sunnuntai 18. elokuuta 2013

Siili ja kiroileva Luumu

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Olimme juuri katsoneet ainakin kolme jaksoa American Horror Storya boksilta. Oli Luumun viimeisen iltapissan aika ennen nukkumaanmenoa. Hytisin portailla yöpaidassa ja syystakissa. Tee nyt jo se pissa, tee nyt se. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta Luumu pöhähtää jollekin pimeydessä. Jokin pimeydessä ei vastaa. Luumu pöhähtää toisen kerran. Ei edelleenkään vastausta. Rationalisti minussa miettii, ettei siellä mitään ole. Hölmö koira taas kuvittelee jonkun tuulenvireen liikuttaman oksan olevan jotain äärimmäisen uhkaavaa. Luumu alkaa haukkua kaikki koivet ojennettuina, häntä ja niskakarvat pystyssä pelokasta hälytyshaukkuaan, ja rationalisti minussa siirtyy taka-alalle. Mikä siellä on? En näe mitään! En kuule mitään! Hosutan Luumun äkkiä sisälle ja haen taskulampun. Palaan takaisin rikospaikalle, ja näen nurmikolla pyöreän kiven. Miten se kivi noin on talon reunalta lähtenyt yksikseen kierimään. Menen lähemmäs. Sohottelen pienessä jännityksessä taskulampulla kohti kiveä. Siilihän se on! Raukka siristelee silmiään taskulampun valokeilassa ja lähestyessäni köyristelee piikikästä panssariaan. Pieni taisi saada paskahalvauksen Mumelon oivasta mutta kovin turhasta vahtikoiratoiminnasta. Suloinen se oli kuin mikä. Pieni siili.

En muista nähneeni siiliä moneen vuoteen. Vuosia sitten olin Turun keskustassa iltapäiväkerhossa töissä, ja puistosta lapset löysivät kuolleen siilin. Elävän näkemisestä onkin varmaan vierähtänyt vuosikymmen. Jännästi Luumu reagoi tuohon siiliin. Onneksi ei napannut sitä suuhunsa! Se ei kyllä koskaan ota suuhunsa pihalta mitään, mitään kovin ällöttävää siis ainakaan - onneksi. Napsu saa rauhassa tuoda kallisarvoisia rottiaan, peltohiiriään ja päästäisiään, eikä Luumu onneksi käy niitä kuin nuuhkaisemassa. Ei olisi kovin mieltäylentävää kiskoa puolikasta jyrsijää tai sammakkoa tuon loputtoman suuresta kidasta. 

Siilin lisäksi meillä on tällä viikolla käynyt muitakin pienenpieniä vieraita. Mimmi tuli meille perjantaina kotiväkensä kanssa yöksi, ja lauantaina kotiväen lähtiessä Turkkiin, Mimmi jäi. Mimmi pitää meille seuraa viikon verran, jolloin hoitopaikka vaihtuu. Tässä se nytkin makoilla pötköttelee jalkojeni juuressa villamaton lämmössä. Pieni otus. 

Luumun kanssa pahimmat riehumiset tuli onneksi hoidettua alta pois perjantaina Millan ja Kimmon ollessa vielä maisemissa. Eilen lauantaina kävin kummankin koirun kanssa samaan aikaan lenkillä, ja Mimmi ilmoitti hyvin selkein elein, ettei tykkää kävellä vesisateessa. No, asiahan on niin, että meillä kävellään sateesta huolimattakin. Keskusteluja ollaan käyty myös siitä, saako kissalle haukkua, saako kissan ruokaa syödä ja saako Luumun ruokaa syödä. Hämmentävää, ettei Luumu puolusta ruokaansa ollenkaan. Kun Mimmi on syönyt rotanjätöksen kokoisen annoksensa, se menee muina naisina Luumun kipolle ja alkaa pistellä poskeensa mitä siellä ikinä onkin. Luumu väistyy ja katsoo vaan ihan iisisti, kun oma ruoka menee parempiin suihin. No, ihan siksi, ettei Mimmi olisi paisunut kaksinkertaiseksi porukoiden palatessa jälleen lomalta, ja siksikin, ettei Luumulle kuitenkaan jäisi ruokailuista paha mieli (!?), olen kieltänyt kuppien välillä hyppelyn. 

Mimmi syö näin vähän päivässä (toki kaksi kertaa tämän, mutta silti)!
Opin myös eilen kävelyllä, ettei ikinä kannata olettaa mitään. Oltiin läheisessä puistossa, ja laskin Mimmin hihnan maahan korjatakseni Luumun kakan pussiin. Siinä samassa pikkuneito viiletti jo hihnoineen kaikkineen kaukana. Ei auttanut huutelu, rapistelu eikä mikään muukaan sirkustemppu, enkä olisi juoksemalla saanut pikkutirriäistä enää kiinni. Ei auttanut muu kuin lähettää Luumu Mimmin perään. Huusihan se kuin syötävä (sillä on tapana kyllä huudella ihan varmuuden vuoksikin... kuulostaa tarina varmaan pahemmalta kuin onkaan!), mutta pysähtyi. Loppumatka käveltiinkin jälleen nätisti hihnassa, Mimmi enemmän minun kuin Luumun perässä. 

Olin itse eilen illalla vihoviimeisillä sitseillä, ja olin poissa nelisen tuntia. Alun perin tarkoitus oli jättää Mimmi yksin ollessaan olohuoneeseen ja Luumu muuhun kämppään, mutta koska Mimmi ihan selvästi hakee Luumusta turvaa tai jotain, päätin jättää ne keskenään yksin. Pois lähtiessäni kumpikaan ei vaivautunut edes eteiseen heippaa sanomaan, vaan nätisti jäivät sohvalle köllöttelemään. Luumu isolle sohvalle, Mimmi pienemmälle.

Takaisin tullessani minua oli vastassa staffi ja chihu. Ei staffi, jonka suupielistä roikkuu chihun häntä, kuten sitseillä joku vitsikkäästi ennusti. Tyypit olivat levittäneet keittiön lattialle Mimmin hoitokassin sisällön ja pistäneet palasiksi siellä olleen namipussin. Muuta tuhoa en löytänyt, ja kaksikko tuntui hioutuneen jopa entistä tiiviimmin yhteen. Ihan sydäntäsärkevän suloista, miten Mimmi kulkee täällä Luumun perässä, matkii sen tekemiä juttuja, ja on aina kiinnostunut samoista leluista. Luumun hermo kestää uskomattoman hyvin, se tuntuu hyväksyneen isoveljen roolin jopa eräänlaisella ylpeydellä. Ilta menikin syödessä tikkareita ja katsellessa Tappajahaita. Oli niin kotoisaa makoilla sohvalla koira kummassakin kainalossa, että tallensin tulevalle viikolle kymmenittäin elokuvia iltojemme iloksi. Teemu lähti siis myös Turkkiin, ja pidetään Luumun kanssa täällä taloa pystyssä kahdestaan kahden viikon ajan! Meinasin kirjoittaa, että se on Girls' Night kertaa 14, mutta muistin, etteihän tuo toinen osapuoli tyttö olekaan. Oho.

It wasn't me, it was the other guy.
Leffaseura. 


Muumu nukahti, mutta Mimmi seuraa vielä kiinnostuneena jännäriä. 


Mietityttää vaan yksi asia. Kun Luumu on alusta asti tullut Mimmin kanssa ihan mielettömän hyvin toimeen, vaikka Mimmi onkin sellainen tänttähäärä. Aluksi kuvittelin Mimmin komentamisen olevan pelkästään arkuudesta johtuvaa, mutta arkuuden väistyttyä löytyyhän pikkutytystä temperamenttiakin! Ja vaikka kuinka! Nähtiin kuluneella viikolla erästä 9-viikkoista terrierivauvaa, ja Luumu ärisi sille pariin kertaan. Sillä oli karvat niskasta pystyssä pariin otteeseen, välillä haisteli ihan nätisti, ja sitten ärähti. Mistä se mahtaa johtua, että jotkut pennut se ottaa heti omakseen ja joitakin komentaa. 16-viikkoista akita-narttua piti myös komentaa, mutta borderterrierinarttupentu oli maailman ihanin asia. Hmmm. Kun luulee taas päässeen tuon pään sisälle, se näyttää taas, että pois sieltä. Järkyttää vaan itseä niin paljon, kun se reagoi tuolla tavalla. Pitäiskö olla näkemättä uusia pentuja ollenkaan? Ennen kuin se on kaksivuotias - senkin jälkeen? 

Ollaan päästy oikeastaan koko Luumun eliniän hirmu helpolla kaikessa. Ei ole tarvinnut käydä mitään taistoja oikeastaan muusta kuin hihnakäyttäytymisestä. Olinkin jo hiukan ehtinyt huokaista helpotuksesta, että helppo koira nyt ja aina. Luumusta on kuitenkin nyt ihan lähiviikkoina ja hiljaa hiipien tullut todellinen röyhkimys. Se olettaa asioita, joita olen antanut sille periksi. Se pitää itsestäänselvyyksinä sellaisia oikeuksia, jotka sen on tarvinnut ennen ansaita. Esimerkiksi se saattaa mennä namipussille omin luvin (ai ai!) tai kun olen syönyt jogurttipurkin tyhjäksi, se tulee melkein ottamaan sen kädestäni - sillä onhan se ennenkin saanut sen nuolla. Pikkujuttuja, mutta kaikista niistä yhteensä kasvaa suurensuuri möykky, jota Luumu varmaan hyödyntää nyt miettiessään minun asemaani sen laumajärjestyksessä. Laumanjohtajan ja herra Kuninkaan palvelijan roolien välinen raja näin ihmis- (tai nais-)näkökulmasta on hiuksenhieno. Vaikka minä kuvittelen tietäväni millä puolella rajaa seison, Luumulle se ei taida olla välillä ihan itsestäänselvää. 

Mut semmoista tänne meille. Päivittelen piakkoin meidän tokokuulumisia, kun oltiin torstaina Tuijan toisella irtsaritunnilla, ja sain mahtavia tokovinkkejä ja -videoita. Veikkaan että teema Mumu & Mimmi puhuttaa myös vielä tulevalla viikolla! Tässä istuskellessani koneella nappasin niistä muutaman videopätkän, ja ne löytyvät täältä!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.