Luumu seuraa!

Sata postausta siihen näköjään vaadittiin, että Luumu vihdoin seuraa! Ei kai, Luumu olisi varmaan seurannut jo paaaaljon aikaisemmin, mutta minua on jännittänyt koeseuraamisen harjoittelun aloittaminen, koska olin jotenkin ihan varma, että onnistun pilaamaan sen jollakin tapaa. Ollaan tokossa lähinnä sahattu perusasentoa aina kun muut ovat ryhmässämme harjoitelleet seuraamista, ja näin monen kuukauden kuluessa koeseuraamisesta on kasvanut minulle iso musta ja hurrrjan pelottava klöntti, josta ei saanut otetta oikeen mistään kulmasta. Mut hei! Tämä on sadas postaus, ja seuraamisklönttikin on poissa!

Luumu on osannut jo ihan pienestä asti arkiseuraamisen, eli kulkea niin sanotusti mukana paikasta ja kontaktistakaan niin välittämättä. Meillä alkoi keskiviikkona Tuijan koirakoulussa tokon alo/avo-kurssi, ja heti ensimmäisellä kerralla aiheena oli luoksepäästävyys, perusasento ja SEURAAMINEN. Alkuun häpesin taas silmät päästäni tuota koiraa... Ei se oikeasti ole näin hullu aina! Niin varmaan... Oltiin silloin viime keväänä ihan pikkupentuna Tuijalla leikkikoulussa, eli suomeksi tai koirankielellä lupa riehua. Luumu ihan taatusti muisti sen, ja yritti siinä viisi-kymmenen minuuttia rimpuloida ihan joka suuntaan. Note to self: kun menet koiran kanssa mihin tahansa uuteen paikkaan, jossa on muita koiria, älä laita päälle pari senttiä liian suurta puolikurkkaripantaa - sillä se saattaa peruuttaa siitä pois! Näin ei onneksi käynyt, mutta nyrkillä sai rutistaa pantaa pysymään koossa... olisikin ollut ihan hurjan kiva, että ekalla treenikerralla Luumu olisi ilman pantaa morjenstanut kaikki kurssitoverit läpi staffimaisen tyhmänrohkeaan tapaan. 

Tykkään hirveän paljon Tuijan tavasta opettaa ja olla. Hän kuvaili tällä kerralla harjoiteltavat liikkeet yksityiskohtaisesti, mutta kuitenkin osallistujien tason huomioiden. Eli kun kaikilta oli kysytty minkä verran mitäkin on harjoiteltu, asioita ei ruvettu muotoilemaan rautalangasta. Lisäksi tykkäsin kovasti, kun Tuija painotti moneen kertaan, että HALUTESSASI. Minusta on äärimmäisen tärkeää, että kouluttaja antaa vaihtoehtoisia toimintatapoja, joita ohjaaja voi oman koiransa ja oman tilanteensa mukaan soveltaa ja valita sieltä ne sopivimmat. 

Alkusöhellyksen jälkeen ärsyttävästä paskiaisesta kuoriutui reipas ja innokas pikkuapulainen, Luumusta nimittäin. Vire oli uudesta paikasta ja muusta treeniympäristöstä huolimatta timanttinen, ja meidän perusasento oli valehtelematta, oikeasti kurssin paras! Saahan se omakehu haista, kun ei se ilmaiseksi ole se asento tullut. Tuija kiersi katsomassa kaikkien perusasennot ja antoi henkilökohtaista ohjausta, mikä oli ihan huippujuttu. (En tiedä millaiseen koulutukseen kukakin on tottunut, mutta se tuntui minusta ylellisyydeltä.) Tuija katsoi meidän perusasennon kolme kertaa eri kulmista, ja sanoi sitten, että hän sitä varten kierteli ympärillämme niin paljon, kun halusi nähdä mitä minun käteni tekee. No eihän se tee yhtään mitään, ja olin ihan hirmu ylpeä meistä kummastakin! Luumu ei tarvitse perusasentoon enää käsiapua eikä juuri korjaavia liikkeitä. Tuija sanoi, että HALUTESSANI Luumu voisi olla pari senttiä taaempana, mutta joskus taas paikka oli ihan täydellinen. (Tässä muuten pikkuinen videopätkä.) Noista korjaavista liikkeistä yleisesti hän sanoi, että riippuu koiran tasosta kannattaako niitä käyttää. Eli jos koira on vasta opettelemassa liikettä tai liikkeessä tarvitaan viilaamista muuten, esim. namilla korjaaminen on ihan OK. Jos taas koiran pitäisi osata liike, mutta jostain syystä liike ei ole puhdas (esim. Luumu usein innostuksissaan hyppää peruasentoon vinoon tai liian eteen), koiran voi hyvin jättää kokonaan palkkaamatta ja aloittaa liikkeen alusta. Kummassakaan tapauksessa ei kuulemma kannata käyttää korjaavaa sanallista käskyä tai käskyliikettä, koska koira helposti kuvittelee kyseessä olevan kaksi erillistä tehtävää. 

Luoksepäästävyydessäkin Luumu rokkasi täysillä! Ei olla sitä kokeenomaisesti juuri edes harjoiteltu, ja kuvitelkaa nyt staffia istumassa paikoillaan, kun joku kiva täti tulee lähelle ja vielä koskemaan! Mutta niin se persus vaan pysyi Luumulla maassa, enkä edes imuttanut kovin voimakkaasti namilla! Ei ole kuulemma muutenkaan kovin suuri virhe, jos koira nousee tässä seisomaan, mutta paikoillaan sen tulisi pysyä. Ja tuosta imuttamisestakin oli puhetta. En ole sitä juuri edes ajatellut (eikä me sitä oikeastaan edes tehdä), mutta lähinnä siis kannattaa pohtia haluaako että koira suorittaa jonkun liikkeen (esim. seuraaminen, luoksepäästävyys) pelkästään nakin kuva silmissä. Palkkaamalla ihan koko ajan ja pitämällä namia siinä nenän edessä koira tosiaan keskittyy vain siihen namiin, eikä todellisuudessa kiinnitä lainkaan huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta oli kuulemma minulta hyvin toimittu luoksepäästävyydessä, mutta liikkeen jälkeisessä palkassa voisin kuulemma laskea omaa viretasoani vähän ;) Mitä - ei hirveitä bileitä onnistumisen jälkeen? No ymmärtäähän sen, kun kyseessä on kuitenkin tällainen melko passiiviseen suorittamiseen perustuva liike.

Sitten - seuraamiseen! Tuija kuvaili monia tapoja, joilla seuraamisharjoituksen voi aloittaa, mutta tällä kertaa teimme sen askelharjoituksena. Eli koira perusasentoon > palkka. Yksi askel koiranpuolimmaisella jalalla eteenpäin, samalla käsky perusasentoon > koira siirtyy mukanasi eteenpäin perusasentoon > palkka. Ei tämä nyt niin tähtitiedettä ole, ettenkö olisi voinut aloittaa näitä harjoituksia jo useampi kuukausi sitten. Mutta toisaalta nyt meillä on rautainen pohja, jolle seuraamista rakentaa. Kun meillä on perusasento kunnossa, meillä on tokon perusta kunnossa. Olin etukäteen ajatellut ottavani seuraamiseen oman uuden käskyn. Mieleni mullistuikin, kun Tuija kannusti käyttämään seuraamisessa samaa perusasennon käskysanaa. Hän perusteli tämän sillä, että perusasentokäsky tarkoittaa sitä paikkaa, jossa koiran tulee käskyn alla olla - huolimatta siitä, ollaanko paikoillaan (koira perse penkissä) vai liikuntaanko (koira seuraa, mutta paikka on sama). Tuija käyttää kuulemma vain peruuttamiseen eri käskyä, mutta onneksi minun ei tarvitse peruuttamisilla vielä vaivata tätä nyt jo niin sekaisin olevaa pääkoppaani. En jotenkaan ollut yhtään ajatellut, että seuraamisen voisi siis hoitaa näinkin. Siksi sanoinkin, että minun on jäätävä vähän miettimään tätä. Skeptikkona en halunnut niellä asiaa valmiiksi pureskeltuna, mutta sitten kun lähdettiin Luumun kanssa seuraamista askelharjoituksena tekemään, olihan se ihan pirun luontevaa. Loistava keksintö! Mutta nyt mulla jäi käyttämättä hieno käskysana, jota olin kaavaillut käyttäväni seuraamisessa. Mitä sille teen?

Noista treeneistä jäi todella hyvä mieli vielä seuraavaksikin päiväksi, ja huomasin vähän väliä ajatusten harhailevan noihin seuraamisharjoituksiin. Nyt on jotenkin todella hieno tilanne, kun Luumu osaa todella hienosti kaikki yksittäiset liikkeet, ja nyt ne pitää sitoa yhteen seuraamisen avulla. Siinä meillä on työsarkaa, mutta ainakin tiedän nyt mihin voimme tulevissa treeneissä keskittyä! 

Oltiinkin heti seuraavana aamuna hallilla treenaamassa seuraamista ja vaihtelun vuoksi myös jääviä liikkeitä. Ei me ehditty siinä harjoitella kuin reilun vartin, kun Luumu jätti sen vaivapolven ylös. Kaikki kävi niin äkkiä, en huomannut muuta kuin sekunnin murto-osan se piti sitä ylhäällä, enkä tiedä pitikö se sitä oikeasti ylhäällä vai jäikö se liikkeestä odottamaan jalka ylhäällä seuraavaa juttua. Kuten arvata saattaa, minun sisäiset hälytyskelloni soivat tuhatta ja sataa, ja lähes raivon partaalla pakkasin treenikamppeet ja koiran autoon ja suunta kohti kotia. Luumu ei aristanut jalkaa hallilla sen sekunnin murto-osan jälkeen yhtään, se ei aristanut sitä kotona. Näinkö harhoja? Tuli vaan taas sellainen tunne, että pitihän se arvata. Kun juuri olimme tekemisen huipulla fyysisesti ja erityisesti henkisesti (sekä minä että koira!), onhan se pudotus sieltä tultava, ja yleensä se tuleekin sitten kovaa. 

En tosiaan tiedä mistä oli kysymys, pettivätkö omat hermoni? Näenkö harhoja? Olin jo päässyt pahimmasta hysteriastani eroon, ja iloinnut, kun Luumun kanssa voi viettää jo normaalia elämää. Nyt tuijotan sitä jalkaa taas ihan taukoamatta, vaikka ei siinä mitään ole. Ja onhan meillä ollut tosi rankat pari viikkoa, ollaan treenattu paljon, oltu staffipäivillä jne. Vaikka eihän toko sinänsä fyysisesti hirveän kuluttavaa ole, mutta on se liikkumista ihan eri tavalla mitä normaalissa treenittömässä arjessa. Ja lelupalkan kiskominen ottaa kyllä takajaloille, ja sitä lelupalkkaa tässä on lisätty jatkuvasti. Ja taas - kyllähän se koira voi kipeytyä, jos rasitusta nostetaan yhtäkkiä tavanomaisesta - kipeytyyhän sitä ihminenkin tempaistuaan sen salitreenin tai juoksulenkin. Mutta kun me ei olla lisätty mitään yhtäkkiä, vaan hiljalleen. Ja jos se jalka kerran on kunnossa, eikö sen silloin pitäisi kestää tokotreenit, rappuset ja lelupalkka? Mutta jos se ei olekaan kunnossa. Jos se koira vaan hammasta purren kestää kaiken ja tekee kun pyydetään. Jos jos jos. Eikö meidän fyssarimme (kaksin kappalein!) olisi huomanneet, jos jotain olisi pahasti vialla? 

Kyttään sitä jalkaa taas kävelylläkin koko ajan. Nyt se pomputtaa sitä. Nyt se pomputtaa tuota toistakin takajalkaa. Ai mutta sehän on tämä loska. Mikä prinsessa! Ei täällä tosiaan ihan näin paha tilanne ole, mitä tätä tekstiä lukemalla saattaisi ajatella. Mutta kun en voi itselleni mitään. Tähän karuselliin on nyt saatava loppu. Luumulle on varattu kokovartalokuvaus tämän kuun lopussa Koira-kissaklinikalta. En voi viedä sitä sinne - tervettä koiraa - ja pyytää että kuvatkaa tämä ja että vakuutusyhtiö maksaa. Niinpä ollaan nyt samantien menossa sitten virallisiin kuviin. Luumu on juuri hyvän ikäinen, se on kuvaushetkellä lähes 14 kk. Siltä kuvataan kaikki mitä vaan vähänkin voi kuvata, muun muassa selästä otetaan viralliset kuvat. Lonkistahan suunnilleen jo tiedänkin mitä sieltä tulee. C mitä todennäköisimmin. Samalla kertaa peilataan myös silmät ja koplataan polvet. Onpahan koira ainakin tutkittu läpikotaisin! Ja edelleenkin, vaikka on tässä niitä parempiakin aikoja ollut, niin edelleenkin suhtaudun melko pessimistisesti tämän koiran olemassaoloon. Jos niistä kuvista tulisi mistä tahansa mitä tahansa, itkisin taatusti. Ja voi miten itkisinkin, mutta en ihmettelisi. Jotenkin sitä osaa varautua ihan kaikkeen. 

Alkuviikolla hyödynnettiin kaunis ilma
ja mentiin meidän lähipellolle kongeilemaan ja kuvailemaan. 

Mumu 12 kk.

No hups. Pärställeen lensi possu.