Mitä sä muija teet?

AKA Luumun juoksukoulu. Ollaan Luumun kanssa alettu juosta. Tai Luumu nyt hölkyttelee muutenkin lenkeillämme, mutta nyt myös minä olen pistänyt tassua toisen eteen hiukan rivakampaan tahtiin. Kaikki alkoi jo varhain keväällä, kun aloin ottaa muutamia juoksuaskelia normilenkeillämme. Hirvee ylläri, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Heti kun aloin hölkätä, Mumelo villiintyi ihan kaistapäiseksi, hyppi minua vasten, poukkuroi edessäni niin että varmasti kompastun ja yritti jopa napata kiinni milloin mistäkin. Lähinnä minusta. Kuvitteli raukka varmaan, että tämä on nyt joku kiva uusi leikki. (Selvästikään meillä ei ole kukaan kaksijalkainen nostanut vauhtiaan juoksuksi asti ennen näitä kertoja!)

Tönin Luumun aina alas tai eteenpäin, huusinkin sille että nyt jumankauta rakki riittää. Ei se vaan tajunnut. Ajattelinkin, että ehkä tämä on viesti jostain korkeammalta taholta - meitä ei vaan ole tehty juoksemaan. Kun Luumu alkoi riehumisen jälkeen vähän tajuta, että hänkin voi hölkytellä eteenpäin, vaikka hihnan päässä oleva mamikin juoksee, olin jo niin väsynyt 18-kiloisen monsterin kanssa painimisesta, etten enää jaksanut juosta yhtään. 

Näin meillä meni parisen kuukautta satunnaisesti kerran pari viikossa treenaten. Ei mainittavaa edistystä koiran juoksukäyttäytymisessä eikä allekirjoittaneen juoksukunnossa. Kunnes... Olemme vihdoin päässeet vaiheeseen, jossa kumpikin voi juosta toisiinsa huomiota kiinnittämättä! Aloin ensin hölkkäillä lyhyitä pätkiä salaa Luumulta. Kun se hölkytteli itsekin, eikä huomannut, että joku muukin juoksee. Kun se huomasi minunkin juoksevan, lopetin heti. Näin meni jonkin aikaa. Sittemmin ollaan päästy sellaiseen moodiin, että juokseminen on vähän niin kuin palkka. Kun Luumu juoksee nätisti (eikä yritä hyppiä minua mustelmille), juoksu jatkuu. Nyttemmin juoksun jatkuminen on palkka siitä, että askellaji pysyy nätisti ravissa (Laukka > juoksu loppuu). Se me osataan jo!

Koska olen kaikessa mihin ryhdyn melkoinen välineurheilija, olen katsellut Luumulle valjaita ja itselle vyötä. Olishan se kätsyä, kun voisi kädet vapaana viiletellä menemään tuolla purtsilla. En ole kuitenkaan saanut vielä aikaiseksi hankittua kumpaakaan. Ehkä sitten syksymmällä, kun ilmat viilenee jäätäväksi asti, eikä missään ilkene enää juosta.

Meidän lenkkivauhti menee paremmin yksiin, kun itsekin hölköttelen perässä. Ollaan pidetty noin kerta viikkoon mäkitreeniä Loukinaisten pururadalla tässä lähellä. Siellä on kyllä melkoisia mäkiä - ihan hengästyttää itseäkin. Maasto on mukavan pehmeä, ja muu liikenne erittäin vähäistä. (Taisi olla myöhäänmyöhäänmyöhään juhannustorstaina, kun jolkottelin menemään Mumelo irti - samalla harjoiteltiin taakse-käskyä, eli käskyllä koira minun taakseni mutkapaikoissa, joissa ei nähnyt juuri eteensä, hyvin sujuu!) Yleensä toki mennään hihnassa. Mutta onkohan tullut joku vastaan yhden kerran. Tuntuu jotenkin haaskaukselta pitää koira kiinni - juoksuvyön hankintaa odotellessa siis. 

On se raskasta Luumullekin. Siis ylämäet käpytellään mahdollisimman hitaasti ylös (yrittää väkisin nostaa laukkaa), alamäet valutaan ja sitten tasaisilla jolkotellaan rauhallisessa ravissa (minäkin). Muistan jostain lihashuoltoluennolta, että näissä juoksutreeneissä pitää vaan muistaa ylläpitää se nätti ravi, ja että alusta on pehmeä. Ei missään nimessä asvaltilla eikä juuri edes kovaksi tallatulla hiekkatiellä. Tuo melkein neljä kilometriä (sis. alku- ja loppuverryttelyn, eli matka meiltä pururadan alkuun) vie kyllä koirasta mehut ihan täysin. Suosittelen muillekin hyperaktiivisten koirien kävelyttelijöille!

Mitäs muuta - tokotreeniä tietty! Tähänkin viikkoon mahtuu kolmet treenit kukin eri porukassa. Maanantaina oltiin ekaa kertaa treenaamassa TSAU:n porukoiden kanssa, ja aloitettiin tekemään ruutua. Voin kirjoitella näistä vähän tarkemmin omassa tokopäivityksessään joskus, mutta kosketusalustalla saatiin oikein hieno alku. Mitä minun oikeastaan piti mainita niistä treeneistä: ENSIMMÄINEN TÄYDELLINEN KOEMAINEN LUOKSETULO! Kuvitelkaa, minun peenipeeni vauvvvani teki alokasluokan luoksetuloliikkeen alusta loppuun täydellisesti ilman välipalkkoja tai edes sosiaalista "hyväkoira"-lässytystä. Täydellisen! Minun vauvani! (Katsoin muuten Kennelliiton sivuilta syksyn kokeita, ja ne ovat jo siellä. Niihin voi jo ilmoittautua! Tuli ihan fyysisesti paha olo. Oikeasti.)

Loppuun vielä muutama kuva eiliseltä Salon tori -reissulta. Oltiin tällä kertaa kokoonpanolla "sukkakerho", ja esiintyjänä oli Läntisen Tommi. Ei sitä Tommia juuri tullut kuunneltua (koko kolme tuntia kierreltiin kuluttamassa rahojamme), mutta muutamia kuvia voisin näyttää kuitenkin. Kaivattiin myös Turkuun jotain tämänkaltaista tapahtumaa. Jotain eloa Aurajokirantaan. 

Kaksi maailman parasta kojua sillalla vierekkäin.
Ostin kotiin sipuli-paprika-valkosipulijuustoa ja mun feivorittia - pippurijuustoa! 

Mummi tarjosi koko porukalle muurikat! Namsk. 

Pannukahviakin olisi saanut, mutta oltiin kaukaa viisaita,
ja juotiin omat sumpit termarista. 

Tänään ei satanutkaan, vaikka taivas on ollut
painava pitkään.

Äiti mä en tahdo mennä kouluun 

Läntinen veti kyllä hyvin väkeä.
Ei ihan 13 000, kuten Cheek, mutta melkein...

Näistä saa jo neniä!
Tässä mitään kauneusleikkauksia tarvita - nyt saisi kapeamman nenän ihan ilmaiseksi! 

Kauneutta on kaikkialla. Kaupungissakin. 

Mummin ja ukin kultaisennoutajan nimi oli Tepa.
Mun vauvakirjassa lukee, että Janina osasi jo pienestä asti silittää Tepaa nätisti.
Ei koskaan repinyt.

Ps. Vaikka viime tekstin kommenttikentässä juuri haukottelin, että sitä tuntee välillä kirjoittavansa omissa sfääreissään, kuplassa, jossa ei ole peilejä - otan sen takaisin änyytee-nyt! Sain juuri niin mahtavan PUHELUN blogini lukijalta, että vähän tässä jo paineistuu, että mitä tänne saa enää kirjoitettua. Ettei se sattumuksien suuhun tuoma sylki vaan laske kirjoitusten tasoa ;) Ei maar, loistavaa! Jaksaa taas kirjoitella tovin!