Love Is in the Air

I've got nothing really important to communicate with you this time. Just thought I'd share some of the precious moments I managed to capture with my camera earlier today. My two precious babies are really getting accustomed to one another - or better said: Napsu doesn't give a rat's a** anymore about Luumu's kisses and "gentle" staffy hugs.

"Here I come, be prepared!"

My energetic little assistants during the work day.

Napsu is our little yogi.

It is really Napsu who decides how long these moments of love last.

Syksy saapuu Muumuulaaksoon

Minä sitten rakastan syksyä! Vaikka meillä menee vanhan rintamamiestalon lämmittämiseen kylmien kuukausien aikana satoja euroja, syksy on silti ihanaa aikaa takkatulineen, villasukkineen ja haudutettuine teineen (!). Syksyisin saan aina uutta intoa käsitöihin, jotka nyt tänä vuonna ovat jostain kumman syystä olleet hyvinkin koiramaisia ;) Tämä on ensimmäinen syksyni koiran omistajana, ja eilinen kaatosateinen sunnuntai osoitti koiranomistajuuden myös einiinmukavat puolet. Vaikka Mumukka on miehistynyt täällä landella sen verran, ettei enää sipsuttele lätäköiden ohi kaukaa kiertäen, vaan jopa tykkää loiskutella menemään ojanpohjillakin, on pikku koiru vielä sateen sattuessa melkoinen prinsessa. Kun nurmikko on märkää, koipia nostellaan kuin kouluratsastuskisoissa, ja niskaan tippuvia pisaroita pitää ravistella pois ihan koko ajan.

Pimeyskin luo omaa jännitystään täällä ei minkään reunalla. En voi sanoa keskellä ei mitään, koska meidän talostamme alkaa Hakkisten omakotitaloalue, jossa on jotain, mutta toisella puolella meillä on naapurina hyvinkin synkkä ja pimeä ja joskus myrskyisäkin metsä, valaisematon hiekkatie ja pimeään aikaan erittäin pelottavan näköinen Vanhalinnan kartano. Viime vuonna teimme Japen, Jimin, äitin ja Nallen kanssa paljonkin retkiä Vanhalinnan metsiin otsalamput ojossa, ja keskusteluja värittivät aiheet, kuten "Mistä hinnasta viettäisit yön kartanossa yksin?". Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan kertoja, joina olemme pelästyneet pimeydessä milloin mitäkin: laukauksia, metsästä yhtäkkiä ilmestyvää ukkoa, poliisiauton sireenin ääntä kaukaisuudessa, jonkun (?) perään raivoisasti haukkuvaa Nallea jne. Tapoihimme on kuulunut myös milloin kenenkin säikyttely - usein kohteeksi joutui tietysti äiti!

Syksyn kauhufilmiromantiikka tuoreena mielessä lähdimme Luumun kanssa pelkojani uhmaten viemään yhdelle asiakkaalleni papereita postilaatikkoon kävellen - ja pimeässä! Reittimme määränpää sijaitsi juuri tämän pimeän hiekkatiepätkän, Vanhalinnan kartanon ja vielä pimeämmän hiekkatiepätkän päässä, mutta hyvin varustautuneena ajattelin selviävämme tästä ilman sydänkohtauksia.

Rationaalisena ihmisenä kun pidän itseäni, pimeän pelko on jännä juttu. Sama tie, sama kartano, samat polut... ja pimeässä ne saavat ihan uudenlaisen tunnun. Etenkin omaa varjoansakin välillä säikkyvän ja haukkuvan koirateinin kanssa matkamme osoittautui välillä hyvinkin mielenkiintoiseksi. Mukana minulla oli taskulamppu, ja kummallakin päällä niin paljon heijastimia, ettei paljon heijastamatonta pintaa löytynyt. Luumu varmaan sai minusta jotain säikkyenergiaa, koska vähän väliä se kuvitteli näkevänsä pellolla/tiellä/kartanon pihalla milloin mitäkin. Taskulampusta oli patterit jo loppumaisillaan, ja yritin sydän pamppaillen tihrustaa Luumun haukulle jotain kohdetta - turhaan. Selviydyimme kuitenkin postilaatikolle, ja kyllä olisi tehnyt mieli olla palaamatta samaa reittiä. Olisimme päässeet kotiin toista, valaistua reittiä, mutta matkaa olisi kertynyt liikaa Luumun vielä toipuvalle jalalle. Ei muuta kuin nieleskellen takaisin samaa, pimeää ja pelottavaa reittiä. Yritin siellä pimeydessä lauleskella jotain rempseitä lauluja, jotta hiljaisuus ei olisi tuntunut ihan niin kauhistuttavalta. En muista milloin olisin ollut niin kiitollinen päästessämme jälleen kotiin!

Näissä pimeissä retkissä on varmaan jotain samaa kiehtovuutta kuin kauhuelokuvissakin. Se on sellaista turvallista pelkoa, kun kuitenkin tietää, ettei mitään todellisuudessa voi tapahtua! Fiilistelyn (ja kuvien!) vuoksi lavastimme samanlaisen pimeän retken Teemun, Luumun ja Napsun kanssa tällä kertaa Vanhalinnan kartanon pihalle. Tässä kuvasatoa ;)

Aurinko kun päätti retken...

Muumulla on kaikenlaisia heijastinvermeitä,
tässä päällä kolmiohuivi ja heijastava hihnanjatke.

Vanhalinnan kartanon viereisellä kummulla on joku muinaiskalmisto.
Tässä sen kyltti - sopii juurikin tähän kauhuteemaan!

Mumua yritetään saada poseeraamaan - tai edes naama kameraan päin.

Naperokin solahtanut samaan kuvaan Muumeloisen kanssa.

Loppuun vielä vähän "kauhuttomia" ja "pelottomia" otoksia meidän arjesta. 

Ei mene enää päälle Ikean lelukoiran "supermiesviitta"... 

Vertailun vuoksi pistin tähän kuvan pikku-Luumusta samainen viitta päällä  6.4.2012

Tässä katsellaan agilityä telkkarista. Luumu vissiin neuvoo miten tuo kannattaisi tehdä...
Tästä on myös video.

Teemun kanssa on kivaa olla sohvalla!

Tämmöisellä ilmeellä odotetaan jotain tehtävää
ja etenkin tehtävän suorittamisesta saatavaa palkkaa.

Ihmisten ilmoilla

Uskaltauduttiin vihdoin lähtemään vähän kotimaisemia kauemmas. Polvi on (taas) parantunut mitä mainioimmin, ei siitä juuri enää huomaa, että mitään olisi koskaan siinä vialla ollutkaan. Kuitenkin otetaan edelleen tosi varovasti; riekkuminen, hurjat laukkakohtaukset ym. kiva on edelleen kiellettyä. 

Sen aikaa kun Teemu oli selkälekurilla Pulssissa, me mentiin Muumeloisen kanssa käpyttelemään Puolalan puistoon - eli siis melkein kaupungille! Laitoin kaulapannankin yhden kireämmälle, ettei koiru vaan pääse putoamaan pannastaan mörköpaniikin iskiessä. Meillä siis mörköillään edelleen - eilenkin esimerkiksi päälle kytketty pihavalo sai haukut osakseen. 

Mörköilyn lisäksi monen viikon pakon sanelema antisosiaalisuus on pistänyt miettimään, mitä loma on tehnyt kehittyvän murkkuikäisen staffipojan psyykelle. Jo ennen lomaa ohittamiset olivat yli-innokkuuden takia vaikeita, mutta entä nyt? Alla on kuitenkin lähes kuusi viikkoa totaalista koirakaverittomuutta satunnaisia kotimaisemissa tapahtuneita ohituksia lukuunottamatta.

Ihan turhaan panikoin! Luumulla meni se puistoon johtava mäki ihmetellessä ah-niin-ihania tuoksuja, eikä se edes huomannut meitä hiukan kauempaa ohittavaa koirakkoa. Leningradin ja Turun ystävyyden patsas taas huomattiin jo kaukaa puiden takaa, ja vein sitten hihnassa hurjasti tempoilevan ja karvoitustaan pörhistelevän teinin katsomaan ihmetystä lähempää. Ei tullut nyt mitään nameja mukaan, mutta onneksi kohtauksen loppumiseksi riitti ihan että menin istumaan patsaan juurelle. Hassu koira. 

No kylläpä haisee hyvältä turkulaisten narttujen pissa.

Irokeesi pystyyn ja uhkaa päin!

Tässä ihmetellään patsaan juurella kaukana käveleviä koiria.

Patsas, pelottavako? No ei sentään.

Yhdellä Turun kalleimmista asuinalueista hajutkin tuoksuvat paremmalta...

Haistelimme siinä puiston hajuja, katselimme muita koirakoita kaukaa (ei haukkuja tai muitakaan pörhistyksiä), ja kävelimme sitten taidemuseon kivirappuja taidemuseon mäen kupeessa olevan ravintolan nurmikolle isolle hädälle. Onneksi tuli pusseja mukaan - landelaisena ne joskus unohtuu O.o

Poseerataan taidemuseon edessä

Sitten kaupunkiin päin. Kaukana alhaalla näkyy kauppatorin kulma,
Aurakatu ja Aurasilta (ja taas Kaskenmäki)

Muutaman yksittäisen koiran ohittaminen meni hienosti taskussa vinkuvan ohituslelun ansiosta, mutta erityisen ylpeä olen Luumun selviytymisestä tilanteesta, jossa ohitimme puiston kapealla kävelytiellä kaksi koiraa kävelemällä niiden välistä. Toinen oli pinseri ja toinen joku karvapallo. Luumu vähän väliä katsoi koiria lähestyessämme ohituspaikkaa, mutta jaksoi keskittyä kuitenkin lelun vinkumiseen ja minuun. Ja huhheijaa, kun tilanteesta oli kunnialla selvitty, Luumu sai palkaksi kiikuttaa taskukokoisen (tietysti liilan) Kong Wubbansa ihan mihin tahtoi. Kongi suussa ei ollut väliä muillakaan vastaantulevilla koirilla. Kongi on paras!

Retkellämme tuli harjoiteltua myös parkkihallissa olemista. Ollaan me ennenkin oltu, mutta Pulssin parkkihalli on kyllä erittäin ahdistava paikka: kuuma, ahdas ja erittäin kaikuva ja pimeä. Jouduttiin ulosajorampilla ohittamaan hyvin läheltä kaksi autoa, joiden pörinä tuntui kaikuvassa hallissa ihmiskorvaankin kovalta. Luumu selviytyi näistäkin tilanteista mestarin lailla, eikä tullut paniikkikohtauksia meille kummallekaan. 

Parkkihallissa jouduttiin vähän odottamaan Teemua.

Viimeinen koetus meidän kaupunkipäivälle oli parkkilippuautomaatin vieressä odottelu ihmisten tullessa ja mennessä ihan metrin päässä meistä. Luumu antoi hyvin ihmisten hoitaa asiansa automaatilla, eikä yllättävää kyllä ollut kiipeämässä kenenkään syliin. Hieno päivä ja hieno koira! Usko meidän onnellisen, yhteisen elämän jatkumisesta alkaa jälleen nostaa päätään!

Valoa tunnelin päässä

Sleeping in the same bed - my two pumpkins!

Sama rotla kuin viimeksi ja edelliskerralla... en ole kirjoittanut, kun mitään ei ole tapahtunut! Tai en nyt voi ihan noinkaan sanoa. Puolitoista viikkoa sitten sunnuntaina koin kauhunhetkiä, joiden ajatteleminen kylmää vieläkin. Luumu oli ollut jo kolme viikkoa levossa, ja jalka oli selvästi jo paranemaan päin. Paranemisen huomasin siitä, että vaikka ei oltu popsittu kipulääkkeitä (Norocarp 20 mg) enää kahteen viikkoon, poika istui jo kuin sammakko (ei vain toisella kankulla), ravasi kuin hevonen (ei vaihtanut lähes heti käynnistä laukkaan) ja pissasi myös kipeällä jalalla seisten. Ei oltu vieläkään menty metsään, ja lenkit olivat noin 20 minuutin remmilenkkejä läheisellä Hakkisten omakotitaloalueella. 

Silti! Silti Luumun jalka petti! Oltiin noin puolen kilsan päässä kotoa läheisessä puistossa. Aurinko paistoi, linnut lauloi ja sitä rataa. Luumu haisteli kuusen juuresta jotain vissiin yyberihanaa hajua, kun heti haistelun jälkeen otti sellaisen spurtin (hihnassa!) että oksat pois, ja kipeä jalka meni saman tien ihan veteläksi. Jalka ei kestänyt yhtään painoa, ja Luumu oli ihan hirveän tuskaisen näköinen. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, mutta säikähdin ihan hirveästi. Jos ei olisi tarvinnut heti toimia, olisin halunnut jäädä siihen puistoon vaan parkumaan suoraa huutoa ja toivonut parkumisellani saavani tapahtuneen tapahtumattomaksi. Realistisesti tällainen jäätyminen ei ollut vaihtoehto, rimpuileva 16-kiloinen koira vaan kainaloon ja tuskainen kotimatka edessä. 

Mikä siinä on että jos jotain tapahtuu, se on aina sunnuntai!! Mietin että olenko ihan hirveän huono koiranomistaja, jos en nyt samantien lähde viemään Luumua Tuhatjalkaan... vai olenko sittenkin nimenomaan HYVÄ koiranomistaja, jos en sitä sinne vie..? Koiralle kipulääkettä naamaan ja muutama paniikkipuhelu... ja kyllä se siitä. Luumu onneksi nukkui episodin jälkeen muutaman tunnin, emmekä antaneet sen loppusunnuntaina tehdä yhtään mitään. Siis käytännössä se sai käyskennellä olohuoneen ja keittiön lattioilla, viimeisetkin lelut ja pienet, jahdattavaksi sopivat puruluun pätkät kerättiin pois. Sohva oli ehdoton nounou, ja pihallakin herra nostettiin pikkuisen kynnyksen yli. 

Seuraavana aamuna soitin heti Koira- kissaklinikalle. Meillä olisi ollut joka tapauksessa kontrollikuvat reilun viikon päästä, ja halusin että ne otetaan jo nyt. Onneksi saimme ajan samana päivänä, emme kuitenkaan samalle lääkärille. Olin taas ennen lääkäriaikaa ihan konkreettisesti huolesta kipeä. Maksalaatikon syöminen oli ihan vikatikki, meinasi nimittäin tulla samaa reittiä samantien ylös. Polvi oli vielä silloin maanantainakin niin kipeän oloinen, että pelkäsin taas pahinta - vähintään on varmaan ristiside revennyt ja polvileikkaus edessä!

Päivän kauheudesta huolimatta tilanteessa oli jotain koomistakin - Nalle oli meidän kanssa samaan aikaan klinikalla ja kuvissa juuri ennen meitä! Naureskelitiin siinä vaan, että kyllä tää on yhtä eläinlääkärissä ravaamista koirien kanssa - hermostuneina, mutta naureskelimme kuitenkin. Saimme tällä kertaa eläinlääkäriksi Elisa Välimäen, joka juoksutti Luumua pihalla, tunnusteli polven ja otti sitten kontrollikuvat polvesta. Jo ihan tunnustelemalla hän totesi ettei ristari ainakaan poikki ole, mutta Luumu ontui edelleen pihalla huomattavasti. 

Tällä kertaa en jäänyt itse avustamaan kuvien ottamisessa, mutta totuuden hetki oli jälleen ihan yhtä kamala! Onneksi totuus oli kuitenkin helpottavaa kuultavaa - kuvissa oli kaikki kunnossa! Jopa paranemista oli nähtävissä! Ihan uskomaton huojennus taas kerran... Verratessa senpäiväistä kuvaa kolme viikkoa sitten otettuun pystyttiin näkemään, että mikäli viime kuvissa ollut pieni varjo olisi ollut hiusmurtuma (tästä ei ollut edelliskerralla mitään puhetta!) se on nyt ainakin parantunut, ja se joku polven mollukka (?) ei ole lähtenyt siirtymään, vaan on tiivistynyt (hyvä löydös), ja että polven kasvulinjakin on alkanut mennä kiinni. Mulle selitettiin tästä kasvulinjasta siis, että kun koira lopettaa kasvamisen, kasvulinja menee kiinni. Kasvulinja voi kuitenkin mennä kiinni traumankin seurauksena, mutta Luumun kokoiselle ja ikäiselle koiralle kasvulinjan kiinni meneminen tässä vaiheessa on ihan tavallista. 

Sain lääkäriltä ja hoitajilta myötätuntoisia katseita osakseni sairaslomasta puhuttaessa. Luumulle määrättiin taas viikko lepoa, jonka jälkeen liikuntaa lisätään taas asteittain. Painotettiin kuitenkin, että tämän ikäistä ei voi kuitenkaan liikaakaan lepuuttaa, koska voi kuulemma tulla luukatoa. No hui! Ihmettelin siinä sitten, että jos kuvissa kerran näkyy paranemista, ja kerran olimme jo olleet levossa / lisänneet liikuntaa asteittain kolme viikkoa, niin miksi tapahtui mitä tapahtui? Lääkärillä ei ollut tarjota tähän sunnuntain polviepisodiin mitään yksiselitteistä vastausta, polvi on vaan siitä spurtista kipuillut hetkellisesti niin paljon. Kun kysyin tarkempaa liikunta-aikataulua (eli lisäänkö liikuntaa vaikka 10 min per lenkki per viikko vai miten), sanottiin, että ei tämä polven revähtymä nyt niin hirveän vakava asia ole. No eihän se oikeasti olekaan, on niitä paljon vakavampiakin diagnooseja maailma täynnä. Meille se on kuitenkin ollut maailman loppu - enkä nyt yhtään sure väliin jääneitä pentunäyttelyitä, vaan ihan kaipuusta metsään surkuttelen tilaamme. Meitä kehotettiin menemään vaikka kaupungille hetkeksi, jolloin koira rasittuu ympäristön vaikutuksesta enemmän henkisesti kuin fyysisesti... mutta en ole vielä uskaltanut sitäkään tehdä. Kuten silloin reilu pari viikkoa sitten Kupittaan mätsärissä totesin, loman jälkeen missä tahansa varovastikin liikkuminen aiheuttaa Luumussa välittömän neliveto-refleksin (mikä taas rasittaa polvea ihan älyttömästi!). Saimme myös hyviä vinkkejä rauhoittumiseen - nimittäin homeopaattisesti vaikuttavan Serene-um -luontaistuotteen. 

Lääkäriltä tullessa Luumu antoi Napsun olla ihan rauhassa,
Napsu sai jopa käydä nuuskimassa Luumun päätä!
Tässä Napsu kyllä haukottelee :)

No se siitä lääkärireissusta. Luumu nukkui kotona rauhoitustaan muutaman tunnin, mutta sitten olisi ollut taas sama meno päällä. Käytiin ensimmäiset päivät pelkästään tuossa talomme edessä olevalla hiekkatiellä ja postilaatikolla pissalla, ja vasta nyt viime sunnuntaina aloimme kävellä talomme kiertävää kolmiolenkkiä (á 6 minuuttia). Onneksi työni antaa myöden ulkoilulle vähintään kahden tunnin välein - hulluksi täällä muuten tulisi! Ja hulluksi me ollaan melkein tultu siitä huolimattakin. Luumulla on energiaa Serene-umista huolimatta ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin, ja lähteekin mielellään pihalla kävyn/lehden/kiven/kuopan/kissan perään sekunnin sadasosassa ja pahaa tekee vaan polven takia. Mulla on oikeesti käsi kipeä kaikesta siitä tempomisesta, ja on pakko myöntää että pari kertaa on hermo mennytkin. Ollaan sitten aika haipakkaan tultu takaisin sisälle, tuli ne pissat sitten jo tai ei. Ja sen perkulan kissankin pitää sitten aina olla tossa pihalla lähellä mutta niin kaukana!! 

Olen yrittänyt kehua Luumua ihan ylitsepääsemättömän vuolaasti kaikista ihan normijutuistakin, koska meidän kommunikointimme on entistä enemmän kieltopainotteista. Yhdessä vaiheessa tuntui, että jos koira voi olla masentunut, sitä tämä on. Luumu ei jossain vaiheessa syönyt oikein mitään kolmeen päivään, ja ajattelinkin, että noni, se aikoo nyt tappaa itsensä nälkään. Keksin meille kuitenkin noutokapulan kanssa kivan harjoituksen, jota ollaankin nyt tehty melkein joka päivä. Tässä video ihan ensimmäisestä päivästä :)

Luumu on viimeksi saanut kipulääkettä kolme päivää sitten maanantai-aamuna, ja jalka on taas selvästi parempi. Istuu, ravaa ja pissaa hienosti, ja tästä riemastuneena olenkin antanut meille luvan kävellä kuuden minuutin lenkin sijaan kymmenminuuttisia jälleen Hakkisissa! Jihaa, ja ensimmäinen kymmenen minuutin lenkkien päivä on tänään! Suhtaudun tähän ihmeparanemiseen nyt kuitenkin vähän skeptisemmin, enkä ota Luumua mihinkään ihmisten ilmoille vielä ainakaan viikkoon. JOS kaikki nyt tämän uuden sairasloman kanssa sujuu niin kuin pitää, voisimme jo ensi viikon lopussa kokeilla pikku pyrähdystä lähimetsään :)

Totuus siitä mitä sängyssä myös tapahtuu ;)

Ja totuus siitä mitä täällä touhutaan jos silmä välttää ;)

Mikä mahtava fleecetakki!

7-kuukautispäivän kunniaksi otettuja potretteja (onnistuneemmat Luumu-välilehden alla)

Kaipuusta metsään menimme tiistaina Raisioon Pähkinämäen laavulle, mutta Luumu sai jäädä kotiin. Tässä muutama otos alkusyksyisestä metsästä. Itse en toiminut kuvaajana, mutta kyllä pikkuruiset sienet vaan ovat valloittavia! (Sydän pakahtuu kun ajattelenkin ensimmäistä kertaa kun päästään Muumelon kanssa yhdessä metsään piiiitkän tauon jälkeen!)

Tämä oli sellainen leikki, että piti hakea metsästä värikortteja vastaava asia.
Punainen ja valkoinen vasemmalla on mun.