Loving Luumu: Ihana, kamala katupöly

Käpsyteltiin Luumun kanssa pitkästä aikaan eilen tuolla Loukinaisten puolella ja paluumatkalla ihasteltiin Vanhalinnan kartanon ja kivinavetan takana avautuvaa näkymää utuisen kevätillan maalaamine pastellisävyineen. Bongattiin Härkätien ojasta myös kevään ensimmäiset sammakonkudut, mikä tarkoittaa, että pieniä liikkuvaisia kolmionmallisia murikoita saa kohta taas väistellä hiekkatiellä huolella. Ollaan treenattu koko viikko ahkerasti ja keskitytty enemmän hienovaraiseen ongelmanratkontaan kuin kokonaisvaltaisempiin fiilisjuttuihin. Ja koska ilmat ovat olleet niin ihanat, ollaan päästy ulkokentälle kunnolla pöllyttelemään vähän katupölyjä. Ollaan myös katsottu hirveät määrät telkkaria, koska aloitin taas muutama viikko sitten Netflixiltä HIMYMin jaksot alusta ja se on vaan nii-in koukuttava sarja - noin niinkuin neljännelläkin katsontakierroksella. Ihan vielä ei olla siinä pisteessä, että voisin tuosta vain lausua repliikkejä ulkoa - sekin tullee siinä kuudennen/seitsemännen kierroksen aikana, jos Frendeistä voi mitään päätellä. (Vieläkin pohdituttaa koska American Horror Story alkaa ja eikö olekin muuten hyvä sarja se Viikingit? Yhtään ei tiedä mitä siinä seuraavaksi tapahtuu!)

Takaisin treeneihin. Viikon teemana on ollut noiden viimekertaisten Oilin antamien ruudun korjausohjeiden läpiajaminen, ja vaikka viimeksi ehdinkin jo hehkuttaa miten Luumu tajusi homman niin ja näin nopeasti, ihan niin helpolla ei (tietenkään) päästy. Ollaan nyt varmaan neljänä kertana korjattu ruutua, ja ekalla kerralla oli tosi hyvä, toisella kerralla pohdin videonauhalla että miksi kaikki menee nyt päin **ttua, kolmannella kerralla avautui homma jo vähän paremmin ja neljännellä kerralla voi aidosti sanoa, että ajatus "takaisin ei ole tulemista ennen kuin ruutu on löytynyt" on alkanut hahmottua jo pienen sinisenkin nupissa.

Oma moka tietty, miten olenkin tehnyt ruudusta semmoisen paikan, jossa on kiva käydä. Käydä tosiaan, ja odotusarvo palkalle on hirmuinen joko samantien tai sitten vähintään siinä luoksetulokohdassa. Me tehdään nyt kuitenkin ruudusta pikkuhiljaa semmoinen paikka, jossa on myös kiva olla. Monien mutkien kautta näiden tämän viikon paikan korjaustreenien aikana on käynyt ilmi, että

Luumun on vaikeaa mennä ruutuun mistään muualta kuin etunauhan yli.
Siksi sen on ollut vaikeaa korjata paikkaa siististi, jos se on jätetty ruudun sivu- tai takanauhan ulkopuolelle. Jos Luumu jätetään etunauhan ulkopuolelle, korjaus on siistinnäköinen - siinä on kaikkein eniten ajatusta siitä, että Luumu tietää mikä ruudun paikka on. Nyt tämä yleistetään kaikkien nauhojen ylitykseen. Etutötsiä ei tarvitse kiertää, jos paikkaa korjataan sivusta tai takaa.
Luumu valitsee aina mieluiten katsekontaktin minuun.
Paikan hahmottaminen korjaustreenissä on vaikeaa, koska ihan riippuen siitä missä minä seison, Luumu valitsee paikan, johon sen on helppo mennä katkaisematta katsekontaktia. Toisaalta aika hellunen ongelma, mutta kun just tässä pitäis olla edes jonkun verran itsenäinen.
Luumun ensimmäinen reaktio on tulla luokse.
Mitä tahansa meneekin pieleen (eli kun annetaan toinen käsky, oli se mikä tahansa), Luumu tulee luokse (tulis perusasentoon, jos pääsisi), vähän niin kuin tsekkaamaan ne lisäohjeet lähempää. Hei mami en ymmärrä, kerro vielä.

Neljännellä ruututreenikerralla saatiin Luumu korjaamaan paikkaa sivunauhan yli, ja tässä paikan näyttämisellä on alkuun ollut suuri merkitys. Check. Mun pitää lähettää Luumua eri paikoista (läheltä ruutua ja myös nyt mukaan EVL-tyylinen lähetys), jotta se tottuu siihen, että paikan pitää löytyä, vaikka katsekontakti ei koko ajan säilykään. Ja viimeiseksi - Luumua on nyt pysäytelty ruudusta omin luvin luokse tullessaan niin paljon, että tässäkin alkaa näkyä kehitystä. Kyllä se mami vissiin sittenkin haluaa, että sinne ruutuun mennään, kun sanotaan ruutu.

Sain myös hyvän neuvon tehdä uudella kentällä aina ensimmäisen lähetyksen ns. motivaatioruutuna (lelu valmiiksi ruudussa), jotta Luumulle tulisi ajatus siitä, että uudessa paikassa ja ekalla lähetyksellä onnistuu. Se on hyvä vinkki, ja siitä yritän muistaa pitää kiinni. Tässä vielä kooste noista kakkosruututreeneistä, kiroiluosuus leikattu jostain syystä pois xP

Tällä viikolla ollaan tehty myös luoksetuloa, vaikka sen treenaaminen tuntuukin musta tällä hetkellä tosi vastenmieliseltä. Onko ehkä kaikkein vaikeinta pitää kriteeristä kiinni siinä terävyydessä? No on! Jumaleisson kun Luumu osaa tehdä semmoisen terävänkin, mutta sitten kun sitä alkaa miettiä päässään kaikkia muuttuvia tekijöitä ja miten paljon se kuitenkin yrittää jnejne, niin hulluksihan tässä väkisinkin tulee. Sain kyllä taas tosi hyvän vinkin palkata pallolla enemmän alas (kohti koiraa / sen jalkoja/rintakehää), jotta siihen pysähtymistekniikkaan tulee enemmän jarruttamista myös etujaloilla. Onhan se tottakin, että jos pallo lentää aina koiran yli taakse, on se pysähtyminenkin ehkä aavistuksen ilmavampi. Ero oli kuulemma huomattava, vaikken itse sitä edestä nähnytkään (mur. pidä sitten näistä kriteereistä kiinni, kun et edes huomaa mitään eroa!).

Ja vielä ihan tällä viikollakin kävin itseni kanssa ikuisuustaistoa että pidänkö nyt ekassa pysäytyksessä suullisen merkin (jota ollaan treenattu piirinmestaruuksien jälkeen) vai palaanko käsimerkkiin (joka toimi piirinmestaruuksiin asti ihan hyvin)? Vastaus ei varmaankaan löydy siitä, että kumpi tapa oikeasti olisi parempi, vaan ehkä kuitenkin siitä, kuinka niitä treenataan. Pitäydyn suullisessa merkissä. Ainakin toistaiseksi.

Ja tässä vielä toinen edellisviikolta. Heh ja löysinpä muuten vielä yhden luoksetulo-aiheisen videon tuolta kätköistä. Ei olleet ihan täydelliset treenit nämäkään (jälkimmäinen, kuvattu helmikuun alussa).

Seuruu on ollut sen sijaan kivaa, ja viime perjantaina Luumu teki valehtelematta elämänsä parasta seuruuta. Liekö syynä ollut samaan aikaan kentällä häiriönä treenanneet Henna & Oiva vai se, että arvio perustuu omaan subjektiiviseen mututuntumaani..? No johtui mistä johtui, palkkaaminen ja toisaalta myös kunnollinen korjaaminen ovat todellakin paikanneet sitä pidemmästä suorituksesta uupunutta keskittymistä ja asennetta. Ruvetaan kohta olemaan siinä maagisessa pisteessä, jossa tekninen osaaminen kohtaa optimaalisen vireen. Huikeeta! Tästä nyt ei tietenkään ole videopätkää, ja tyytyminen onkin muutaman viikon takaisiin hallivideoihin.

Ollaan myös palattu treenaamaan ohjattua, ja siinä(kin) on ilmennyt odottamattomia vaikeuksia. Merkistä on tullut nyt kivan tärkeä, mutta suunnat ovat hakusessa. Olisi varmaan treenitauon jälkeen pitänyt enemmän palata sinne suuntien alkutreeniin, mut ei kun me tehdään heti vaan kokonaista liikettä. Pysähtyy kivasti merkille, mutta rynnii keskikapulalle, ja on ihan että hei tämähän on aina ennenkin kelvannut?!? Jos ensi viikolla saisi aikaiseksi tehdä taas niitä suuntajuttuja merkiltä suoraan ja korostamalla sitä että keskikapulaa EI kuulu ottaa. Hyvä tulee, alkuviikosta näytti vielä, että tästä tulee Luumun bravuuriliike, mutta loppuviikosta ei ollut enää ihan niin ruusuista. Ja kun nyt ruvettiin kaivelemaan näitä vanhoja treenivideoita, niin tässä yksi ohjatusta. Helmikuun alussa sekin kuvattu, ja lievä paniikki kuuluu äänestä läpi paikka paikoin. Heh.

Ja tunnaria ollaan tietty tehty, ja tuntuu, että Oilin neuvoilla ollaan ihan viikossa päästy eteenpäin. Niistä lisää vielä seuraavassa postissa, kun oli nyt välissä pakko tyhjentää pää näistä muista treenijutuista. Paketoitiinkin treeniviikko mukavalla tavalla Tsaun kisatreeneissä eilen, ja Luumu teki nyt ensimmäistä kertaa koko voittajan läpi ilman, että mitään liikettä olisi lyhennetty mistään tai suoritusjärjestystä rukattu oman mielen mukaan. Mahtava fiilis säilyi koko rumpan ajan, ja jos virettä olisi ihan aavistus ollut vähemmän, olisi varmasti tuo istuminenkin onnistunut. Muilta osin olen tosi tyytyväinen, sillä kaikki ne jutut, joiden eteen ollaan nyt viime viikot ja kuukaudetkin paiskittu hommia, alkavat olla kasassa.

Seuraaminen oli Luumun tasoon siistiä (okei peruutuksessa oli kahvilla, korjasin pannasta tekemään uudestaan). Luoksetulossa huomasin alkuverkan aikana sellaisen pahankuuloisen käskyn toimivan hyvin, ja jotenkin ensimmäistä kertaa tuntui, että joku palanen loksahti paikoilleen. Niinpä oikein räkäsin tuossa kisanomaisessa sen seis-käskyn, ja oli kyllä hieno. Siinä pallonheittelytreenissä on ollut meinaan se, että virettä pitää olla, että pysähtyy, mutta jos se ajatus on liikaa siinä pallossa, tokihan se tekniikka kärsii. En mitenkään usko, että painokkaampi käsky oli tässäkään mikään oikotie onneen, mutta nyt vaan kaksi sattumaa kohtasi ja toi meille mukanaan hyvännäköisen luoksetulon (joo missä kohtaa mä annan ton jälkimmäisen maahan-käskyn? Pari metriä ennen tötsää...).

Hyppynoudossa nousi seisomaan heiton aikaan (korkea vire!), minkä takia joutui seuraukseksi vähän kuuntelemaan. Ruudussa meni aavistuksen yli, mutta tuli sen verran maahanmenossa eteenpäin, että taisi olla häntää lukuun ottamatta kuitenkin sisällä. En uskaltanut tässä lähteä korjaamaan, koska ollaan tehty kuitenkin niin vähän sitä vielä. Tunnarissa ei tuhtannut mitään ylimääräistä, ja vitsi mitkä kaukot! Ehkä niiden kaukojen sopii sittenkin olla siellä lopussa, vaikka jossain vaiheessa ajattelin, että kun Luumulla alkaa loppua kohden hajota se pääkoppa palkkaodotuksesta tai mistä lie vireestä, niin eihän se kykene. Mutta kykenihän se! Vitsi mikä suoritus.

Ja ihan kivahan se tietty on, että ne palaset rupee loksahtelemaan paikoilleen. Saatiin nimittäin koepaikka toukokuun puolessa välissä Auran Nuuskujen järjestämään kokeeseen Kaarinassa, ja se on hyvä sauma tehdä eräänlainen tasotsekki tonne SM-karkeloihin. Kyllä pelottaa enemmän startata voittajassa. Mua ei mitenkään jännitä kiristynyt arvostelu tai ne liikkeetkään sinänsä, vaan se kun sen koiran pitää olla niin hiton itsevarma, jotta se kykenee vieraassa paikassa ja kisatilanteessa irtoamaan sinne ruutuun. Vaikka ollaankin kovasti töitä tehty, valitsen milloin vain hyvän yhteisen tekemisen meiningin ja SEN tunteen ennemmin kuin tyylipuhtaan suorituksen, joka ei vaan tunnu miltään. Aijaijai, tässä on nyt bauttiarallaa kuukausi aikaa käydä tutustumassa kisaympäristöön ja hioa nuo loputkin särmät tasaisiksi. Ja vahvistaa sitä yhteistyötä. Samanlainen meininki kuin lauantain kisamaisissa, aavistuksen enemmällä alkujuoksutuksella ja verkkatreenillä, niin hyvä tulee. Ja vitsi nyt ainakin tuntuu, että ei hitto miten siistiä päästä pitkästä aikaa kisaamaan. Ehtii se siisti muuttua varmasti tässä kuukauden sisällä monta kertaa lamauttavaksi peloksi ja vessassa ramppuuttavaksi jännitykseksi, mutta nautitaan nyt tästä. Sitä vartenhan tätä tehdään!