Staffien talviharrastuspäivillä

Selvittiin ehjin nahoin Vantaan Ojangolle staffien ja amstaffien talviharrastuspäiville, vaikka ajaminen ja kahdestaan koiran kanssa reissun tekeminen alkuun jänskättikin. Melkoisesti jopa. Ja selvittiin me takaisin kotiinkin! Mutta siihen väliin mahtui paljon, paljon kivoja juttuja, vanhoja tuttuja ja niitä uusiakin tuttuja. Lähdettiin matkaan aamulla puoli tuntia aikataulusta jäljessä (koska halusinkin nukkua puoli tuntia pidempään, mikä vaikutti silloin kuuden aikaan ihan todella tärkeältä asialta), ja ihan tuossa koti-Cittarimme valoristeyksessä sain uskollisen kyytimme Atin moottorin sammumaan. Salon kohdalla huomasin, että pissapojasta loppui neste, ja nollakelin ansiosta en nähnyt Lohjan ABC:lle saavuttuamme enää juuri eteen enkä taakse. 

Hätähän ei ollut kuitenkaan tämännäköinen, vaan näppäränä flikkana ostin lisää lasinpesunestettä, ihan viisi-litraisen kanisterin - mutta en saanut konepeltiä auki. Uskokaa tai älkää, mutta viidentoista minuutin ajan kaivelin sitä avausvipua sieltä ratin uumenista ja käyttöoppaastakin - tuloksetta! Ja kyllä - olen brunette ihan luonnostanikin. Loistava tuuleni muuttui tämän viisitoistaminuuttisen kaivamisen jäljiltä ei niin loistavaksi, ja päätin, että kaivan sen sitten paikan päällä auki sen konepellin vaikka väkisin. Möllitokokisat olivat Vantaalla jo hyvässä vauhdissa, ja kun lopulta paikan päällä löysin kuin löysinkin sen vivun, sain täytettyä sen säiliön ja raahattua koiran kimpsuine ja kampsuineen  halliin, tokon lajiesittely oli jo kovassa vauhdissa. 

Se meni se lajiesittely kyllä pahasti meiltä ohi, koska en halunnut heti saavuttuamme laittaa Luumua häkkiin ja tempova Luumu kädessä oli vähän vaikeaa keskittyä oikeastaan yhtään mihinkään. Todella stressaavaahan se Mumelolle alkuun oli. Kun piti vaan mennä äkkiä ohi kaikista koirista, ja niiden luo, kenen luo Luumu olisi halunnut mennä - niiden luo ei tietenkään saanut mennä. Tilaa oli onneksi hallissa ihan kiitettävästi, että pystyin hyvin pitämään kiinni "emme haistele hihnassa" -periaatteestani. Kyllä se helpottaa Luumunkin elämää huomattavasti, kun se (tilanteeseen, uuteen paikkaan ja hässäkkään) totuttuaan tietää, että hihnassa saa olla rauhassa. 

Jonotusta viehejuoksuun 

FWPA 

Doboa

Sinin ja Sonicin koiratanssiesitys
(C) Ulla Hellsten

Paikan päällä olisi saanut kokeilla (kuten ohjelmasta ylhäällä näkee) kaikenlaisia mielenkiintoisia lajeja, mutta jotenkin meidän aika meni niin nopeasti, ettei me ehditty oikeastaan tehdä yhtään mitään! Vein Luumua usein ulos, tein sen kanssa omatoimisesti siellä täällä kontaktiharjoituksia, perusasentoja ym. pikkujuttuja, joita se tekikin todella mielellään, koska sillä oli niitä tehdessään joku tehtävä. Jos vaan kiertelin sen kanssa paikasta toiseen, tuntuu että se stressaantui, koska ei tiennyt mitä siltä odotetaan, mitä sen tulee tehdä. Onneksi otin häkin mukaan! Ihan ensimmäistä kertaa lukuunottamatta Muu meni sinne mielellään, ja kun tulin sitä hakemaan sieltä häkistä pois, se saattoi samalla oven avauksella kääntyä sinne takaisin. Vaikka meillä tosiaan on tuo häkkiharjoittelu ihan niitä pentuaikoja lukuunottamatta jäänyt luvattoman vähäiseksi, häkki tarjosi Luumulle kuitenkin loppupäivästä rauhallisen turvapaikan, jossa ei tarvitse ohittaa muita koiria eikä kärsiä hälinästä. 

Tää kakara on kasvanut tästä häkistä ulos!
Isompi metallihäkki ei mahdu mun autoon,
mutta voinko luottaa kangashäkkiin - mitä teen?

Viehejuoksua olisin halunnut Luumun kokeilevan taas, ja kaksi kertaa ehdin Luumun sitä varten lämpätäkin, mutta toisella kerralla kun Luumu olisi ollut ihan set-to-go, paikalla ei ollut ketään viehetyyppiä, ja toisella kerralla siellä oli väkeä vähän liiankin kanssa. Pakko siis harrastamisen puolestapuhujana myöntää, että emme kokeilleet mitään uusia lajeja, emmekä oikeastaan edes niitä vanhoja, vaan sitten yhden jälkeen keskityin saamaan Luumusta sitä GOS-virettä päälle loppupäivän mätsäriä varten. Hitsi että Luumu on kyllä aikuistunut. Tai sanotaan että rauhoittunut, ja aivotkin on kasvanut todella hyvin päähän! Vieraasta paikasta huolimatta Luumu huomasi ihan pikkuvirittelyistäni mitä ollaan seuraavaksi tekemässä, ja se teki niin innoissaan! Vaikka ei sen GOS-viikonlopun jälkeen olla harjoiteltu näyttelyjuttuja, ni voi miten innoissaan se jäi seisomaan lihapullan kuva silmissä, korvat koholla ja muisk. Ja vaikka jouduttiin odottelemaan kehävuoroamme toooodella kauan (ensin oli pienet aikuiset toisessa kehässä ja pennut toisessa - Luumu oli siis ensimmäistä kertaa aikuisten luokassa, ja isojen vielä!) Luumu jaksoi odotella pitkiäkin aikoja istuen ihan nätisti paikoillaan. 

Tässä odotellaan mätsäriä alkavaksi. 

(C) Ulla Hellsten (Luumu tosi reippaan näköinen) 

(C) Ulla Hellsten 

(C) Ulla Hellsten 

(C) Ulla Hellsten

Mätsärikehässä saimme vastaamme jonkun amstaffinartun. Tuomari tutki meidät todella perusteellisesti ja ihan lievää vetämistä lukuunottamatta Luumu suoriutuikin kaikesta täydellä kympillä! Se seisoi nätisti, antoi ropeloida, antoi katsoa hampaat (tuomari nauroi kun löysi sieltä puolikkaan lihapullan!) ja ravasikin toooosi hyvin! Vau mikä poika! Saatiin punainen nauha, ja nyt muistin lähteä kehästä GOSin oppien mukaisesti riemusta kiljahdellen, juosten (ei edes hölkäten) ja koiraa iloisesti läpsytellen. Tai ei ne ohjeet nyt ihan noin menneet, mutta siis positiivisuus ennen kaikkea! 

Käytiin siinä väliajalla tyhjällä kentällä Luumun kanssa harjoittelemassa sitä ravaamista siten, että kun se ravasi nätisti, juostiin täysillä (mikä oli sille tässä palkka). Mun pitää vielä kirjoittaa tarkempi selostus siitä GOS-näyttelykurssista, mutta periaatteessa siis Luumu on nyt siinä vaiheessa, että se jo LOVES THE GAME, ja nyt mun pitää vaan enää opettaa sille RULES OF THE GAME. Mätsärit on just hyviä harjoittelupaikkoja tähän, kun ei ole niin väliä mennäänkö siellä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan... No, punaisten ryhmäkehässä ei sijoituttu, mutta erittäin, erittäin positiivinen kokemus oli tämä mätsäri kyllä! 

Mätsärin lisäksi oli todella kiva jutella uusien ihmisten kanssa, törmättiin muun muassa Brun siskoon ja sen omistajaan Päiviin, ja hyvä tovi siinä juteltiinkin kaikkia staffimaisuuksia. Yllättävää oli kuitenkin, miten moni tunnisti Luumun! Onko tuo Luumu, luen teidän blogia! Ihan kuin oltais oltu suuremmankin luokan julkkiksia ;) Edes nenäänsä kehdannut koko päivänä kaivaa... No ei kai, pois se minusta! Mutta vaikka harrastusmielessä Luumun kokemusmittariin ei kertynyt uusia meriittejä, oli ihan hirveän mukavaa jutella samanhenkisten staffiharrastajien kanssa. Jos tällainen päivä järjestetään taas kesällä, ollaan ehdottomasti taas mukana! Kiitos Heidi, Heidin apurit sekä muut tapahtuman järjestämisessä tukeneet tahot. 

Brun sisko Vilma 

Joskus opettelen kyllä käyttämään tuon kameran toimintoja kunnolla! 

Valloittavasta Koru-neidosta oli saatava kuva! 

Mamin reipas päiväseuralainen!
(Joka näyttää etenkin edellisen kuvan jälkeen ihan pikkupikkupikkukirpulta!)

Kohellukset jatkuivat taas autoon istuessani, vissypullo suoraan sanottuna räjähti syliini - oli tosi kivaa ajella ihan läpimärillä housuilla Laajasaloon Teemun mummin luo yöksi. Puhelimessa oli 12 prosenttia akkua jäljellä, mutta onneksi se riitti navigointiin, sillä muutakaan karttaa ei ollut - eikä mulla ollut minkäänlaista hajua siitä missä me oltiin! Perillä mummin luona Luumu haisteli paikat läpi, hännysteli mummia makupalojen toivossa, söi makupalojen lisäksi myös ruokansa, ja nukkua röhnötti suuren osan illasta, jopa kun häntä ihailemaan tulleet Teemun äiti ystävineen piipahtivat iltateellä. Ei jaksa enää edustaa, pitkä päivä mussulla takana! Käytiin me toki siinä iltasella vielä lyhyellä kävelyllä Laajasalon mahtavissa maisemissa. 

Nukkumapaikkaa Luumu yritti levottomasti hakea sekä minun että mummin sängystä, mutta jäi hetkeksi vahtimaan rapusta kuuluvia ääniä. Me siinä tyynesti rauhoittelimme koiraa, ja makuuhuoneen oven mentyä kiinni Luumukin sai unen päästä kiinni. Vasta sauraavana päivänä kuulimme, että talon viereisessä rapussa oli ollut yöllä tulipalo - joten ei ihme, että koira oli ollut ihan hiukan levoton! No, onneksi kenellekään ei käynyt pahasti!

Näytetään Laajasalon koirille mistä se kingi pissii. 

Laajasalolaiset keräävät ahkerasti koiriensa paskat,
mutta missä tyhjennys? 

Tiedä mikä kumma näillä laduilla oli...
Kun reaktio oli joko tämä tai liinat kiinni! 

Uimarannalla... ei päästy uimaan! 

Lapsena jääpuikot maistuivat hyvälle! 

King of Helsinki 

Mummii tuu avaamaan, täällä huutaa Muumu.

Mummi tykkäsi kovasti Luumusta, ja tunne oli todellakin molemminpuolinen!

Seuraavana päivänä käveltiin Luumun kanssa kahdestaan samainen pikkulenkki (ei voi poiketa polulta, sillä minun tuurillani me oltais varmasti eksytty) mummin jäädessä laittamaan aamupalaa. Kiitos Maija-Liisa, kun saimme tulla yöksi :) Sitten olikin pian aika suunnata Mannerheimintielle (apua, kuulostaa ihan Helsingin keskustalta!), mutta jääköön vielä salaisuudeksi mitä menimme sinne tekemään. Joskus puoli yhden aikaan navigaattori alkoi puhua minulle jälleen (oli eilen pitänyt loppureitistä mykkäkoulua), ja reitti motarille ja kohti Turkua löytyi hämmästyttävän kivuttomasti. Luumu nukkui koko kotimatkan takapenkin jalkatilassa, eikä vaihtanut asentoa kertaakaan. Kotona se ei muistanut edes ruokaansa pyytää, vaan kiipesi yläkertaan meidän sänkyyn nukkumaan, ja nukkuikin siellä seuraavaan aamuun. Ensimmäinen ilta kun saimme Teemun kanssa katsoa telkkaria ihan kahdestaan koiran vetäessä hirsiä yläkerrassa! Kertoo vissiin jotain siitä miten väsynyt poika Luumu viikonlopun jälkeen oli!

Mahtava viikonloppu takana, toivottavasti monta samanmoista vielä edessä. Ennen kaikkea tämä oli henkinen erävoitto minulle Helsingissä autoilusta ja hieno todiste siitä, että Luumun kanssa voi lähteä matkaan ilman että kumpikin tulee ihan rikkinäisenä takaisin (tai mun kädet oli kyllä vähän rikki Luumun tempomisesta hihnassa, ja Luumukin taisi olla melko rikkipoikkipuhki väsymyksestä). 

Vielä kerran, nöyrä kiitoksemme!

Arvasta tuli keraaminen muki täynnä suklaata! 

Ostin harrastuspäiviltä Koiranpäiviä-kojusta
tulevaan treeniliiviin sopivan heijastimen!