Välähteli tänään tämän toko-ohjaajan lukuisat persoonat useaan otteeseen ja ihan sekunnin murto-osan vaihtoajalla. Kun se tekee > Vou! Jeij! Vau! Mikä koira, taitava! Kun se ei tee > jotain ihan muuta... En tietenkään toru Luumua sanallisesti saati fyysisesti, mutta elekieltäni en pysty peittelemään. Kun **tuttaa, niin silloin **tuttaa...

Mun lelu, sun lelu..?

Tultiin juuri TSAU:n ulkotreeneistä, ja en ainakaan myönnä aiheuttaneeni Luumulle paineita onnistumisesta. Tällä kertaa meidän vireen, tai ihan sormella osoittaen Luumun vireen painoi maahan juoksuinen narttu - juoksut kuulemma juuri loppuneet, ja Luumulla ei ollut korvista tietoakaan. Ja voin kertoa että ei ollut tietoakaan kyllä meikäläisen tyytyväisyydestäkään. Huomasin jo heti alussa, että nenä vei poikaa pahemman kerran, ja jossain vaiheessa kuulin tästä juoksutapauksesta. Täytyyhän koiran oppia toimimaan myös sulotuoksuista huolimatta, mutta koska meillä on harjoitusta tästä niin vähän - ja huomioon ottaen Luumun verrattain nuoren iän - suuri osa tämän päivän treenistä meni päänsisäiseen sadatteluuni. Kämmenet ovat vieläkin hiukan hellinä, kun hihnasta sai pidellä kiinni ihan huolella. Ihana nainen. Sinne on päästävä heti ja vaikka väkisin. 

Tehtiinkin lähinnä kontaktitreeniä ja saatiin me kauempana muutama hyvä seuruupätkäkin purkitettua. Käännökset sujuvat kerta kerralta paremmin. Tuija neuvoi meitä viime torstaina aloittamaan vasemmalle kääntymisen satunnaisesti heti seuruupätkän alussa tai sitten ihan parin suoran askeleen jälkeen. Olen kääntynyt nyt yhdellä kokonaisella askeleella, hiukan pyrkinyt hidastamaan vauhtia ennen käännöstä. Tänään saimme vinkiksi harjoitella käännöksiä töpöaskelilla (sama vinkki on muuten muistaakseni Salme Mujusen kirjassa), enkä oikein osaa nyt sanoa mikä tyyli meille sopii parhaiten. Kokeilemalla se selviää. 

On se pinna vaan niin lyhyt, kun Luumulla on korvat tiessään. En enää sorru eikä tee edes mieli sortua sirkustemppuiluun, vaan nytkin laitoin Luumun pariin otteeseen autoon jäähtymään. Samalla puhaltelin vähän itsekin. Tehtiin kaiken sählingin lisäksi kuitenkin uskomattoman hyvä ryhmäpaikallamakuu (oltiin reunassa), jossa Luumu makasi nätisti ja herpaantumatta 2 minuuttia siten, että poistuin aina askeleen lisää joka kerralla > askel, välipalkka > 2 askelta, välipalkka > 3 askelta, välipalkka jne. Taidettiin päästä yhteentoista askeleeseen.

Tämänpäiväisistä treeneistä ei ole tosiaan mitään muuta kerrottavaa. Meillä oli nyt ensimmäistä kertaa vähän "treenimäisemmät" treenit tuolla TSAU:lla, kun kesällä ollaan treenattu vähän omatoimisemmin. Kummatkin ALO/AVO-ryhmän kouluttajat vaikuttavat oikein mukavilta ja neuvokkailta, joten odotan syksyä innolla. Mahtavaa, jos ja KUN Luumukin jossain vaiheessa pääsee tässäkin hallissa tavanomaiseen hyvään vireeseensä. Siis sellaiseen, että sitä voi huoletta pitää koko ajan irti ilman pelkoa siitä, että sillä kävisi edes mielessä käydä haistelemassa muita koiria. Huoooh. Ehkä sekin päivä tulee joskus.

Palataan kuitenkin treeneissä vähän ajassa taaksepäin. Sain viime viikon tiistain omatoimitreeneistämme kivasti muutaman videopätkänkin. Ryhmäpaikallamakuussa Luumu nousi ja käpytti perääni kerran, ja nousi toisenkin kerran. Sain kuitenkin korjattua tämän vielä, mutta jäi vähän huono fiilis. Impparissa oli tällä kerralla kuitenkin niin paljon häiriötä, jalkapallopelejä, tennistä, pyöräileviä ihmisiä, lenkillä olevia koiria jne., että minulle sanottiinkin, että ihme se olisi ollutkin, jos olisi pysynyt. Mutta mutta... ehkä olisi vaan pitänyt silti paremmin itse ennakoida, ja jättää paikallamakuu vaikka siltä kerralta välistä. Nyt kun oikein aloin pohtia asiaa tarkemmin, juuri tällä kentällä ne paikallamakuun ongelmat ovat syntyneet ja tällä kentällä ne näköjään edelleen ovat olemassa. 

Tehtiin silloin myös Tuijan meille tehtäväksi antamaa lautatreeniä, ja hienosti Luumu alkaa tajuta käännökset mitä enemmän vaan jaksaa treenata. Itsellekin on jo paljon helpompaa hahmottaa missä kohtaa se jalka lähtee kääntymään ja milloin annetaan palkka. Tuo palkkaaminen on tässä videossa vielä melko hakusessa, mutta petrataan toki koko ajan. Tehtiin tuolloin myös hyppyä nimenomaan käskysanaa vahvistaen, ja ihme juttu - tässä ei tuntunut olevan tällä kertaa minkäänlaista ongelmaa...

Viime torstaina oltiin toisella ja tältä erää viimeisellä Tuijan irtsaritunnillamme. Mikä mahtava treeni! Oltiin tällä kertaa Vätin kaupunginosassa Tammispaltan kentällä, jossa Luumu oli treenannut kerran aiemmin. Pieni tokokoirani olikin ihan liekeissä heti alkuun, ja käytettiin hyödyksemme koko tunti! Teemu oli meillä mukana kameramiehenä, ja muutama loistopätkä saatiinkin. Tässä harjoitellaan seuraamisen käännöksiä, ja tässä on liikkeestä maahanmeno sekä liikkeestä seisominen. Tuijan prime timellamme näytin hänelle missä kunnossa meillä nuo alokasluokan jäävät sekä luoksetulo ovat. Maahanmenossa Luumu teki pienen hypähdyksen, jonka takia maahanmeno ei ollut myöskään ihan niin äkkinäinen kuin se olisi voinut olla. Seisomaan jäämisessä oli oikein terävä seisominen, mutta ennakoi lopussa perusasennon. Lisäksi kummassakin jäävässä Luumu keuli seuruussa enemmän kuin tavallisesti seuratessa, ja tähän on nyt ehdottomasti puututtava juuri noilla ennakoimattomilla käännösharjoituksilla.

Luoksetulo oli hyvännäköinen. Vauhtia oli todella paljon, mutta onneksi Luumu ei hypännyt minua vasten tai jäänyt kovin vinoon. Koska se odottaa palkkaa niin innokkaasti, se hiukan nojaa minusta poispäin nähdäkseen paremmin. Tämän voi kuitenkin korjata antamalla namin siihen kohtaan, jossa koiran pään kuuluisi olla. Lisäksi tähän vauhtiasiaan - etenkin jos koira alkaa todella hyppiä innoissaan vasten, Tuija ehdotti, että kannattaa muuttaa kaavaa siten, ettei koira voi ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu. Siis käytännössä kesken luoksejuoksun vaikka kääntyä itse oikealle ja pyytääkin koira yhtäkkiä seuraamaan. Ei kokeiltu tätä vielä, jännä nähdä mitä Luumu meinaa :D

Loppuun tehtiin paikallamakuu (lyhyt ja onnistunut) ja luoksepäästävyys. Mahtava treeni kaikin puolin - kunpa ne aina olisivat tällaisia. Täällä kotona ollaan tehty tänään vähän pihatöitä. Korjasin talteen pinaatit ja kesäkurpitsat. Melkoinen sato tulikin! Koirat alkoivat innoissaan silputa pinaattia keittiön lattialle. No sehän on terveellistä, joten mikä ettei. 

Pinaattia natustelen tässä.

Melkoinen sato ensikertalaiseksi.
Tätä laitetaan ensi vuonnakin! 

Kuka nyt suoria kesäkurpitsoja haluaisi kasvattaa,
kun nämä vänkyrät ovat paljon hauskempia?

Siili ja kiroileva Luumu

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Olimme juuri katsoneet ainakin kolme jaksoa American Horror Storya boksilta. Oli Luumun viimeisen iltapissan aika ennen nukkumaanmenoa. Hytisin portailla yöpaidassa ja syystakissa. Tee nyt jo se pissa, tee nyt se. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta Luumu pöhähtää jollekin pimeydessä. Jokin pimeydessä ei vastaa. Luumu pöhähtää toisen kerran. Ei edelleenkään vastausta. Rationalisti minussa miettii, ettei siellä mitään ole. Hölmö koira taas kuvittelee jonkun tuulenvireen liikuttaman oksan olevan jotain äärimmäisen uhkaavaa. Luumu alkaa haukkua kaikki koivet ojennettuina, häntä ja niskakarvat pystyssä pelokasta hälytyshaukkuaan, ja rationalisti minussa siirtyy taka-alalle. Mikä siellä on? En näe mitään! En kuule mitään! Hosutan Luumun äkkiä sisälle ja haen taskulampun. Palaan takaisin rikospaikalle, ja näen nurmikolla pyöreän kiven. Miten se kivi noin on talon reunalta lähtenyt yksikseen kierimään. Menen lähemmäs. Sohottelen pienessä jännityksessä taskulampulla kohti kiveä. Siilihän se on! Raukka siristelee silmiään taskulampun valokeilassa ja lähestyessäni köyristelee piikikästä panssariaan. Pieni taisi saada paskahalvauksen Mumelon oivasta mutta kovin turhasta vahtikoiratoiminnasta. Suloinen se oli kuin mikä. Pieni siili.

En muista nähneeni siiliä moneen vuoteen. Vuosia sitten olin Turun keskustassa iltapäiväkerhossa töissä, ja puistosta lapset löysivät kuolleen siilin. Elävän näkemisestä onkin varmaan vierähtänyt vuosikymmen. Jännästi Luumu reagoi tuohon siiliin. Onneksi ei napannut sitä suuhunsa! Se ei kyllä koskaan ota suuhunsa pihalta mitään, mitään kovin ällöttävää siis ainakaan - onneksi. Napsu saa rauhassa tuoda kallisarvoisia rottiaan, peltohiiriään ja päästäisiään, eikä Luumu onneksi käy niitä kuin nuuhkaisemassa. Ei olisi kovin mieltäylentävää kiskoa puolikasta jyrsijää tai sammakkoa tuon loputtoman suuresta kidasta. 

Siilin lisäksi meillä on tällä viikolla käynyt muitakin pienenpieniä vieraita. Mimmi tuli meille perjantaina kotiväkensä kanssa yöksi, ja lauantaina kotiväen lähtiessä Turkkiin, Mimmi jäi. Mimmi pitää meille seuraa viikon verran, jolloin hoitopaikka vaihtuu. Tässä se nytkin makoilla pötköttelee jalkojeni juuressa villamaton lämmössä. Pieni otus. 

Luumun kanssa pahimmat riehumiset tuli onneksi hoidettua alta pois perjantaina Millan ja Kimmon ollessa vielä maisemissa. Eilen lauantaina kävin kummankin koirun kanssa samaan aikaan lenkillä, ja Mimmi ilmoitti hyvin selkein elein, ettei tykkää kävellä vesisateessa. No, asiahan on niin, että meillä kävellään sateesta huolimattakin. Keskusteluja ollaan käyty myös siitä, saako kissalle haukkua, saako kissan ruokaa syödä ja saako Luumun ruokaa syödä. Hämmentävää, ettei Luumu puolusta ruokaansa ollenkaan. Kun Mimmi on syönyt rotanjätöksen kokoisen annoksensa, se menee muina naisina Luumun kipolle ja alkaa pistellä poskeensa mitä siellä ikinä onkin. Luumu väistyy ja katsoo vaan ihan iisisti, kun oma ruoka menee parempiin suihin. No, ihan siksi, ettei Mimmi olisi paisunut kaksinkertaiseksi porukoiden palatessa jälleen lomalta, ja siksikin, ettei Luumulle kuitenkaan jäisi ruokailuista paha mieli (!?), olen kieltänyt kuppien välillä hyppelyn. 

Mimmi syö näin vähän päivässä (toki kaksi kertaa tämän, mutta silti)!

Opin myös eilen kävelyllä, ettei ikinä kannata olettaa mitään. Oltiin läheisessä puistossa, ja laskin Mimmin hihnan maahan korjatakseni Luumun kakan pussiin. Siinä samassa pikkuneito viiletti jo hihnoineen kaikkineen kaukana. Ei auttanut huutelu, rapistelu eikä mikään muukaan sirkustemppu, enkä olisi juoksemalla saanut pikkutirriäistä enää kiinni. Ei auttanut muu kuin lähettää Luumu Mimmin perään. Huusihan se kuin syötävä (sillä on tapana kyllä huudella ihan varmuuden vuoksikin... kuulostaa tarina varmaan pahemmalta kuin onkaan!), mutta pysähtyi. Loppumatka käveltiinkin jälleen nätisti hihnassa, Mimmi enemmän minun kuin Luumun perässä. 

Olin itse eilen illalla vihoviimeisillä sitseillä, ja olin poissa nelisen tuntia. Alun perin tarkoitus oli jättää Mimmi yksin ollessaan olohuoneeseen ja Luumu muuhun kämppään, mutta koska Mimmi ihan selvästi hakee Luumusta turvaa tai jotain, päätin jättää ne keskenään yksin. Pois lähtiessäni kumpikaan ei vaivautunut edes eteiseen heippaa sanomaan, vaan nätisti jäivät sohvalle köllöttelemään. Luumu isolle sohvalle, Mimmi pienemmälle.

Takaisin tullessani minua oli vastassa staffi ja chihu. Ei staffi, jonka suupielistä roikkuu chihun häntä, kuten sitseillä joku vitsikkäästi ennusti. Tyypit olivat levittäneet keittiön lattialle Mimmin hoitokassin sisällön ja pistäneet palasiksi siellä olleen namipussin. Muuta tuhoa en löytänyt, ja kaksikko tuntui hioutuneen jopa entistä tiiviimmin yhteen. Ihan sydäntäsärkevän suloista, miten Mimmi kulkee täällä Luumun perässä, matkii sen tekemiä juttuja, ja on aina kiinnostunut samoista leluista. Luumun hermo kestää uskomattoman hyvin, se tuntuu hyväksyneen isoveljen roolin jopa eräänlaisella ylpeydellä. Ilta menikin syödessä tikkareita ja katsellessa Tappajahaita. Oli niin kotoisaa makoilla sohvalla koira kummassakin kainalossa, että tallensin tulevalle viikolle kymmenittäin elokuvia iltojemme iloksi. Teemu lähti siis myös Turkkiin, ja pidetään Luumun kanssa täällä taloa pystyssä kahdestaan kahden viikon ajan! Meinasin kirjoittaa, että se on Girls' Night kertaa 14, mutta muistin, etteihän tuo toinen osapuoli tyttö olekaan. Oho.

It wasn't me, it was the other guy.

Leffaseura. 

Muumu nukahti, mutta Mimmi seuraa vielä kiinnostuneena jännäriä. 

Mietityttää vaan yksi asia. Kun Luumu on alusta asti tullut Mimmin kanssa ihan mielettömän hyvin toimeen, vaikka Mimmi onkin sellainen tänttähäärä. Aluksi kuvittelin Mimmin komentamisen olevan pelkästään arkuudesta johtuvaa, mutta arkuuden väistyttyä löytyyhän pikkutytystä temperamenttiakin! Ja vaikka kuinka! Nähtiin kuluneella viikolla erästä 9-viikkoista terrierivauvaa, ja Luumu ärisi sille pariin kertaan. Sillä oli karvat niskasta pystyssä pariin otteeseen, välillä haisteli ihan nätisti, ja sitten ärähti. Mistä se mahtaa johtua, että jotkut pennut se ottaa heti omakseen ja joitakin komentaa. 16-viikkoista akita-narttua piti myös komentaa, mutta borderterrierinarttupentu oli maailman ihanin asia. Hmmm. Kun luulee taas päässeen tuon pään sisälle, se näyttää taas, että pois sieltä. Järkyttää vaan itseä niin paljon, kun se reagoi tuolla tavalla. Pitäiskö olla näkemättä uusia pentuja ollenkaan? Ennen kuin se on kaksivuotias - senkin jälkeen? 

Ollaan päästy oikeastaan koko Luumun eliniän hirmu helpolla kaikessa. Ei ole tarvinnut käydä mitään taistoja oikeastaan muusta kuin hihnakäyttäytymisestä. Olinkin jo hiukan ehtinyt huokaista helpotuksesta, että helppo koira nyt ja aina. Luumusta on kuitenkin nyt ihan lähiviikkoina ja hiljaa hiipien tullut todellinen röyhkimys. Se olettaa asioita, joita olen antanut sille periksi. Se pitää itsestäänselvyyksinä sellaisia oikeuksia, jotka sen on tarvinnut ennen ansaita. Esimerkiksi se saattaa mennä namipussille omin luvin (ai ai!) tai kun olen syönyt jogurttipurkin tyhjäksi, se tulee melkein ottamaan sen kädestäni - sillä onhan se ennenkin saanut sen nuolla. Pikkujuttuja, mutta kaikista niistä yhteensä kasvaa suurensuuri möykky, jota Luumu varmaan hyödyntää nyt miettiessään minun asemaani sen laumajärjestyksessä. Laumanjohtajan ja herra Kuninkaan palvelijan roolien välinen raja näin ihmis- (tai nais-)näkökulmasta on hiuksenhieno. Vaikka minä kuvittelen tietäväni millä puolella rajaa seison, Luumulle se ei taida olla välillä ihan itsestäänselvää. 

Mut semmoista tänne meille. Päivittelen piakkoin meidän tokokuulumisia, kun oltiin torstaina Tuijan toisella irtsaritunnilla, ja sain mahtavia tokovinkkejä ja -videoita. Veikkaan että teema Mumu & Mimmi puhuttaa myös vielä tulevalla viikolla! Tässä istuskellessani koneella nappasin niistä muutaman videopätkän, ja ne löytyvät täältä!

Käännös vasempaan, mars!

Mars ei muuten varmaan kuulu sanoa siinä liikkuroidessa, mutta näyttää tuossa otsikossa kovin pätevältä. Tultiin juuri pari tuntia sitten meidän vuositreeneistä, ja mahtavat treenit olivatkin taas! Tuolla "omassa" hallissa Luumu on aina niin liekeissä, että sieltä ei voi lähteä kuin hymyssä suin. Liekinhetin alkaa kulkea mukana yhä useammin myös vähän vieraammissakin paikoissa, mutta vielä on matkaa ehdottomaan läsnäoloon ja mäteenmitäsähaluutjatäysillä-asenteeseen. 

Tulikin pohdittua tätä ja vähän muitakin asennejuttuja tuossa parin viikon takaisissa treeneissä, joissa oltiin ensimmäistä kertaa Itäharjun Prisman vieressä sijaitsevalla Mikkolanmäen kentällä treeniporukassa, jossa ei vielä ihan hirveän montaa kertaa olla ehditty treenaamaan. Luumu veti alun ihan ranttaliksi, teki pari perusasento/seuraamispätkää ja meni sitten kentän laidalle olevaan leikkipuistoon haistelemaan hajuja. Ei tullut kun komensin, ja kun lähestyin, EI ANTANUT OTTAA KIINNI! Jumankauta! Voin kertoa, että oli tyytyväisyys siinä hetkessä kaukana. Tyyppi lähti sitten pirut mielessä siihen paikalle, jossa olimme perusasentoja tehneet, ja treenaaminen jatkui siitä heti. "Tilannetta" kesti ehkä korkeintaan 30 sekuntia, mutta siinä oli 30 sekuntia liikaa. Mielestäni pääsin ihan hyvin yli tästä kapinamielen aiheuttamasta raivostuksesta ja häpeästä, ja vedettiin loppujen lopuksi ihan mahtitreeni.

Jäin vaan miettimään enemmän tätä Luumun enannakiinni-käyttäytymistä. Se ei IKINÄ tee niin. Vaikka olen puhunut siitä, miten staffi on siitä loistava treenikaveri, ettei se paineistu juuri mistään - pitää hiukan ottaa tätä sananpartta takaisin. Olin ilmeisesti itse hiukan hermostuksissani lähes uudessa porukassa treenaamisesta (vaikka en oikeasti siinä tilanteessa sitä huomannut). Jotenkin sitä haluaa näyttää uusille ihmisille (etenkin, jos he ovat harrastamisessa ehtineet jo edetä meitä pidemmälle), että kyllä mekin osataan. Minunkin koirani (huolimatta siitä, että on staffi) on hyvä koira. Hyvä tokokoira. Erinomainen tokokoira. Tämä halu näyttää varmaan sitten jotenkin itselle käsittämättömällä tavalla heijastuu omaan tekemiseeni ja näin ollen myös Luumun tekemiseen - tai tässä tekemättömyyteen. 

Mitä pienet edellä, sitä isot perässä.
(Anteeksi kuvakulma, pyrin yleensä välttämään bull's eye -efektiä...)

Mikä neuvoksi? Ehkä pitää vaan taas palata kaikessa hiukan taaksepäin ja vähän enemmän nöyrtyä. Se missä tokoon (monien monien muiden seikkojen lisäksi) rakastuin - eli kilpailet lähinnä vain itsesi kanssa - jotenkin se pitäisi saada näkymään myös treenaamisessa. Muuten tästä näköjään minua vaivaavasta näyttämisen halusta ei ole ollut meille haittaa, enkä ole tiedostamattani paineistanut Luumua, mutta näköjään nyt meni yli. Kiinnitän tähän jatkossa taatusti huomiota - kun treenataan uudessa porukassa tai uudessa paikassa, treenaan vain lyhyissä pätkissä ja helppoja juttuja. Motivaatiotreeniä siis toisin sanoen. Kummallekin.

Mimmi 5 kk 

Ryhmäpaikallamakuussa ollaan edistytty tuon kamalan väliepäonnistumiskauden jälkeen huimasti. Luumu kestää jälleen häiriötäkin, eikä ole pitkään aikaan lähtenyt hiipimään perääni - kertaakaan. Olen noudattanut saamaani kultaista sääntöä, eli harjoittele matkan pituutta ja kestoa erikseen. Kun menen 20 metriin (tai ylikin), poistuminen on ollut lyhyt. Kun olen mennyt viiteen tai 10 metriin, olen saattanut olla poissa kauemminkin. En tuijota suoraan Luumua, vaan hiukan sen ohi. Seuraava haaste meille onkin alkaa pidentää kestoa. Tällä hetkellä Luumu kestää noin 10 metrissä 30 sekuntia. Viimeksi treenatessamme liikahti 35 sekunnin kohdalla hermostuneesti (äkkiä takaisin, ettei ehtinyt tulla epäonnistumista). 

Oltiin muuten viime viikolla tuuraamassa Maria Tuijan tokon vakiryhmässä. Olin valinnut "ongelmakseni" seuraamisen käännökset. Ollaan niitä toki tehty, mutta melko alkutekijöissä ollaan. Ollaan treenattu iät ja ajat takapään tekniikkaa pienen pyöreän puualustan kanssa (koira pyörii siinä etutassuillaan + takapää pyörii mukana), mutta on ollut jotenkin vaikeaa soveltaa näitä tekniikkaharjoituksia käytäntöön. Se nimenomainen ongelma meillä onkin, että Luumu vähän edistää. Ja kun se edistää, minun on ollut ihan kamalan vaikeaa lähteä kääntymään vasemmalle. Enhän kuitenkaan halua talloa tai töniä sitä. 

Mimmi sai hepulijuoksun.
Luumu sai palloähkyn.

Tuijan mielestä Luumun "edistäminen" ei ollut kamalan pahan näköistä, eikä se ala ihan heti edistää. Edistystä alkaa tulla vasta neljännen, viidennen askeleen jälkeen. Saatiinkin tähän ohjeeksi kokeilla seuraamisen aloittamista oikealla jalalla. Nyt kun olen aloittanut seuraamisen aina vasemmalla jalalla, tämä koiranpuoleinen vasen jalka tempaisee koiran helposti mukaansa ja nopeaan vauhtiin. Oikealla jalalla aloittaminen on selvästi hidastanut Luumun menoa, ja tietty välipalkkakin pitää muistaa antaa aina oikeassa kohdassa. Kun olen seuruuttanut liian pitkää pätkää, edistystä tapahtuu herkemmin (anna jo se nami, anna jo se!). Eli nyt vaan lyhyempiä pätkiä, aloitus oikealla jalalla ja ahkerampi välipalkka. Vinkiksi tähän edistämiseen sain myös aloittaa satunnaisesti kääntymällä heti alkuun. Eli koira perusasentoon, ja heti käännös vasemmalle. Näin se ei voi ennakoida ja varastaa heti alkuun! Vitsi - näillä me päästään jo huomattavasti paremmin eteenpäin, kirjaimellisesti! 

Saatiin myös näitä käännöksiä varten sellainen U:n mallinen lautahässäkkäharjoitus. Eli random-määrä lautoja asetellaan maahan U:n tai neliön muotoon, ja käännöksiä harjoitellaan aina lautojen kulmauksessa. Koira siinä ihmisen ja laudan välissä. Vähän vaikeaa nyt selittää, mutta koitan saada vaikka seuraavista omatoimitreeneistä jotain videomatskua näytettäväksi. Tahkottiinkin tätä lautatreeniä t-o-d-e-l-l-a paljon silloin viime viikolla. Luumu oppi tämän kun vaan tahkosi, mutta ennen kaikkea aloin itse hahmottaa kääntymisiä paremmin. Eli kun tuossa kohtaa lauta loppuu, missä kohtaa alan itse asetella jalkoja käännöstä varten. (Ai niin, kannattaa muuten kääntyä aina sillä käännöksen puoleisella jalalla, ettei turhaan tule "heitelleeksi" koiraa ympäriinsä - tämäkin on kuulemma makuasia, niin kuin vissiin melkein kaikki muukin tässä tokossa, mutta toimii!)

Tuosta käännöksen aikana välipalkkaamisesta vielä... Luumu alkaa olla jo siinä vaiheessa, että sen käännöksen voi ihan rauhassa suorittaa loppuun asti, ottaa yhden, kaksi askelta, ja välipalkata sitten koiran ollessa oikeassa paikassa. Tähän tarvitsemme vielä harjoitusta, erityisesti minä (taas on liian monta liikkuvaa osaa - omat jalat, oma käsi, nami kädessä, Luumun paikka, Luumun kontakti...). 

Täyskäännöksestä en oikein osaa nyt sanoa juuta enkä jaata. Kun olen halunnut tehdä sen siten, että koira jää sisäkaarteeseen, eli käytännössä kääntyisin vasemmalle. Kun se on vaan jotenkin niin hienon näköistä. Ongelma tässä on, että se on tuhannesti vaikeampaa. Koiran takapään tekniikan tulee olla kunnossa, tai virhepisteitä ropisee. Tuija kysyikin minulta miksi haluan nyt tässä vaiheessa riskeerata muuten virheettömän suorituksen haluamalla tehdä jotain, mitä ei tässä vaiheessa ole pakko. Niin, miksi? En osaa vastata tähän vielä, mutta laitoin sen mietintämyssyyn. 

Tehtiin tuolla samaisella tunnilla vielä ryhmäpaikallamakuu ja luoksepäästävyys. Hitsi muuten että Luumu jo tykittää luoksepäästävyydessä. Tai mitä tykittämistä se on, kun koira istuu paikoillaan..? No mutta siis että ei edes yrittänyt nousta, vaan piti katseen minussa. (No ensin kyllä tarjosi maahanmenoa Tuijan lähestyessä meitä, mutta jos tätä ei lasketa epäonnistumiseksi...) Aika oli sen verran kortilla, että ei ehditty näyttää missä mallissa meidän hyppy on. Se oli nimittäin toinen minun ennalta "ongelmaksi" ajattelemani liike. 

Ongelma hypyssä on meillä tällä hetkellä liiallinen käsiapu. En tiedä johtuuko vain minusta, mutta tuntuu, etten osaa luopua siitä. Tai johtuu se nyt tietysti vähän Luumustakin, sillä jos pyydän Luumua "eleettömästi" hyppäämään, se ei välttämättä reagoi ollenkaan tai se saattaa mennä esteelle ja palata takaisin tai jäädä hölmönä seisomaan sen eteen. Käskysanaa on siis vahvistettava. Tuija ehdottikin, että ottaisimme kosketusalustan takaisin käyttöön, ja käyttäisimme sitä satunnaisesti. Ja sitä voi kuulemma käyttää, vaikka kävisi jo kokeessakin. Etenkin, kun Luumu on uusien esteiden kanssa vähän epäluuloinen, kosketusalustan käyttäminen tehokkaasti juuri ennen koetta voi poistaa ongelman. Pitää nyt pitää kosketusalustasulkeiset ja keskittyä käskysanan vahvistamiseen. 

Muumuu katselee auringonlaskua. 

On se komia poika.

Se tällä kertaa tokosta. Tämä on yksi niistä monista aiheista, joista voisin puhua loputtomiin - ihana ihana toko! Etsin muuten jokin aika sitten Adlibrikselta yhtä virkkauskirjaa, mutta kuinka ollakaan törmäsin Susanna ja Juha Korrin "Tavoitteena huippukoira" -teokseen. Se lepää nyt tuossa työpöydän kulmalla kontaktimuovilla päällystettynä (koska tietysti tulen selaamaan sitä paljon...). Pitäisi varmaan selata myös Salme Mujusen "Tie tottelevaisuusvalioksi" -kirjaa pitkän ajan jälkeen taas enemmän, jos saisi nyt tähän tilanteeseemme sopivia käytännön treenineuvoja. En ole juuri koirakirjoja avannut Luumun pikkupentuajan jälkeen, taisin silloin saada niistä yliannostuksen. 

Se tokosta tällä kertaa, nyt for real. Luvassa on vielä päräyttävä ruutu-aiheinen teksti - ihan lähitulevaisuudessa. Ruutu on vaan niin sairaan kivaa meidän kummankin mielestä. Tekniikasta ei ole mitään hajua, mutta ruutuun mennään ja vauhdilla! 

Naperon päivätorkut mamman 50-vuotisjuhlien koristekukkien joukossa. 

Ei ole taaskaan mitään tokoaiheisia kuvia, joten täytin tämän postauksen Mumun ja Mimmin kuvilla noin viikon takaa, kun pikkulikka oli meillä kylässä (plus muilla vastaavilla höntsäilykuvilla). Ei voi kuin ihmetellä, miten hyvin nämä kaksi niin erilaista koiraa tulee keskenään toimeen. Mimmi on hyvin päässyt "Luumu-arkuudestaan" eroon, ja yrittää pihalla välillä jotain leikintynkääkin. Vitsi mikä pakkaus!

Heti kun saan Monte-Criston kreivin päätökseen... 

Ollaan vihdoin päästy Natural Menu -kerhoon!
Sain niin paljon suosituksia niin monelta eri taholta, että pakkohan se oli kokeilla.
Toimii kuin junan vessa.